Sisaruksiksi kasvaminen – ja kasvattaminen

Koska mokkapalat saatiin kuin saatiinkin onnistuneesti vaihdettua leirikouluun, Skidillä on elokuussa tiedossa ensimmäinen neljän päivän reissu ilman vanhempia. Hän on aivan fiiliksissä reissusta. Pikkusisko taas on täysin maansa myynyt. Ei siksi, että hänkin haluaisi leirille, vaan siksi, että isosiskoa tulee ikävä.

– Miten mä selviän sen viikon, hän parahti.

Olimme ihan hoomoilasina, että olettehan te nyt tuollaisia pätkiä olleet erossa ennenkin. Mutta aika harvoin eikä koskaan arkena. Kesälomalla on joskus ollut muutamia päiviä, jolloin jompi kumpi on lähtenyt edeltä maalle tai jäänyt jollekin kesäleirille, mutta muuten tämä kaksikko on aina viettänyt hyvin tiivistä yhteiselämää, neljän vuoden ikäerosta huolimatta. Tämä siksi, että he ovat biologisen siteen lisäksi ihan aitoja ystäviä.

Pidän tätä tilannetta enimmäkseen persoonallisuuksien lottovoittona (Skidi on lempeä ja Snadi sinnikäs) ja päiväkodin tarjoilemisen ystävyystaitojen onnistuneena omaksumisena mutta ehkä tästä voi ottaa pienen höyhenen omaankin hattuun: en ole ainakaan pilannut välejä tai aiheuttanut sisaruskateutta!

En ole juuri törmännyt juttuihin sisaruksiksi kasvattamisesta, siis aktiivisista sisaruussuhdetta vahvistavista toimenpiteistä (googlaamalla löysin tämän Lastensuojelun keskusliiton artikkelin, jossa oli asiaa sisarusten välisistä rooleista), vaikka kyseessä on elämänmittainen ihmissuhde, joka voi parhaimmillaan olla hyvinkin antoisa, mutta pahimmillaan taas kuormittava ja raskas. En väitä, että noudattamalla tiettyjä ohjeita tuolta pahimmalta skenaariolta vältyttäisiin, vaan että suhteen ei tarvitse syntyä tyhjiössä ja ilman apua. Olen pikkuveljeni kanssa läheinen, vaikka vanhempani eivät tehneet yhtään mitään suhteemme rakentamiseksi, mutta merkityksellinen suhde syntyikin vasta aikuisena. Prosessia voi jouduttaa.

No, mitä minä sitten teen eri tavalla kuin vanhempani?

1. Selitän ikäeroa yhä uudestaan ja uudestaan. Neljä vuotta on sen verran iso väli, että sisarusten taitotasot eivät juuri pääse lapsuudessa kohtaamaan, pienemmällä ikäerolla tasapäistä nahistelua on varmaan enemmän. Aikuiselle on itsestäänselvää, että kilpailuja ei voi pitää samoilla säännöillä, mutta lapsille ei. Tuska riittämättömyydestä on aito. Nuorempi on aina altavastaaja, hitaampi, huonompi, heikompi, mikä alkaa pänniä molemmin puolin ellei syitä ymmärrä ja hyväksy. Toinen kokee olevansa huono ja toinen luulee että nuorempi tahallaan vitkastelee tai ei huvikseen noudata sääntöjä (mitä tietysti tapahtuu myös...). Kasvamisprosessin selittäminen auttaa näkemään kontekstin.

2. Kamppailen tasapuolisuuden kanssa. Kaikissa kasvatusoppaissa kehotetaan kohtelemaan lapsia tasapuolisesti, mutta se voi olla vähän haastavaa. Tasapuolisuus ei tarkoita sitä, että molempien pitää saada tismalleen samoja asioita – varsinkin kun toinen haluaa vinkulelun ja toinen vesivärit. Neljän vuoden ikäerolla on selvää, että molempia ei ole voinut varsinkaan pienempinä viedä samoihin aktiviteetteihin: silloin toinen pääsee lintsille, toinen pallomereen, jolloin molemmat saavat itselleen sopivaa tekemistä. Olen ollut tarkka myös siitä, että molemmat saavat yksityistä facetimea kummaltakin vanhemmalta. Ja nuorempikin saa joskus uusia vaatteita, vaikka siskolta jäikin paljon vaatteita perinnöksi. Snadia on toki helpottanut se, että kierrätyskelpoisia vaatteita käyttää vielä hänenkin jälkeensä joku.

3. Juoruan hyviä juttuja. Jos toinen kehuu minulle toisen käytöstä, piirustusta tai muuta saavutuksia, luonnetta tai vaikka vitsiä, kerron kehun aina eteenpäin. Tästä tulee hyvän kierre: siskon kehuja on kiva kuulla ja ne muistaa pitkään. Ja kun toiseen suhtautuu lähtökohtaisesti luottavaisesti ja positiivisesti, ei riitakaan tunnu niin pahalta.

4. Osallistun riitojen ratkaisemiseen. Katkeruutta ja kaunaa kannattaa välttää ihan loppuun asti. Riiteleminen on taito, jonka päämääränä ei ole lytätä toinen mahdollisimman maan rakoon vaan löytää yhteisymmärrys ja ratkaisu. Yritän myös ymmärtää mistä kersat triggeröityvät, mutta toisaalta pidän myös hemmetin tiukkaa linjaa riitelyn tavoissa: meillä ei ole ollut luvallista käyttää minkäänlaista väkivaltaa, haukkua ja solvata. Ja aikuista saa aina pyytää selvittäjäksi, jos tuntuu, että omat taidot eivät riitä. Se ei ole kantelemista vaan avunpyyntö.

5. Näytän sisaruutta. Minulla on kersoista valtava määrä kuvia ja heistä on kiva katsella niitä. Suosikkejani ovat ne, joissa he puuhaavat yhdessä jotain, isosisko lukee pienemmälle, tyypit kävelevät käsi kädessä tai istuvat laiturilla kahdestaan. Kuvat todistavat, että heillä on pitkä yhteinen historia, vaikka he eivät sitä muistakaan. Snadille on ollut terapeuttista havaita, että taitava isosiskokin on joskus ollut pieni ja pöhelö.

En tietenkään tiedä, onko tästä oikeasti mitään apua. Tämä on kuitenkin asia, johon minä voin tietoisesti vaikuttaa, loppu jää lapsille itselleen. Tärkeintä olisi, että hyvä pohja kantaisi, jos sille jotain aikuisena haluaa rakentaa.

Tämä ystävyys lämmittää toki minuakin. Kun leikit sujuvat, minulla on sutena omaa aikaa. Ja kun jokapäiväistä nahistelua, haukkumista tai tappelua ei ole, viihdyn äitinä tässä perheessä oikein hyvin ja ajattelen että ehkä tässä oli järkeä, kuitenkin.