Älä usko diginatiiveihin äläkä tee "Mitä ruokalajia naamasi muistuttaa" -testiä

Anteeksi paasaava otsikko, mutta peruskoulussa oli tällä viikolla mediataitoviikko. Luokissa tehtiin joka päivä erilaisia mediakasvatuksellisia tehtäviä, joista piti keskustella illalla kotona. Ja mehän keskustelimme! Skidi oli mm. analysoinut luokan kanssa, millaisia vaaroja someen jaetuissa kuvissa on: miksi ei kannata ottaa kuvaa todistuksestaan, jossa näkyy koulu, nimi ja henkilötunnus, kertoa kaikille lähtevänsä lomalle tai jakaa leffalipun kuva niin että viivakoodi näkyy. Nämähän ovat kansalaistaitoja 2.0!

Tuli mieleen, että tämä sama aineisto pitäisi käydä läpi jokaisen vanhemman kanssa. Käsi ylös, kuinka moni aikuinen osaa nimetä Japanin pääsaarten lisäksi mediavaikuttamisen muodot? Miksi jengi osaa konsukiepren, mutta edelleen tekee nettitestejä, joissa saat tietää, mitä ruokalajia naamasi muistuttaa antamalla koko kontaktilistasi sovellukselle? Ja tiedätkö toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, mutta et sitä onko lapsellasi nettikavereita tai kiusataanko häntä WhatsAppissa?

Mielestäni juuri mediakasvatuksessa suomalaisvanhemmat ovat eniten pihalla ja yksi pirunmoinen ongelma on diginatiiveista puhuminen. Nähdäkseni se vain tukee tiettyjä katteettomia ennakkokäsityksiä.

Ensinnäkin väitän, että mitään diginatiiveja ei ole. Tai ehkä laitemielessä on, mutta mitään neroutta se ei vaadi: se on sama kuin kutsuisi kokiksi jokaista, joka osaa käyttää hellaa. Lapset omaksuvat käyttöliittymiä nopeasti, sillä ne muistuttavat toisiaan, mutta toisaalta näillä ipanoilla ei ole mitään käsitystä, miten lankapuhelin toimii. Laitteet ovat vain välineitä ja tablettia oppii käyttämään eläkeikäinenkin. Mutta lapset eivät ymmärrä lähtökohtaisesti hölkäsen pölähtävää tietosuojasta, groomingista, tekijänoikeuksista, mainonnasta, vahvistusharhasta, algoritmeista, lähdekriittisyydestä ja kuvankäsittelystä. Tämä kaikki pitää opettaa ja oppimista pitää valvoa. Edellyttäen että itsekin sisäistää tästä kokonaisuudesta edes alkeet.



Toiseksi diginatiiveista puhuminen saattaa antaa sellaisen mielikuvan, että kyseessä on aihepiiri, jonka omaksumiseksi pitää kuulua johonkin tuoreeseen sukupolveen ja keski-ikäinen on auttamatta pudonnut kärryiltä. Tämä tunne saattaa ruokkia myös uskomusta, että digitaaliset media-alustat ja sovellukset ovat jotain salatiedettä ja edellyttävät koodausymmärrystä. Eivät ole, eivät vaadi. Se sellainen "minä en näistä atk-asioista mitään ymmärrä"-asenne on henkistä laiskuutta, josta onneksi pääsee halutessaan eroon.

Diginatiivi on hankala termi myös lapsen itsensä näkökulmasta. Annoin kerran Skidille luvan etsiä itselleen sovelluskaupasta mielestään hyvän kuvaeditorin ja näyttää minulle, kun oli löytänyt mieleisensä. Yllätys: hän olisi valinnut sovelluksen, joka halusi oikeudet mikrofoniin sekä tuuttasi pyytämättä ja yllätyksenä koko ruudun mainoksia aloitusnäytölle. Tämä kävi ilmi kun luki viisi ensimmäistä arvostelua ja googlasi nopeasti kokemukset. Tämän jälkeen hän tajusi itsekin, ettei ehkä ollutkaan niin taitava, kuin oli kuvitellut.

Toistan ehkä itseäni, mutta suosittelen lämpimästi Family Linkin kaltaista valvontasovellusta (toimii sekä androidille että Apple-tuotteille) ja perheen puhelinten liittämistä siihen. On erittäin kätevää, että puhelimeen ei ilmesty yhtäkään ylimääräistä sovellusta haittaohjelmineen koska Jesperilläkin oli, kun hyväksyntä kulkee vanhempien kautta. Toiseksi suosittelen maksamaan sovelluksista. Pari euroa on ihan käypä hinta pelistä, joka ei yhtäkkiä heitä silmille mitään zombien tappamispelin mainosta.

Ps. Jos digihommat kiinnostavat, osallistukaa ihmeessä Helsingin yliopiston ilmaiselle tekoälyn verkkokurssille. Sisällöt löytyvät sekä suomeksi että englanniksi. Myös Ylen Digitreenit jeesaavat jos jostain pitää aloittaa.