Lopu jo!

A-eeee, a-eee, a-eeee.

Kuulen ne aina paljon ennen kuin näen. Seison koiran kanssa pöpelikössä ja kun kohotan katseeni aamun vaaleanharmaata pilvikerrosta kohti, näen kuinka tuuli kannattelee niiden hopeanvalkoisia hahmoja korkeuksissa. Sydämeni hypähtää ilosta. Lokit! Ne ensimmäiset, jotka kaartelevat katsomaan voiko tänne jo tulla, ja palaavat kertomaan tuomionsa muillekin.

Se tulee aina juuri viimeisellä hetkellä. Antaa merkin juuri silloin, kun tuntuu, että pinnani katkeaa tällä sekunnilla ikuiseen pimeyteen, kylmyyteen ja liukkauteen. Kevät odottaa sitä hetkeä, jolloin olen tuhannennen kerran kiukusta kihisten solminut nastakenkiä jalkaani ja irvistäen suojannut kasvoni hupun alle pistävältä räntäsateelta, ja puhkunut mielessäni että LOPU JO! Olen purrut hammasta ja kestänyt jo aivan riittämiin, ei enää päivääkään tätä!

Silloin se iskee.

Saunan jälkeen terassilla ihoa silittelevä leppeä tuulenpuuska ei pakota sisälle.

Mustien goretex-housujen pinta lämpenee auringossa.

Lähden tennikseen ja horisontissa kajastaa vielä auringonlaskun hehku.

Kinokset sulavat valtaviksi lätäköiksi, joiden syvyyden aliarvioin joka kerta.

Pihan jääpeite irtoaa maasta ja ratisee kun sen päälle tallaa ja pian sitä voi lohkoa lapiolla palasiksi.

Mustarastas ei vielä laula, mutta ajaa jo kilpailijansa pois omenapuusta vihaisesti säksättäen.

Ja sitten jonain päivänä se laulaa, lurittaa virttään kuin viimeistä päivää. Pian ilmestyvät seinän viereen lumikellot ja niitylle räkätit, kohta lunta on enää säälittävissä tummanharmaissa kasoissa teiden varsilla, kohta pajukossa vihertää, kohta, kohta! 

On ihmistyyppi, jonka elämäntehtävä on odottaa kevättä. Minä olen sellainen. Aivan kohta istun takapihalla juomassa kahvini. Toppatakissa toki, mutta ulkona. Kahvi jäähtyy minuutissa, mutta silti pihalla. Kohta.