Huomaako kukaan, jos onnistut?

Pidin syksyllä kolmenkymmenen naisen verkostobileet (suosittelen tätä edelleen kaikille, jotka haluavat inspiraatiota työelämäänsä). Emme puhuneet lapsista, miehistä emmekä laihduttamisesta vaan toisistamme sekä tietenkin politiikasta, rahasta ja työelämän haasteista. Miksi teemme, mitä teemme ja olemme, mitä olemme? Ja ennen kaikkea, mitä me haluamme tehdä ja olla?

Olen ollut huomaavinani, että tämä kysymys nousee keski-iän kynnyksellä mieleen. Oman tahdon pohtiminen on ollut vaikeaa muillekin kuin minulle ja toivoin, että bileet toimisivat alkusysäyksenä, josta kukin saisi ottaa mukaan juuri sitä, mitä tarvitsee.

Minä lähdin mukaan spin-offiin, jonka nimesimme "sparrausryhmäksi". Kokoonnuimme viime viikolla ensimmäistä kertaa viisihenkisen ryhmän kanssa, johon kuului neljä johtaja-nimikkeellä työskentelevää nelikymppistä naista ja yksi väitöskirjan kasannut asiantuntija. Tunnistimme, että kärsimme kaikki yksinäisyydestä.

Yksinyrittäjän yksinäisyys on absoluuttista. Siirtyminen työyhteisöstä omilleen oli paitsi jännää myös pelottavaa, koska olin yhtäkkiä vastuussa kaikesta. Välillä oikein huimasi, kun tuntui etten muista mitä kaikkea pitäisi muistaa. Hiljalleen sain soolourani rutinoitua, minkä kautta varmuus alkoi kasvaa, mutta yksinäisyys ei poistunut mihinkään.

Ikigaihin on vielä vähän matkaa.

Työyhteisössä koettu yksinäisyys taas on suhteellista ja riippuu mm. asemasta. Erityisesti silloin kun siirtyy saman yrityksen sisällä johtavaan asemaan iskee kulttuurishokki. Kukaan ei enää kerro, miten tulisi toimia. Palaverit eivät ala ilman meitä, me saamme päättää, meiltä kysytään ja meitä kuunnellaan. Siitä syntyy vuorovaikutustyhjiö. Johtajaa kavahdetaan lounaspöydässä.

No mitä sitten, jos palautetta ei tule? Oivoi. Mistä aloitan?

Vaikka suurin osa meistä työskenteli osana työyhteisöä, omaa suoritusta ei välttämättä huomioi kukaan. Näkymättömyys on turhauttavaa. Emme saa mistään sparrausta tai palautetta, joka auttaisi kehittymään. Ainoaksi palautteeksi on muodostunut työvuosien tuoma kokemus työilmapiirin käyttämisestä indikaattorina: jos vaikuttaa siltä, että töihin on kiva tulla, puurot eivät ole akuutisti hellalla. Mutta tästä asetelmasta jää puuttumaan tieto, miksi ihmiset viihtyvät ja voisiko jotain tehdä vielä paremmin? Virheistä kuulee aina, mutta onnistumisista ei juuri koskaan. Huomaatko niitä itsekään?

Johtaminen (myös itsensä johtaminen) pitäisikin nähdä taitolajina, jossa voi kehittyä paremmaksi, eikä minään automaattisena palkintona työvuosista, jonka jälkeen siirtyy jollekin guru-tasolle. Toiseksi, luulemme olevamme tietoisia omista vahvuuksistamme ja heikkouksistamme, mutta mistäs tiedät, etteivät ne ole pelkkää kuvitelmaa?

Minun on ollut vaikea erottaa työvuosien tuomaa osaamista ja sitä, mitä muut pitävät vahvuuksinani. Olen vuosien mittaan oppinut vetämään monimutkaisia it-hankkeita. Muistan edelleen kuinka hämmästynyt olin, kun kuulin ensimmäistä kertaa itseäni luonnehdittavan luovaksi. Mmmitäh?
Ja etten olekaan huono matematiikassa. Aijaa?
Ja että saan väännetyksi romaanin, vaikka artikkelissa, jossa luetellaan tehokkaan ihmisen 10 luonteenpiirrettä, yksikään kohta ei oikein istu.

Olen oppinut rakastamaan palautetta. Lähden siitä, että se on sparrausta, ajatusteni peilausta ja jatkokehittämistä eikä siitä tarvitse vetää kilareita sen enempää kuin kaivautua perunakellariin häpeämäänkään. Kritiikki kannattaa aina ottaa vastaan kiitollisena ja miettiä, miten homma hoidetaan kotiin ensi kerralla? Mutta yhtä lailla olennaista on nähdä, mikä meni hyvin. Onnistumisista oppii aivan kuten virheistäkin.

Kirjojen (ja blogien!) kirjoittaminen on äärimmäisen palkitsevaa puuhaa, sillä saan koko ajan peilattua tekemisiäni jonkun toisen silmin sekä kehujen että kritiikin kautta. Lukijat kertovat oman näkökulmansa, kustannustoimittaja on hellä mutta armoton, romaaninlukijat nostavat tarinasta esiin kohtia, joita en ollut ymmärtänyt merkityksellisiksi. Ja aina kun kuulen että lapsi haluaa lukea Pikkiksiä yhä uudelleen uudelleen, sieluni laulaa kuin Mariah Carey konsanaan.

Tapaamme sparrausryhmän kanssa neljä kertaa vuodessa samalla formaatilla: jokaisella on käytettävissään vartin puheenvuoro. Ensimmäinen sessiomme on maaliskuussa ja aloitamme maailman vaikeimmalla teemalla: itsekehulla. Maltan tuskin odottaa. Onneksi tiedän, että kaikki muutkin ovat aivan yhtä kusessa pelkästä ajatuksesta.