Hyvän olon dominoefekti

Taputtelin taannoin itseäni selkään. Olin pitkästä aikaa saanut pidettyä hyvän urheiluputken. Olin kävellyt harva se päivä pitkiä lenkkejä äänikirjojen kanssa ja välillä käynyt salilla tai jumpassa. Kiitin tästä tietenkin ilmiömäistä toukokuuta, joka on mahdollistanut ulkoilun.

Mutta kun viime viikolla pääsin jopa aamujumppaan, tajusin, että nyt on oikeasti menossa jopa poikkeuksellinen kausi, joka ei välttämättä liity vallitsevaan korkeapaineeseen. En ole mikään aamuihminen, edelleenkään.

Minkä ansiota tämä on?

Kun aika tasan puoli vuotta sitten lopetin laihduttamisen ja ylipäätään kaiken epämiellyttävän liikunnan (mukaanlukien asiaankuuluvan mittaroinnin), en ajatellut saavani aikaan mitään. Päinvastoin, luovutin. Olin niin täysin kyllästynyt jokaikiseen tyylivinkkiin, kauneusihanteeseen ja jumppaohjeeseen, salaattireseptiin, maratonkouluun ja vihersmoothieen, että aivoihin sattui. Sen sijaan en ollut koskaan miettinyt, voisiko terveydessäni olla oikeasti jotain pielessä, kun olin jatkuvasti väsynyt ja aineenvaihdunta oli loppunut. Seisoinpa vain joka aamu tuskailemassa vaatekaapin edessä kun ei ole vyötäröä.

Mutta siitä marraskuisesta luovutuspäätöksestä seurasi dominoefekti. Kävin lääkärissä. Aloin syödä vitamiineja ja iltapalaa. Löysin kivan tavan liikkua. Päätin jossain puuskassa remontoida työelämäni. Ja yhtäkkiä kaikki loksahti kohdalleen: kun liikun säännöllisesti, nukun hyvin. Kun nukun hyvin, jaksan syödä hyvin. Ja kun syön järkevästi, jaksan liikkua lisää. En ole koko keväänä ollut edes kipeänä! Irtokarkkien mässyttäminenkin on vähentynyt, ihan yrittämättä.

Joskus hyvä olo näyttää tältä.

Ja se siinä onkin tärkeintä: jatkuva yrittäminen (sanan ei-bisnesmerkityksessä) on kauhean raskasta. Jos on spontaaniuteen taipuvainen ihminen, asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, miettimättä, erityisesti silloin kun pöydällä on kaikenlaista muutakin. Itsekurin ja tahdonvoiman varaan on hirveän vaikea rakentaa hyvää elämää, siinä kun tuppaa epäonnistumaan. Kuka hitto sellaista jaksaa? Kun jostain on pakko aloittaa niin siitä, että antaa itsensä olla. Ei koko ajan säännöstele ja tarkkaile, vaan kysyy, että mitä oikeasti haluat tehdä? Mistä tulee hyvä mieli?

Tämä ei tarkoita, että kannattaa syödä joka päivä litra jäätelöä ja kolme pakastepizzaa, jos kerran tekee mieli. Kyse ei ole oman intuitionsa toteuttamisesta vaan ihan analyyttisestä päättelystä: jos voin huonosti, mikä minussa on oikeasti rikki? Keskitynkö oikeisiin asioihin?

Oli pakko kokeilla, mistä se ensimmäinen nappula kaatuu, kun se painonhallinta ei selvästikään auttanut yhtään. Joskus se, että lopettaa kaikki hiivatin ryhtiliikkeet onkin se paras ryhtiliike.