Snadi hyppäsi tänään junaan, ensimmäistä kertaa yksin. Hän halusi lähteä mökille ja ainoa vaihtoehto oli matkustaa sinne itsenäisesti. Suora, kahden kaupungin välinen junayhteys on maailman yksinkertaisin matka kun lähdössä on joku saattamassa ja perillä joku vastassa.
Preppasin häntä reissuun kaikin mahdollisin tavoin. "Muista, että et levittele kamojasi joka puolelle, wifi voi tökkiä, seinässä on pistorasia, vaunun päädyssä on vessa, ihmisille ei tarvitse kailottaa kaikkia perheen asioita, etkä voi nousta junasta ennen määränpäätä, vaikka laiturilla olisi söpö koira." Snadi nyökytteli ja muistutti, että on matkustanut junalla sata miljoonaa kertaa ja pyysi vain tarkistamaan, ettei ruutuajan tauon paikka iskisi ennen päätepysäkkiä. Ja sitäpaitsi joku kaveri oli mennyt jo lentokoneellakin yksin.
"Jännittää hyvällä tavalla", hän totesi ja osui naulan kantaan.
Minuakin jännittää, mutta en tiedä millä tavalla. Olen epävarma. Vaadinko lapselta liikaa? Pystyykö hän tähän? Sama kysymys on edeltänyt kaikkia itsenäistymisen vaiheita, ensimmäistä ulkoleikkiä, päiväkotiaamua, koulumatkaa. Miksi hitossa aivan normaali asia tuntuu siltä kuin työntäisi aikansa kuluksi tikkuja kynsien alle jonottaessaan aikaa juurihoitoon ja odotusmusiikkina olisi Frederikiä.
Mitä jos juna menee rikki? Tai jos lippu katoaa ja konduktööri pistää lapsen pihalle seuraavalla asemalla? Mitä jos pillikaakaossa on pähkinää ja Snadi saa sairauskohtauksen, jota ei ole koskaan ennen saanut? Ööö. Muistaakseni vastasin jossain työpsykologian persoonallisuustestissä, etten juurikaan huolehdi asioista turhaan. Olen näköjään erikoistunut sekä vainoharhoihin että itsepetokseen.
Havahduin asemakuulutukseen. "Äiti, sun täytyy nyt lähteä." Tottelin. Jos kersa haluaa tehdä tämän, minun tehtäväni on vain tsekata, että hän pääsee junaan. Sisäinen kontrollifriikkini ei voi hyvin, mutta nyt on korkea aika laittaa isojen tyttöjen housut jalkaan. Itseluottamusta hankitaan juuri tällaisten junamatkojen kautta.
Kun juna sitten viimein irtosi laiturista ja ja lähti kaartamaan kohti Pasilaa, mietin, että tämäkö se vanhemmuuden koko kuva on: lapseni kiitää kasvavalla nopeudella minusta poispäin ja se tuntuu yhtä aikaa oikealta ja väärältä.
Lapsi luki ajatukseni ja laittoi itsestään iloisen kuvan, kerran matkalta ja kerran periltä. Kaikki oli mennyt hyvin.
Tietenkin, niinhän minä juuri sanoin.
Pikkuveli matkasi junalla ~9-vuotiaana yhdellä vaihdolla silloin tällöin kaveria näkemään. Vaihto oli jostain syystä opeteltu Steissillä siellä hän aina vaihtoi kunnes kerran konnari neuvoi vaihtamaan Pasilassa koska "kätevyys" jne. No, veli sitten selvitti vieraalla asemalla tiensä oikelle raiteelle ja oikeaan junaan, mutta ihan täysiä pisteitä konnari ei tästä kyllä saanut ':D
VastaaPoistaApua, mutta konnari varmaan tarkoitti hyvää. O_o
PoistaOma vainoharhani liittyy ahdisteluun. Niinpä nyt 12v on saanut aika paljon ohjeita siitä, mitä ahdistelu on ja mitä voi tehdä, jos kohtaa sitä. Lapsi kulkee säännöllisesti junalla Pirkanmaalta Pääkaupunkiseudulle, vasta vuoden verran on matkustanut itsekseen, koska on vähän arempi tapaus. Vainoharhoistani huolimatta kannustan häntä kyllä omatoimisuuteen ja itsenäisyyteen ja hän saa mennä yksin esim. kaupungille aina, kun haluaa, koska ei kuitenkaan uskalla ottaa mitään tyhmiä riskejä.
VastaaPoistaValitettavasti tuo ahdistelun pelko ei ole vain vainoharhaa. Miestäni ahdisteli joku humalainen mies pitkän matkan junassa kouluikäisenä. Lapsemme eivät saa varmaan matkustaa yksin junalla ennekuin täyttävät 16 vuotta...
PoistaAinahan tuo vanhempia pelottaa, mutta itseäni olen koittanus psyykata siihen, että asian osuminen kohdalle 1) keskellä päivää, 2) julkisessa tilassa muiden aikuisten keskellä ja 3) vieraan toimesta on loppujen lopuksi todella epätodennäköistä.
PoistaOlen myös (nurinasta huolimatta) buukannu keskenään matkaaville lapsille käytäväpaikkoja, pahantahtoinen aikuinen ei niin helposti pääse vaivihkaa lähelle ja täydemmässä kulkuneuvossa siitä pääsee poistumaan helposti. On myös keskusteltu siitä, että jos vähänkin tulee epämukava olo niin aina voi vaihtaa paikkaa ja että vieraille aikuisille ei tarvitse olla kohtelias, mitään velvollisuutta vastata jutteluun tai muuhun ei ole, jos ei tunnu mukavalta. Eikä niille mukavillekkaan paljasteta nimeä, kotipaikkaa tai muutakaan mitä ei olisi valmis kailottamaan koko vaunulle täyteen ääneen.
Tämä on tietysti ihan relevantti huoli, mutta en itse yhdistä sitä erityisesti juuri junamatkailuun. Ajattelen että mun on joka tapauksessa pakko päästää nuo ulos talosta ennen aikuisuutta, joten mieluummin kerron ahdistelusta ja miten siihen pitäisi suhtautua. Esim. teini matkustaa metrolla säännöllisesti Myllypuroon ja matkalle mahtuu monenlaista ihmistä.
PoistaMä luulen, että nämä turvataidot tulee luontevammin, jos lapsi pääsee harjoittelemaan julkisilla kulkemista noin arkielämänkin puitteissa. Pienemmällä paikkakunnalla tätä harjoittelumahdollisuutta ei ole ja vr:n nykyinen hinnoittelu ohjaa perheenä liikkuvat helposti autoon.
PoistaNe ekat kerrat keskenään matkaavalle lapselle voi olla oikeasti aika täynnä kaikkea, mihin pitäisi kyetä reagoimaan, mutta mitään kokemusta ei ole. Päässä ei pysy kuin rajallinen määrä ohjeita, ja taas toisaalta pitäisi koittaa pitää homma luontevana. Harvoin mitään kamalaa kuitenkaan oikeasti kohdalle osuu, ja turha panikointi vaan heijastuu lapseen ja pahimmillaan tekee matkustamisesta turhaan peikon.
Yksin ei ole vielä kumpikaan lapsista mennyt pitempää matkaa mutta kahestaan ovat ajelleet linja-autolla Keski-Suomeen mummilaan. Ostin paikkaliput heti kuskin takaa ja vielä seurailin kännykkäsovelluksella missä menevät ja soitin kymmenen kilsaa ennen määränpäätä että nyt pitäisi alkaa keräillä kamoja :D Itse matkustin bussilla Helsingistä Tampereelle jostain 6-vuotiaasta alkaen itenäiesti lomille, ja isoisä oli aina vastassa perillä. En voi kuvitellakaan, kuinka vanhemmat on päästäneet ihan pimennossa ajelemaan kun nyt kuitenkin voi ite seurailla ja soitella. On se hullua.
VastaaPoistaLapset tykkää niin paljon siitä bussimatkasta, että olisivat halunneet takaisinpäinkin bussilla vaikka menimme miehen kanssa autolla hakemaan. Kuulemma oli kiva olla rauhassa ja syödä eväitä ja olla kännykällä ilman että kukaan kyttäsi :D
Haha, unlimited screen time oli mullakin tässä täkynä! Kuulemma jännitti vain konduktöörin kanssa asiointi. Mutta ennen oli tosiaan ennen, vanhemmuuden vaatimukset ovat hieman koventuneet ajan myötä. :D
PoistaSitä se vanhemmuus just on, irti päästämistä ja selän katsomista... Ja sitten vaan pitää luottaa ja toivoa että ne lapset pärjää ja jos ei pärjää, paikata pipit ja auttaa takaisin matkaan <3
VastaaPoista