"Onpa kiva, että sä oot taas menossa mukana", totesi ystävä eilen Ulliksella, kun istuimme piknikillä pitkät kalsarit jalassa ja untuvatakit päällä kuplajuomia hörppien. No niinpä onkin! Eikä ainoastaan siksi, että kaksi vuotta ollaan menty kahden metrin turvaväleillä ja alle 10 hengen ryhmissä, vaan siksi, että juuri tällaisia, suht railakkaita ja tapahtumantäyteisiä vappuja vietin aina ennen lapsiperhe-elämää.
Vappuhan oli itse asiassa suosikkijuhlani, on edelleen. Pidän siitä, että vappuna saa haahuilla ja ajelehtia kaupungilla, käyttää perinteisiä menoja ponnahduslautana, törmätä tuttuihin ja tuntemattomiin ja lähteä kotiin kun alkaa väsyttää. Vappu mökillä ei oikeastaan ole vappu ollenkaan, mutta juuri sellaisia vappuja olen viime vuosina viettänyt.
Pitkän liiton jälkeen tarjoutuu mahdollisuus tarkastella omia tehdasasetuksiaan. Mitä minä tein silloin kun olin sinkku? Mikä kaikki olikaan kompromissia, joka tehtiin milloin mistäkin syystä, helppouden tähden, olosuhteiden pakosta tai sopuisan ilmapiirin takia? Erityisesti juhlien suhteen tehtävät kompromissit ovat vähän vaikeita. Jos kumppani viihtyy ihan erilaisessa meiningissä kuin itse, vaihtoehtona on vuorotella vuosittain (jos toinen ei täysin kärsi) tai juhlia erikseen.
Se, onko tällaisella "eriparisuudella" mitään merkitystä, on tietenkin ihmiskohtaista. Ei monogamisissa suhteissakaan tarvitse olettaa, että samasta kumppanista on jokaikisen oman toiveen täyttäjäksi. Se on aika paljon vaadittu. Yhteiselämään kuuluu aina neuvottelu ja hyväksyminen, että tällä tavalla juuri tämän kumppanin kanssa mennään. Mutta kun katselin muita retkipeitoilla istuskelevia iloisia seurueita, opiskelijoita, lapsiperheitä koirineen ja eläkeläisiä, tajusin että minulle on tärkeää, että kumppanini pitää yhteisistä riennoista. Että hänelläkin olisi kivaa juuri tällaisessa tilanteessa. En haluaisi olla hänen kanssaan joka kerta eri paikassa tai keskittyä pohtimaan onko hänellä on mälsää.
Kaikki tietenkin kiteytyy siihen suurempaan kysymykseen: mitä minä haluan ja tarvitsen? Olen löytänyt jo omat tapani nukkua, syödä ja liikkua, mutta nyt myös rentoutua ja riemuita. Olen vain ollut huono neuvottelemaan omaa kompromissiani. Olen suostunut siihen, että minun vappuni joustaa.
Eilen ei tarvinnut joustaa enkä ystävien keskellä kaivannut ketään enkä mitään. Olisihan se vappuheila ollut kiva mutta ei lainkaan pakollinen. Viihdyn myös yksin yllättävän hyvin.
Olipa hyvin kirjoitettu. Erityisesti kun itsellä tämäkin juhlapyhä päättyi siihen, että olin taas pettynyt puolisooni. En vaan tajua miksi ei vieläkään yli 45-vuotiaana voi osata juoda, niin että ei mene yli?! Ja miksi on niin vaikeaa tehdä sitä viimeistä ratkaisevaa päätöstä avioerosta. Miksi ajattelee, että ehkä ei kelpaa enää kenellekään? Miksi tyytyy elämään välitilassa? Moni asia on ihan hyvin, mutta toisaalta enimmäkseen elelee saman katon alla kuin kämppiksen kanssa. Sitten tällaiset ylilyönnit tuntuu viimeiseltä pisaralta.
VastaaPoistaTunnistan tilanteen. Omalla kohdalla mietin joskus, meneekö toisella överiksi siksi, että siihenkin sattuu, mutta se ei osaa tai uskalla puhua. Ja kun itsellekään vaikeista asioista puhuminen ei ole vahvuusalue, paha olo kanavoituu pyhäksi vihaksi. Toinen on kännissä ja toinen vihainen, molemmat on surullisia ja voi huonosti.
PoistaYmmärrän todella hyvin. Sitä viimeistä pisaraa on hirveän vaikea tunnistaa, jos elämä on muuten "ihan ok". Yksi keino lähteä purkamaan tilannetta on pariterapian ehdottaminen puolisolle. Jos hän ei ole valmis hyväksymään, että tilannetta pitäisi korjata, päätös on helpompi.
PoistaSamaistunpa vahvasti. Vaikka vappuna nyt en itseäni ihan omannäköisessä seurassa toteuttanutkaan, niin tämän ajatus- ja kokemusmaailmaan muuten.
VastaaPoistaOlen asunut nyt yhdeksän kuukautta erillään puolisostani, virallisesti ero ei vielä ole voimassa. Vaikka suhteessa on paljon hyvää, ovat nämä juuri sellaisia asioita, joiden kautta olen huomannut, että eropäätös on itselleni juuri oikea. Kun eron jälkeen olen tavannut sisaruksiani ja ystäviäni, on minulla paitsi myös vapautuneempi, enemmän "minumpi" olo, olen myös saanut tästä palautetta. "Tuntuu, kuin olisin saanut vanhan [Nimeni] takaisin," totesi siskoni. Tämä sykähdytti, ja toisaalta särki sydämeni.
Minun ja mieheni suhteessa kumpikaan ei ole ollut syypää, enemmän oikeassa tai muutenkaan toista tuomittavampi. Kehitimme keskinäistä kommunikaatiomma hartiavoimin hiki otsalla ja suhteemme alkuaikoja loppuvuosiin verratessa eroa onkin kuin yöllä ja päivällä. Mutta se ei riittänyt, koska emme osanneet rakentaa yhdessä sellaista turvallista tunnekotia, jossa molemmilla olisi ollut hyvä olla juuri sellaisena kuin on.
Yritimme kompromissien, neuvottelujen, selittämisen ja ymmärtämisen kautta saavuttaa tasapainon, mutta todellisuudessa suhteemme olisi kaivannut eniten rohkeutta päästää irti. Omista odotuksista ja koko ajatuksesta, että se toinen olisi jotenkin olemassa minua varten, oletusarvoisesti läsnä ja tietynlainen. Kuvittelimme tekevämme niin, mutta erossa oleminen on paljastanut totuuden. Olemme molemmat myöntyneet ja taipuneet, osittain todettujen, osittain oletettujen ja osin täysin kuviteltujen odotusten mukaisesti. Nyt eron jälkeen olemme kokonaisempia ihmisiä. Ja tietysti muuttuneita, pian 12 vuotta vanhempia kuin silloin joskus. Nämä kaksi ihmistä, jotka olemme nyt, eivät ole toisilleen mitenkään luodut.
Minustakin olisi ihanaa, että kumppani viihtyisi yhteisissä riennoissa. Tai edes, että hän aidosti tyytyväisenä toivottaisi minulle riemumieltä, kun erkanemme tahoillemme. Yleisesti ottaen olen minäkin saanut tilaisuuden miettiä, mitä haluan ja mikä onkaan minulle tärkeää. Kiinnostavaa on, miten siitä sitten osaa ja uskaltaa ehkä taas joskus jonkun vuoksi joustaa -- seuraavalla kerralla toivottavasti paremman itsetuntemuksen myötä tunnistaen ne kohdat, joissa joustovaraa ei ole ilman, että minuus katoaa.
Päättymässä oleva suhteeni on myös opettanut minulle paljon, ja itseni kopiota en kumppaniksi toivo, silloin jää monta tärkeää särmää hiomatta. Mutta tärkeimmistä tulen pitämään kiinni: Että tuntisin tulevani nähdyksi ja hyväksytyksi kokonaisena ja kaikkineni. Ja että puoliso arvostaisi niitä puolia itsessäni, joista itsekin eniten pidän. (Huonoista puolistani ei tarvitse hänenkään pitää, ja kyllä niihin tuskastuakin saa.)