Kilpailussa on sijaa myös empatialle

Olihan taas. Liikunnanopettaja Petteri Pohja kirjoitti kolumnissaan, että kilpaileminen on taito, joka opettaa, että vain vahvat pärjäävät ja tasa-arvo on utopiaa. Hän peräänkuuluttaa "Hiukan vähemmän äidillistä empatiaa maailmaan ja tilalle hiukan lisää vaativaa isänrakkautta, niin pärjäämme kaikki paljon paremmin."

Erikoisinta läppää taas vähään aikaan. Ymmärrän tavallaan, mitä kirjoittaja yrittää sanoa, mutta rivien välistä paistaa ankaruuden ihannointi. Se taas on ihan eri asia kuin kilpaileminen.

Olen sitä mieltä, että kilpaileminen on taito, joka kannattaa opetella. Vaikka kilpailulla ei ole enää selviytymisen kannalta juuri merkitystä, joudumme välillä kilpailutilanteisiin, halusimme tai emme. Kilpailuja on tarjolla koulutuspaikoista, työpaikoista, asiakkaista ja Hullujen päivien tarjoushaalareista.

Suhtaudumme kaikki kilpailuun eri tavalla. Jotkut vääntävät joka juuttaan asiat kilpailuksi ja jotkut taas eivät halua pelata edes lautapelejä. On kuitenkin hiton kätevää, jos a) tunnistaa kilpailutilanteen, b) tiedostaa omat rajoitteensa ja c) osaa toimia sen mukaisesti. Minä sytyn helposti kilpailuun, jos näen voiton mahdollisuuksia, mutta harjoitella en jaksa pätkääkään. Tämä havainto on ollut erittäin hyödyllinen, kun olen pohtinut, mitä elämältäni oikein haluan: kysymys onkin, mitä olen valmis tekemään toiveideni eteen?

Kun kirjoitan tätä, vanhempi likka on yleisurheilukisoissa. Hän on oppinut muutamassa vuodessa kilpailemisesta vaikka mitä mutta onneksi aivan eri asioita kuin mitä Pohja listaa.

Esimerkiksi.

1. Kilpailua ei aina voita paras. Jos ennakkosuosikki saa noron tai jos kilpailija on ikäluokkansa ainoa edustaja, keskikertainenkin voi pärjätä ihan mukavasti. Tuurilla on osuutta asiaan. Se on sitten eri asia, tuntuuko varman mitalin hakeminen kilpailulta.

2. Häviäminen ottaa pannuun, erityisesti jos mokaa. Se kääntyy helposti häpeäksi, joka pahimmillaan saa lopettamaan koko lajin ellei joku auta tunteen käsittelyssä, silitä ja auta ylös. Inhimillisyys ja empatia kuuluvat kilpailuun kiinteänä osana.

3. Harjoittelemalla voi voittaa luonnonlahjakkuuden. Ihminen ei ole ikuisesti tuomittu tiettyyn sijoitukseen vaan hän voi kehittyä ja saada parempia tuloksia jos haluaa. Treenimotivaatiolla on iso merkitys. Harjoittelu on kilpailua itseään vastaan, erityisesti, jos on hieman kärsimätön.

4. Kilpailujännitystä voi oppia hallitsemaan. Sietokyky kasvaa kokemuksen myötä ja sen voi oppia kääntämään positiiviseksi asiaksi, joka antaa siivet selkään, kun starttipistooli pamahtaa. Siihen tarvitaan leikkimielisyyttä, tukea ja kannustusta. Minun nähdäkseni kovuudella ja tuloksia vaatimalla saadaan aikaan vain huonoa, lamauttavaa jännitystä.

5. Kilpaileminen opettaa reilun pelin sääntöjä. Kilpakumppaneiden ja sääntöjen kunnioittaminen kuuluu asiaan. Jokaisen täytyy antaa keskittyä suoritukseensa, kannustaminen kuuluu asiaan ja fuskaaminen on noloa.

6. Kilpailuissa on tarjolla monenlaisia muitakin tunteita kuin voitonriemua tai häviämisen tuskaa. Kun on ollut maalissa yllättäen ensimmäinen, täpärästi toinen, ensimmäinen finaalista pudonnut, diskvalifioitu ja ikuista keskikastia, ymmärtää todella hyvin inhimillistä tunteiden kirjoa. Kilpailuissa on tarjolla loistava mahdollisuus empatian harjoittamiseen.

7. Vain olympialaiset saa ottaa vakavasti. Lasten kisoissa vaikuttaa niin paljon kehittymistahti, päivän motivaatio ja silkka tuuri, että mitään valtavia kierroksia ei kannata tuloksista ottaa mihinkään suuntaan. On ihan selvää, että se 11-vuotias, joka on lähtöviivalla muita 20 senttiä pitempi ja puberteetin kynnyksellä, saa etua koostaan. Tulee uusia treenejä, uusia kisoja ja jopa uusia lajeja mutta vain niin kauan kun ilo säilyy.

Nämä kaikki ovat nähdäkseni ihan arvokkaita oppeja siitä kuinka (urheilu)maailma ei ole ollenkaan mustavalkoinen shakkilauta, voittajiin ja häviäjiin jakautunut. Kilpailussa ja kilpailemisessa ei ole mitään pahaa, mutta ei siinä ole mitään itseisarvoista hyvääkään.

Masentavan kolumnista tekee se, että Pohja on liikunnanopettaja. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kilpailemista voi opettaa peruskoulussa, mutta ei todellakaan tällaisista kylmän läksyttämisen lähtökohdista, joilla ei ole rehellisen kilpailemisen kanssa mitään tekemistä. Siellä pesäpallojoukkueiden valintarivissä on seisty viimeisenä jo ihan riittävästi.