Juttelin erään ystäväni kanssa anger managementista. Hän on helposti hermostuvaa sorttia ja yrittänyt löytää terapian avulla keinoja hillitä itseään provokatiivisessa tilanteessa. Ystävä kertoi tilanteesta, jossa oli ensimmäistä kertaa onnistunut raivon tunteen hyväksymisessä ja sitä seuraavan reaktion hillitsemisessä. Hän ei ollut tapansa mukaan räjähtänyt vaan pystynyt rauhoittumaan ja käsittelemään asian rauhoituttuaan jämäkästi mutta ilman siltojen polttamista napalmilla. Hän oli ansaitusti edistyksestään erittäin tyytyväinen.
Hitto, tulin suorastaan kateelliseksi. Ajatella, että tällaisiakin taitoja voi treenata! Jotenkin tuntuu että meille, jotka emme ole varhaiskasvatuksessa askarrelleet vahvuusvariksia, tällaisesta mielenhallinnasta olisi hyötyä itse kullekin.
Erityisesti tuo tunteen hyväksyminen jäi vaivaamaan. Negatiivinen tunnehan on ikävä ja siitä haluaa eroon ihan syystä, mutta jokainen toimii stressaavassa tilanteessa eri tavalla temperamenttinsa mukaan. En ole itsekään mikään jedi. Mitä minä siis teen, kun suutun?
Niin no, minä toimin täysin päinvastoin kuin ystäväni, passiivisaggressiivisesti. En välttämättä huuda lainkaan, vaan vedän rullaverhon ikävän ihmisen eteen ja poistun paikalta. Pois silmistä, pois mielestä ja ongelma ratkaistu! En jaksa nähdä vaivaa selvittääkseni asioita vaan katkaisen epämiellyttävän tunnevellonnan mieluummin poistamalla aiheuttajan ja lähtemällä menemään. Nopeaa ja kätevää! Minun "pitäköön tunkkinsa"-ratkaisuni toki tarkoittaa mykkäkoulua on steroids, eli sitä, ettei välttämättä tarvitse nähdä enää koskaan, ei edes seuraavassa elämässä.
Vähän lievemmissä tapauksissa lisään tyypin vain henkiselle kostolistalleni, mikä tarkoittaa, että kampitan hänet heti, mikäli tilaisuus tarjoutuu. No, en ole kostolistaa joutunut juuri kaivelemaan, koska lievät suutahdukset laimenevat aika nopeasti.
Tunne on vain tunne. Se syntyy aivoissa ja minä itse päätän, mitä minä sille teen. Uusia tapoja kannattaa opetella monesta syystä. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat hyviä neuvottelijoita. Mitäs jos voisin opetella sellaiseksi? Ihan jo siksi että voisin siirtää tämän tärkeän taidon eteenpäin.
No, joka tapauksessa. Olisipa mahtavaa, jos ihmiset kertoisivat enemmän terapiassa tekemistään havainnoista. Niistä saattaa olla ajatuksen aihiota muillekin.
Meillä räiskyy herkästi koko perhe. Eli kun esim. riidellään niin ääntä piisaa, mutta sitten kyllä myös lepytään nopsaan, pyydetään anteeksi ja sanotaan, että rakastetaan. Itse en aina ole läheskään ollut näin avoin tunteitteni kanssa, mutta terapiassa melkein opettelin itkemään ja suuttumaan myös muiden nähden. Se oli ihan tosissaan yksi omista tavoitteistani koko hommalle. Viimeksi tänään jouduin töissä pyytämään apua ja päädyin vollottamaan tätä koronan ja tulostavoitteiden karseaa ristipainetta. Helpotti kummasti ja sain sitä apuakin. Kolme vuotta sitten tommonen reaktio ei olis tullut kuuloonkaan, vaan olisin painanut itku kurkussa vaikka läpi harmaan kiven ja hajonnut vasta sen jälkeen (yksin kotona).
VastaaPoistaMeillä on vähän päinvastaisia ongelmia, itse olen todella-todella tasainen luonne ja asiat, jotka suurinta osaa suututtaisivat saavat minussa aikaan vain laimeaa ärsytystä. Ei vaan tule sellaista tunnekuohua, että tekisi mieli huutaa tai paiskoa tavaroita. En ole muuten mitenkään estynyt tunteiden ilmaisussa eivätkä vanhempani ole lapsuudessa tukahduttaneet minkään tunteiden ilmaisua, luovan ja ylempään keskiluokkaan kuuluneen synnyinperheeni tunneilmapiiri oli aikalaisekseen hyvinkin avoin ja salliva.
VastaaPoistaMinulla on jotain hataria mielikuvia ehkä ala-asteikäisenä koetuista vastoinkäymisistä, jotka ovat suututtaneet, mutta mitä enemmän ikää on tullut sitä vähemmän minua raivostuttaa. Koen kyllä turhautumista, inhoa, olen ajoittain hermostunut ja totta kai ärsyyntynyt jostain. Mutta nämä kaikki ovat verrattain sisäänpäinkääntyneitä tunteita. Tämä ei ole toki henkilökohtaisesti ongelma, kykenen pitämään puoleni suuttumattakin, mutta lapsillani ei ollut kotona mahdollisuutta nähdä vanhempiensa suuttuvan ja käyvän läpi näitä suuttumisen jälkeisiä leppymisiä ja sitä, ettei se raivostuminen ole mikään maailmanloppu. Yksi kolmikostani vaikuttaa olevan temperamentiltaan lähempänä minua, mutta kaksi muuta kyllä ovat säilyttäneet suuttumiskykynsä myös yli murrosiän. Ei sitä silloin perhearjessa ymmärtänyt, kun eivät nämä tunnetaidot olleet samalla tavalla pinnalla, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut että lapset ovat joutuneet opettelemaan aika paljon aikuisten kiukkutaitoja ihan kantapään kautta...
Opin juuri jotain itsestäni. Vuosia sitten kommentoin erästä blogikirjoitustasi suurella myötätunnolla, mutta se taisi tulla ymmärretyksi huonosti, koska sen jälkeen kommenttini eivät enää tulleet läpi blogissa. Asiaa oli vaikea ymmärtää, koska kyseessä oli sydämestä tullut myötätunnon ilmaus. Oma johtopäätökseni sitten oli myös pitäkää tunkkinne -linjalla eli jätin blogin seuraamisen. Nyt korona-aikana olen tänne välillä tullut lukemaan ja testaan, josko kommenttini nyt vuosien jälkeen tulisi läpi.
VastaaPoista