Pata jumissa

Vietän taas ensi viikonlopun Pirkka-hallissa. Istun kovilla penkeillä ja katselen, kuinka valtava määrä lapsia ja nuoria verkkaa, valmistautuu, keskittyy, suorittaa ja odottaa tulosta. Senttejä ja sekunnin sadasosia lasketaan ja kirjataan pöytäkirjoihin. Tulostaululla välkähtää. Joku kiljuu riemusta, toinen purskahtaa itkuun. Kilpaurheilu on sellaista.

Juuri sitä mietin kuukausi sitten, kun helsinkiläisen taitoluisteluseuran valmentajan käytös päätyi ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Valmentajan ympärillä käyty keskustelu sai uutta pontta pari viikkoa sitten, kun toimittajille päätyi nauhoitteita, joissa valmennusmetodiikan linja tulee varsin selväksi. Huhut siitä, että valmentaja olisi käyttäytynyt valmennettaviaan kohtaan törkeästi, olivat täysin aiheellisia.

Mutta kas, osa vanhemmista puolustaa edelleen valmentajan käytöstä: tämä kuuluu lajiin, kilpaileminen vaatii uhrauksia. Huipulle ei pääse lusmuilemalla vaan treenaamalla. Jos haluaa olla maailman paras, täytyy treenata tosissaan ja ankarasti. Treenata pitää niin kauan kunnes tulosta tulee ja jos ei tule, se on urheilijoiden eikä valmennuksen vika. Silloin on ihan ok huutaa, kiroilla ja nöyryyttää. Jos joku ei tätä kestä, niin omapa on häpeänsä, hänet voi korvata jollain joka kestää.

Tämähän on tietenkin klassinen esimerkki johtamistavasta, jolla on pitkät ja yleisesti hyväksytyt perinteet. Management by perkele. Tuloksia voi puristaa lietsomalla pelkoa ja uhkailemalla. Ja ainahan se johonkin asti toimii. Maailmassa on aina tehty ja tehdään edelleen valtava määrä työtunteja rangaistuksen pelossa ja pakotettuina.

Jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin että nyt voisi olla hedelmällistä tarkastella panostuksen kustannusta suhteessa saavutettuun arvoon. Mitä arvo eli menestys näillä metodeilla maksaa? Millainen on tällaisen kilpaurheilun hintalappu?

Arpia itsetuntoon?
Häviämisen pelkoa?
Urheiluharrastuksen vihaamista ja lopettamista?
Epätietoisuutta siitä, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa, mitä häneltä voi vaatia?
Esimerkki siitä, että motivoiminen tarkoittaa huutamista ja nöyryyttämistä?
Tunne siitä, että ahdistava ilmapiiri kuuluu asiaan?
Tai vaikka nämä kaikki ja ihan koko loppuelämäksi. Siinäpä onkin sitten pata jumissa ihan uudella sukupolvella – seuralle voitetun pystin takia.

Yhtä lailla tällä metodilla tiettyä arvoa jää saamatta. Harrastuksenhan pitäisi olla kilpatasollakin jossain määrin tyydyttävää ja vähintäänkin miellyttävää ja sitä pitäisi voida tehdä ihan vain kavereiden takia. Menestymisen pitäisi aiheuttaa riemua eikä helpotusta siitä, ettei epäonnistunut. Tappion hetkelläkin pitäisi tuntea toivoa siitä, että ensi kerralla voi yrittää uudelleen eikä pelätä hyväksynnän menettämistä.

Samanlaista jälkeä pelolla johtaminen saa aikaan aikuisissakin, mutta heillä toivon mukaan on jo enemmän kokemusta erilaisista auktoriteeteista ja uskallusta uhmata mielivaltaa. Nuoria pitäisi tällaiselta paskalta suojella kaikin tavoin.

Ihmisten johtaminen ja motivointi on hirveän vaikeaa. Jokainen vanhempi, joka on joskus yrittänyt saada jälkikasvunsa tekemään kotitöitä, ymmärtää, kuinka tuskastuttavaa on yrittää saada vastentahtoinen ihminen hyväksymään ja osallistumaan yhteinen tavoite. Onko se ikinä onnistunut nöyryyttämällä? Vanhemmiksi, valmentajiksi ja johtajiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät osaa johtaa eivätkä käyttäytyä. On korkea aika, että pata menee jumiin tällaisesta toiminnasta.

Minä istun ensi viikonloppuna urheiluhallissa ja tiedän, että näen kilpaurheilusta sen toisenkin puolen. Näen nuoren tytön kaivavan piikkarit kassistaan ja asettuvan lähtöviivalle. Hän ei ole pätkääkään kilpailuhenkinen, mutta hän tekee silti niin, koska haluaa. Miksipä ei haluaisi, hän tuntee olonsa turvalliseksi. Hän tietää, että juoksee kovaa eikä epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Illalla pääsee kavereiden kanssa syömään ja altaaseen pulikoimaan.

Lisäksi näen valmentajien ja joukkuekavereiden kannustavan, lohduttavan, hihittävän, tsemppaavan, halaavan, taluttavan, etsivän kylmäpusseja, lainaavan sukkia, etsivän hakaneuloja ja jakavan mandariineistaan siivuja kaikille halukkaille.

Jos jollain menee pata jumiin, niin minulla. Ja se johtuu siitä, että olen hukannut käsiohjelman enkä taaskaan löydä B-halliin.

Ps. Jos joku tunnistaa, tulkaa ihmeessä moikkaamaan!