Kukaan ei ole liian pieni toimimaan

Syksyn sävel oli selvä: naputinaputi. Ja nyt kymmenestä kirjaprojektista yksi on valmis. Pikkis seikkailee jälleen (ja teimme Annukan kanssa myös uuden hienon saitin kirjojen esittelyyn ja värityskuvien jakamiseen)!

Koska tällä kertaa kustantaja hoiti leikkuuvarat, painotiedostot ja varastosaldot, viimeinen asia, mihin minulla piti olla jokin näkemys, oli takakannen teksti: mistä kirja kertoo?

Olin halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään. Sain alkusysäyksen tarinaan jo pari vuotta sitten, kun näin anopin puutarhassa vaaleita krassin siemeniä. Krassilla on hauskat muhkuraiset pallerosiemenet ja ne näyttivät mustalla mullalla maatessaan ajan läpi matkustaneilta muiden aurinkokuntien tuotteilta. Pallerot jäivät takaraivooni etsimään tarkoitustaan ja aika pian sain idean Pikkiksestä ja talvensiemenistä. (Huom! Kustantajan kaupasta saa -20% alen koodilla PIKKIS)

Kuluva talvi teki tarinasta ajankohtaisemman kuin osasin odottaa: Mörököllimetsään tuntuu juuttuneen ikuinen syksy, vaikka kaikki metsän asukkaat kaipaisivat jo talvilepoa. Mysteeri alkaa avautua, kun Pikkis löytää metsästä valkoisia palleroita, jotka osoittautuvat talvensiemeniksi. Jostain syystä siemenet eivät ole itäneet ja tuoneet lunta ja pakkasta mukanaan. Pikkis ja ystävänsä Kirppa joutuvat päättämään, mitä siemenille pitäisi tehdä.

Tarinan yhteys ilmastonmuutokseen on jokaiselle neljä vuodenajan maassa asuvalle ihmiselle selvä. Mutta mihin tarvitaan satua ilmastonmuutoksesta? Mitä järkeä siinä on?

Noh. Skidi kertoi aamupalapöydässä unestaan. Hän istui takapihallamme riippukeinussa. Piha oli lasitettu (mitä se ei oikeasti ole) ja hän näki, kuinka ikkunan takana aurinko lämmitti, peipponen lauloi ja kimalaiset pörräsivät voikukissa. Pihalla seisoi aikuisia, joita hän ei tuntenut, mutta aikuiset juttelivat keskenään. Tunnelma oli näennäisen rento, mutta Skidi tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän tiesi, että oli tammikuu.

Uni pysäytti kahvinjuontini. Oliko kyseessä painajainen? Vääristynyt todellisuus oli täyttä totta. Norjassa oli tammikuun alussa 20 astetta lämmintä. Etelä-Suomen terminen talvi ei ole vieläkään alkanut. Meret ovat ennätyslämpimiä.

Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että aikuistenkin on vaikea pysyä kartalla kaikista seurauksista. Lapset eivät elä uutispimennossa. He yrittävät käsitellä rivien välistä tihkuvaa tietoa, jolloin ilmastonmuutos tulee uniin. Ja painajaisia ei käsitellä vaikenemalla. Sen opin kantapään kautta kun yritin olla näyttämättä surua äitini kuolemasta. Mitään tabua tai vastoinkäymistä ei ohiteta katsomalla muualle, olankohautuksella tai toteamalla, että älä sinä siitä murehdi. Ihminen murehtii, mistä murehtii. Ja puhuminen auttoi lopulta minuakin.

Rakastan tätä kuvaa. Kuvituksesta käytiin kova vääntö mutta lopputulokseen olen tyytyväinen.

Isojen lasten kanssa vaikeiden asioiden käsittely on helpompaa, on olemassa konteksti ja perspektiivi, johon ongelmat voi laittaa. Ilmastonmuutoksen riippuvuussuhteita selittäessä tajuaa itsekin, miten absurdilta taloudellinen voitontavoittelu tässä pelissä kuulostaa. Mutta se tarjoaa myös oppitunnin oikeasta ja väärästä ja ennen kaikkea valinnoista. Sen ymmärtää jo nuorempikin.

Onkin liian suoraviivaista sanoa, että kirja kertoo ilmastonmuutoksesta. Tarinassa pohditaan totuutta ja tarua, tahtoa ja toivoa, yksilön roolia ja epätietoisuutta omien mahdollisuuksiensa edessä. Kun jokainen tekee sen minkä voi, syntyy ketjureaktio, jossa pieni kasvaa kokoaan suuremmaksi. Mutta määräänsä enempää ei kukaan voi tehdä. Pitää erottaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa, niistä, jotka kuuluvat muille. Organisaatioille, kaupungeille, valtioille. Aikuisille. Tämä on lohtukirja.

Metatasojakin löytyy. Kirjoittaessani satukirjan ilmastonmuutoksesta, näytän, että minä toimin. Sen lisäksi, että yritän pitää hiilijalanjälkeni kurissa teen muitakin minun osaamiseni ja toimivaltani puitteissa olevia asioita. Ei se painajaisia poista, mutta osoitan että olen kersojen kanssa samalla puolella.