Keskivakava jouluaddiktio

Yhtäkkiä jouluisia juttuja näkee joka puolella.

Se tapahtui vähän salakavalasti. Ensin pyysin Mummilta kersoille omatekemän joulukalenterin. Sitten hankin ikkunaan joulutähden, viritin omenapuuhun jouluvalot ja aloin hamstrata tuikkuja. Rupesin tekemään kokeiluja joulutortuilla. Ja viime jouluna tein sen halvatun tonttuovenkin.

Tänä vuonna raahasin joulukoristelaatikon keskelle olohuonetta jo marraskuun puolivälissä, kun katsoin, että on syytä aloittaa tonttusyyllistäminen (se tuntuu toimivan jopa paremmin nyt kun totuus joulupukista on ratkennut kaikille). Ostin salaa Ja nyt en tiedä, miten perustelisin Koti-insinöörille, että kuusi pitäisi saada olohuoneeseen v i i m e i s t ä ä n  kuun puolivälissä.

Porttiteoria. Pian on siirryttävä vahvempiin, mutta onneksi leveleitä on vielä valtavasti, hankin lahjat aina viime hetkellä aatonaattona. Joulu on niin hyvä fiksi mörönpersesesonkiin, että olisi tyhmää jättää vetämättä. Luonnollisesti vieroitusoireet pelottavat.

Pari vuotta sitten oli aika tunnustaa, ettei suhteeni jouluun ole ollut enää moneen vuoteen viileän välinpitämätön tai edes ystävällisen neutraali vaan hieman innokas. Jopa siinä määrin innokas, että kun kersat juoksivat innoissaan viikonloppuna kalenterin ensimmäisen luukun ääreen, mietin hieman haikeana (!!!) että kuinkahan pitkään ne jaksavat tuostakin innostua. Että milloinka tämä näytelmä pitää lopettaa?

Miehen suvussa leivotaan joulun aikaa mehevää banaanikakkua. Perinteen omaksuminen oli helppoa.

Kun on työssä, jonka konkreettiset jäljet ovat vähän hailakat, tällainen pop-up tapahtumatoimistona leuhottaminen on loppujen lopuksi rentouttavaa vaihtelua. Ipanat sitä paitsi arvostavat juuri tällaista ponnistelua, toisin kuin kadonneiden hanskojen metsästystä tai ruoanlaittoa. Kumpikaan ei usko enää pukkiin (lahjoihin kyllä), mutta 50 % ilmoittaa jo että parasta joulussa on tunnelma.  Ipanoilla on olemassa lapsuuden joulut -niminen muisto, joka on täynnä omia joulujuttuja, vihreitä kuulia, olkipukkeja ja Tontun kirjeitä. Ja minulla kivaa vanhemmuutta.

Ehkä tätä ei tarvitse lopettaa. Ehkä tämä on itseään ruokkiva kehä: kersat innostuvat kun minä innostun ja minä innostun niin kauan kun ne innostuvat. Ja lasten kasvamisenhan voi ottaa haasteena: miten jatketaan teinien ja aikuisten lasten jouluahdistelua niin, etteivät ne hanki lähestymiskieltoa? Näen jo itseni täyttämässä viisikymppisille kersoille kalenteria tekohampaat heiluen ja kuskaamassa rollaattorilla termosglögiä työpaikalle. Lokakuussa.