Harrrrjoitus tekee mestarrrrin

Kylpyhuoneesta on nyt muutaman päivän ajan kuulunut kummallista pärinää. Kuten myös vessasta, peiton alta ja takapihalta. Snadi oppi vihdoin viimein suomalaiskansallisen foneemiaartemme, pärisevän ärrän ja levittää tätä ilosanomaa kaikille.

Oppimisprosessi oli h-i-d-a-s.  Ässän Snadi on osannut sanoa jo alle vuoden ikäisenä kun hän yritti saada isänsä huomion, mutta ei osannut kuin sihistä. Mutta siinä missä Skidi yllätti meidät kyselemällä jo 3,5 vuotiaana oikeaoppisesti lausuttujen pororullien perään, Snadin kieli ei meinannut taipua tähän kirjaimeen ollenkaan. Kävimme puheterapeutillakin kertaalleen, mutta hän sanoi, että mitään fysiologista syytä ärrän puuttumiseen ei ole, kaikki on kunnossa. Saimme kotiharjoitteluohjeet oppimisportaikkoon, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä: kaikki muu onnistui paitsi viimeinen porras. Ei tärissyt, ei sitten millään.

Piti oikein miettiä, että mikähän tässä nyt tökkii, ja keksiä uusia harjoitteita.

Yksi, vähän omituiselta kuulostava treenikeino oli kielijumppa. Cheerleading-kokemuksesta oppineena mieleeni juolahti, voisiko kielilihas olla vähän samalla tavalla jumissa kuin takareidet. Siis niin että kun kieli ei taivu, niin artikulaatio on vähän heikko ja suoritus ei ole rento. Löysin mietoa tukea tälle havainnolle ja pistimme laiskan kielen töihin: aloimme pyöritellä kieltä suussa ja suun ulkopuolella, taivuteltiin puolelta toiselle ja pyöristettiin rullalle. Sitten yliartikuloitiin aakkosia niin kuin oltaisiin huonossa kesäteatterissa.

Toinen kikka oli, että aloin itse iltasatuja lukiessa keskittyä ärrän lausumiseen kunnolla. Se jää joskus vähän pehmeäksi ja ajattelin että esimerkistä ei ainakaan haittaa ole. Skidi oppi pyöräilemään korvakuulolta ja minäkin olin oppinut taskuparkkeeraamaan ihan vain äitini veivausta katsoen. Korvien voimaa ei kannata väheksyä.

Ja kappas! Eräänä toukokuisena päivänä Snadi hämmästytti itsensäkin, kun yhtäkkiä sanassa "torstai" pärähti ihan selvä ärrä. Yhden kunnon onnistumisen jälkeen luotto vahvistui (torstai on toivoa täynnä!) ja äännettä on ollut paljon helpompi hakea. Nyt kesän jälkeen ärrä on vakiintunut suuhun niin, että r-alkuiset sanatkin onnistuvat. Kuten myös se tasainen täryyttäminen, mikä suihkussa on iltaisin kuultavissa.

Sanomattakin selvää, että kersa on iloinen, vaikka ei tuosta ole kukaan erityisemmin huomautellut. Siinä kai se kolmas kikka onkin: paineeton ilmapiiri madaltaa treenaamisen kynnystä. Kannattaa kannustaa sitä toivotontakin tapausta. Olen tuskan hetkellä aina sanonut, että maailman mittakaavassa tällaista ärrää osaa harva eikä sitä vaadita edes presidentiltä.

En tiedä, millaista roolia nämä kikat loppupeleissä näyttelivät, ja mikä on vain kasvamisen tulosta. Mutta pääsenpäs ainakin sanomaan, että mitäs minä sanoin: kärsivällisyys palkitaan, vaikka se välillä raivostuttaakin.