Sekava postaus hernepestosta ja yleisestä hämmennyksestä

Olen tänä syksynä rampannut kirjailijan ominaisuudessa jos jonkinlaisissa illavietoissa, kutsuvierastilaisuuksissa ja promotapahtumissa, aamiaisilla ja iltamenoissa. Olen huomannut yhden ison muutoksen muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen: tarjolla on ollut poikkeuksetta kasvisruokaa, ja vieläpä niin, että suurin osa ruokalajeista sopii kaikille, ja lihapitoista on enää ollut vain yhtä sorttia.

Aika pitkälle on päästy siitä pöydän reunalle asetetusta, kasvislapulla varustetusta kelmutetusta juustoleivästä, kun muille on ollut tarjolla filettä. Näyttäisi siltä, että kasvisruoka on lakannut olemasta erikoisruokavalio. Se on kuin varkain livahtanut tähän kahvia vai teetä -standardiin, jossa molempia kuuluu olla.

Kasvissapuskat ovat raivanneet tietään buffet-pöytiin kahdella tavalla: elintarviketeollisuus on tuupannut tarjolle huikean valikoiman erilaisia lihan tapaan käytettäviä kasvisproteiineja, jolloin kuka tahansa pertti peruskokki voi turvautua vanhoihin tuttuihin resepteihin.

Toiseksi on lisääntynyt kiinnostus ihan silkkaan raaka-ainelähtöiseen ruoanvalmistustaitoon: kiinnostavia ja testaamisen arvoisia kasvisruokareseptejä löytyy jo ihan jokaisen ruokaketjunkin asiakaslehdestä.

Tässä kuvassa on niin täydellistä ruokaparhautta että en kestä: kesäkeitto ja nuo paahdetut leivät, joiden päällä on paistettua kesäkurpitsaa, ah.

Turvaudun itse usein ruoanlaitossa erilaisiin lihan korvikkeisiin, mutta niissä on se ongelma, että ne eivät juuri koskaan ole parempia kuin alkuperäinen, erilaiset nyhtöproteiinit voivat yltää hämäävään lopputulokseen, mutta harvemmin siihen wow-elämykseen, joka räjähti tajuntaan esimerkiksi anopin kesäkeiton kanssa. Haluaisinkin oppia tekemään kasvisruokaa kasviksista, mutta sepä onkin sitten tässä keskinkertaisten kokkien ja huippunirsoilijoiden perheessä niin epäkiitollista hommaa, että useimmiten ei jaksa vaivautua. Vaikka eteenpäin on menty siitä mikroskoopilla erottelun tasosta, on suhteellisen helppo arvata etukäteen, mikä maku/koostumus ipanoihin uppoaa ja mikä ei. Mitään kuorrutettua kukkakaalia, herkkutattirisottoa, täytettyjä munakoisoa tai ratatouillea on ihan turha yrittääkään, vedän niitä marapäissäni yksin lounaalla.

Välillä kuitenkin päätän, etten jaksa juuttaan lastenruokia enää päivääkään ja teen ihan silkkaa vittumaisuuttani ruokia, joista minä itse pidän. Ruokia, joissa on makua ja rakennetta, ja joista tulee tappelu, koska meillä on pakko ainakin maistaa.

Mutta! Kerran miljoonassa vuodessa käy niin, että tulee yllätetyksi iloisesti. Yksi viime aikojen onnistumisista oli hernepesto. Sen suosio pääsi hieman yllättämään, sillä kyseessä on lasten keskuudessa pahamaineiseksi luokiteltava kirkkaan vihreä annos, mikä liuonnollisesti tarkoittaa suurta vaaraa. 

Tässä kuitenkin yhdistyi
a) tuttu konteksti (vihreä peruspesto on asia, joka ipanoille maistuu)
b) hyväksytty raaka-aine, johon ei liity suuria ennakkoluuloja ja
c) pastan kylkiäinen

Ei siitä nyt halloumipastan veroista suurta suosikkia tullut, mutta se sentään syötiin itkemättä ja se riittää minulle. Ei joka aterialla voi olla lempiruokaa. Uskallan siis suositella tätä testattavaksi, mikäli samantyyppisiä kersoja löytyy.

Kyllä, se on gazpachoa, jonka päällä on sipsejä, koska sillä tavalla menee alas ainakin ruokalusikallinen keittoakin.

Toinen onnistuminen tuli peruna-kesäkurpitsapaistoksen kanssa: Skidillä oli niin järkyttävä nuha että hän söi myös kesäkurpitsat, koska ei kuulemma maistanut mitään. Kannattaa siis käyttää sekä syksyn sato että räkätaudit hyväksi!