Kolme aamua kouluun

Kuva Matthew Henry

Kaikki on valmiina. Reppu on, penaali on, ehjiä vaatteita on, vielä hetken. Ipanakin alkaa olla valmis. Loma oli pitkä ja kavereita on jo ikävä, onneksi suurin osa tulee samalle luokalle. Häntä jännittää, mutta hyvällä tavalla.

Minä olen lähinnä nyyhkinyt salaa. Nimikoinut ja nyyhkinyt.

En varsinaisesti stressaa enää Snadin koulukypsyyttä tai käytännön järjestelyjen toimivuutta. Kaikki on aina jotenkin järjestynyt.

Iltapäiväkerhon järjestäjästä tai paikasta ei ole mitään tietoa, mutta kai se joskus selviää (Koti-insinööriä ahdistaa tämä eniten).
Snadi hukkaa salettiin kaikki kamansa ja jää bussista viimeistään toisella viikolla, mutta siitä se sitten hiljalleen oppii käymään löytötavaralaatikolla ja katsomaan kelloa.
En tunne uutta luokanvalvojaa, mutta täyspäisiä nämä ovat kaikki tähän asti olleet.

Se on kiire, mitä vihaan. Ja peruskoulu asettaa kiireriman paljon korkeammalle kuin päiväkoti. Ahdistus alkoi samana päivänä kun näin, että molempien lukujärjestyksissä irvistelee taas kahdeksan-vitun-aamuja, joita on tuttuun tapaan annosteltu reilulla kädellä. En totu niihin koskaan. Vielä vähemmän tämän loman jälkeen, kun helteen takia pystyin tekemään töitä vain öisin. Rytmiä pitäisi kääntää kolme tuntia taaksepäin. Hehe.

Arvostan valtavasti rauhallista heräämistä ja yhteistä aikaa aamulla, koska iltavirkulle ne ovat harvinaista herkkua, jopa luksusta. Olen aina inhonnut hoputtamista, patistamista, pinnistelyä, ryysäämistä ja kieli vyön alla laukkaamista, erityisesti aamuisin kun olen suht toimintakyvytön. Vasta työelämässä sain ensimmäisen kerran valtaa vähentää sitä itse ja sanoa ääneen, että ei helvetissä palaveroida ennen kymmentä. Peruskoulu ei näitä seikkoja huomioi, koska aina on kahdeksalta aloitettu. Miksei sitten saman tien seitsemältä kuten työmaat?

Luonnollisesti kahdeksan aamujen hoitaminen äidin roolissa on suoritus, josta ei tyylipisteitä heru. En ole parhaimmillani.

Että se oli sitten siinä. Vanhemmuus on pilalla! Lapsuus on pilalla! Enää en voi estää kiireen tuntua. Ja jos jatkuvasti on kiireinen, tulee parissa kuukaudessa hermoromahdus, konkurssi ja avioero ellei kuolema korjaa sitä ennen. Fakta.

Mutta otan nyt nämä jäljellä olevat aamut ihan lungisti, hengittelen paperipussiin ja ajattelen positiivisia, enkä todellakaan rupea ronkkimaan unirytmiä yhtään aikaisemmin kuin on pakko. Minäkin olen oppinut suoriutumaan kaikista aamutoimista minuuteissa, ehkä Snadikin. Tai sitten hän yllättäen osoittautuu aamuihmiseksi, joka keittää minullekin puurot! Ei voi tietää.

Ja jos niin ei käy niin hei, eihän tätä kauaa kestä. Jotain yhdeksän vuotta enää.