Pienissä häissä

Aasinsiltani on tämä: Sain hyvin myöhään tietää, että JVG:n biisissä, jossa ollaan "pienissä häissä" ei juhlitakaan rakkautta vaan ollaan hiprakassa, eikä välttämättä viinasta. Samanlainen fiilis minulla on aina kun puhutaan päihdepolitiikasta. Olen vähän pihalla.

Allekirjoitin lentoveroaloitteen, mutta en kannabisaloitetta. Molemmat kuitenkin etenevät eduskunnan käsittelyyn keväällä, mistä olen iloinen. Kannabiskeskustelu on erityisen kiinnostava, sillä minun on edelleen vaikea muodostaa mielipidettä päihteiden laillisuudesta ja laittomuudesta. Miten ihmeessä osaisin?

Uskon siihen, että osa ihmiskunnasta tulee aina ja ikuisesti vetämään peltinsä kiinni tavalla tai toisella eli uskon ettei nollatoleranssi toimi. Mutta mitkä ovat ne aineet, jotka ovat vapaasti tarjolla (ja joista valtio verotulojen muodossa hyötyy) ja mitkä aiheuttavat vähiten terveysongelmia ja ennen kaikkea vaaraa muille? Olen lukenut puntarointeja puoleen ja toiseen, mutta en ole nähnyt laskelmia. Hyvinvointiyhteiskunnan veronmaksajana minä kustannan holtittoman päihteidenkäytön hinnan: lastensuojelun, tapaturmapolin pyörittämisen ja maksansiirrot.

En ole alkoholistiperheestä ja kokemukseni laittomista huumeista on vähäinen. Kannabis ei tehoa minuun millään tavalla, sama pätee moniin lääkeaineisiin, kuten parasetamoliin ja melatoniinion. Ei mitään vaikutusta. Minun on äärimmäisen helppo olla ilman alkoholia pitkiä aikoja, enkä ajattele viiniä päivisin. Minun on vaikea nähdä itseäni addiktoitumassa mihinkään, oli kyseessä sitten rahapelit tai heroiini. Tekisi melkein mieli tehdä geenitesti tämän takia: mikä hitto minua vaivaa kun monelle muulle addiktio on koko elämän tuhoava ongelma?

Aloin punnita suhdettani huumeisiin ensimmäistä kertaa, kun näin millaisen työn ja tuskan takana oli isäni tupakkalakko. Hän yritti kaikkea, kertarysäystä, nikotiinivalmisteita ja hypnoosia, ja epäonnistui joka kerta. Mitä vastaan hän oikein taisteli? Isä kertoi, että nikotiini aiheutti kovempaa riippuvuutta kuin kokaiini. En voinut ymmärtää, miksi kukaan voisi olla koukussa pahanhajuiseen paperikääröön, mutta jos se oikeasti piti paikkansa, miksi tupakkaa ylipäätään myytiin? Ja vielä 16-vuotiaille?

Seuraava pysähtyminen tapahtui kymmenen vuotta sitten, kun luin Portugalin radikaalista suunnanmuutoksesta huumeiden dekriminalisoinnissa, mikä kuulosti yksinkertaisuudessaan hyvinkin järkevältä. Lyhyesti:

"Portugal’s policy rests on three pillars: one, that there’s no such thing as a soft or hard drug, only healthy and unhealthy relationships with drugs; two, that an individual’s unhealthy relationship with drugs often conceals frayed relationships with loved ones, with the world around them, and with themselves; and three, that the eradication of all drugs is an impossible goal." – The Guardian

Olisi ihanteellista, että käyttäjä, jolta lähtee lapasesta, uskaltaa hakea apua ilman pelkoa rangaistuksesta. Avunsaamisen ei pitäisi olla aineesta kiinni.

Kolmas iso kysymys tuli lasten kautta. Miten heitä pitäisi kasvattaa heidät tässä ristiriitaisten signaalien maailmassa? Rattijuoppoja käsitellään silkkihansikkain: jos ajan kännissä puuhun ja kaveri kuolee, saan pari vuotta linnaa kuolemantuottamuksesta, ehdollisena. Tuomioita ei kovenneta, koska rangaistuksen kovuudella ei kuulemma ole vaikutusta rikoksiin. Jostain syystä kannabiksen käytön kuvitellaan pysyvän kurissa pitämällä käyttö rangaistavana. Mitä päihteistä siis pitää tietää? Ja miten toimin jos (ja kun) lapsi tulee kännissä kotiin?

Ja onko porttiteoria totta? Onhan jo havaittu, että portti, jonka ovet ovat suorastaan ammollaan, on tupakointi: tupakanpolton aloittaminen alle 12-vuotiaana ennustaa vahvasti aikuisiän huumeidenkäyttöä. Tässäkin tapauksessa on kysyttävä, mikä se portti oikeasti on? Jos näen tupakoivan alakoululaisen, voinko päätellä jotain hänen kotioloistaan? Mitä jos "portti" onkin laittomuudessa: laittomia aineita saa piireistä, joissa tehdään muitakin laittomuuksia.

Huumekeskustelu on kaltaiselleni etuoikeutetulle siveydensipulille aika vaikea rasti. Lapset eivät ole koskaan nähneet meitä kännissä, meillä ei juoda mitään viiniä vahvempaa ja ruokajuomana on useimmiten vettä tai ykkösolutta. Huudeillamme ei pyöri juoppoja. Keskusteltavaa olisi, mutta minulla ei ole siihen mitään sanottavaa, en oikeasti tiedä. Tämä kai se juurisyy on: tässä asiassa pitäisi kuunnella niitä, jotka ovat tutustuneet ilmiöön muutenkin kuin Breaking badin kautta.

Tiedän, että markkinatalous ei korjaa ihan kaikkea eikä kovuudella aina saa toivottuja tuloksia. Mutta erityisen varovainen pitää olla aina kun ei oikeasti ymmärrä ongelmasta mitään.