Lapsiperhearkea ilman intensiivivanhemmuutta

Yritin löytää itsestäni kuvaa puuhastelemassa jotain. No tässä ehkä tapahtuu asioita.

Kävin perjantaina Yle Puheella haastattelussa (kuuntele ihmeessä tästä jos ehdit). Toimittaja halusi jutella kanssani lapsiperhearjesta, mutta hänellä oli vaikeuksia valita jutun kärkeä kun tunnun puuhastelevan kaikenlaista.

No niin puuhastelen. Mutta se ei johdu siitä, että olisin erinomainen ihminen vaan siitä, että elämäntilanteeni on salliva ja asiani ovat paremmin kuin hyvin. Kuten jo aiemmin kirjoitin: teen kaikenlaista koska voin. 

"Vallitsevat olosuhteet ovat suosiolliset ihan ilman minun aktiivista myötävaikutustani. 

Minulla on terveet lapset, jotka eivät vaadi erikoishoitoa tai olosuhteita. He diggaavat rutiineista yhtä paljon kuin mekin.

Lapset leikkivät mahtavasti keskenään eivätkä juuri koskaan riitele. Voin heittää ne kahdestaan pihalle, jos tarvitsen absoluuttista keskittymisrauhaa. 

Lyhennän työviikkoa, jotta ehdin kirjoittaa. Se on joinain kuukausina tappiollista toimintaa, mutta minulla on varaa siihen. Kaikilla ei todellakaan ole. 

Perheessä on kaksi vanhempaa ja hyvät turvaverkot. 

Minulla on alle puolen tunnin työmatka, joten hereillä vietetystä vapaa-ajastani ei lohkea leijonanosaa päivittäiseen pendelöintiin."

Muutoksena vain tästä, että työelämäni on vielä astetta siistimpää.

Olen aina kokenut olevani vähän kummallinen äiti (ja lapset ovat vähän samaa mieltä). Koin jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että oma perhe-elämäni on hyvinkin erilaista kuin muiden. En ole kovin höösäävä ja pelkään ainoastaan sitä, että lapset jäävät koulumatkalla auton alle. Kun luin tänään Hesarista (alunperin Meidän perheessä julkaistun) jutun lapsiperheiden kuormituksesta kertovaa juttua niin näin valon. Vanhemmuudessakin on trendejä ja juuri tässä maailmanajassa on suosittua olla intensiivivanhempi, joka on satasella mukana lapsensa elämässä siihen asti kunnes on aika ilmoittaa tämä autokouluun.

Tämä trendi näkyy myös neuvoissa, joilla pyritään suitsimaan kaasu pohjassa kaverisynttäreille paahtavia vanhempia:

Ei ole pakko olla täydellinen!
Vähempikin riittää!
Ole itsellesi armollinen!
Muista ottaa omaa aikaa!

Toki samassa aviisissa saattaa tietenkin olla se 10 tapaa järjestää lapselle unohtumattomat synttärit tai oletko sinäkin aina pessyt lapsesi hampaat väärin.

Anyway, nämä ovat neuvoja suorittajalle. Siis sellaiselle tyypille, joka uupuu ehdottomaan täysimetykseen, sormiruokailuun, vessahätäviestintään, vauvauintiin ja kasvukäyriin ja pitää omana aikana sitä, että herää varttia aiemmin kuin muut ja lukee työsähköpostit. Silloin voi tietenkin olla hyvä muistaa, että lapsen näkökulmasta merkityksellisimpiä ovat aika pienet asiat. Ja parisuhdeterapia.

Kuten haastattelun lopussa totean, mitään upeita, yleispäteviä neuvoja minulla ei ole jakaa. Jaan mielelläni kokemuksiani, mutta ne ovat vain tämän joukon testaamia: kahden aikuisen ja kahden nyt jo kouluikäisen lapsen ydinperheestä, jossa molemmat vanhemmat ovat luovassa asiantuntijatyössä, toimeentulo on suht vakaata ja toiset isovanhemmat elossa. Jokaisen perheen on yrityksen ja erehdyksen kautta löydettävä ne omassa arjessaan toimivat käytännöt, olivat ne sitten kotityöexceleitä (joka muuten aina herättää mielenkiintoa), taivaan lintu -retriittejä tai ihan jotain muuta. Tavoite voi toki olla ihan sama: arki, josta ei tarvitse lomaa.