Kivet kertovat

Olen puolitoista vuotta yrittänyt parantaa kuvaustaitojani, vaihtelevalla menestyksellä. Taidoissa on vielä kehitettävää, mutta ongelma on myös kuvauskohteissa.

Kersat eivät toimi. Ne ilveilevät, juoksevat pakoon tai lähinnä bombaavat hyvät otokset. Ne vaativat saada itsestään kuvia valtavan koiranpökäleen vieressä mutta eivät suostu istumaan laiturilla eteerisesti ilta-auringossa. Se yksi sadasosasekunti on vaikea vangita.

Eläimiä en juurikaan näe, edes eläintarhassa. Tällä porukalla möykkä kuuluu Uralille asti. Linnut lehahtavat tiehensä ennen kuin olen ehtinyt hakea kameran ja perhoset laittavat siipensä suppuun niin etten enää kuvastakaan tunnista missä kohtaa se oikein oli. Luonto lähinnä tuijottaa minua.

Koti? Älkää viitiskö naurattaa. Jonkun muun koti ehkä. Meillä saa olla rajaamassa jonkun kalsareita ja maitotölkkejä pois kuvista. Puutarhakaan ei oikein tarjoa inspiraatiota ellei sitten esittele citykanien tuhoja. Omenapuun satoa voi toki julkaista jossain "Mikä helvetti se tämä on" -käsikirjassa.

Moni kuvaa safkoja. Mutta miten monta kuvaa pinaattiletuista haluatte nähdä? Aivan. Ja leipomukseni ovat, noh, mitä ovat.

Mutta tänä kesänä se löytyi. Kivi! Erilaiset kivet, kalliot ja hiekka ovat täydellinen kuvauskohde. Suomalaiset silokalliot ovat harvinaisuus (ylipäätään vain vain noin kolme prosenttia maapinta-alasta on paljasta kalliota), eivätkä ne karkaa tai irvistele. Saa mennä lähelle ja ottaa uusiksi. Lisäksi ne ovat täynnä tarinoita.

Olen siis kivikuvaaja ja tässä on ensimmäinen valokuvanäyttelyni! Kertokaa näettekö kuvissa samat, mitä minä!

"Olympiarenkaat valmistuvat hiljalleen vuoden 2216 kisoihin."

"Verkkokalvoja särkee"

"Hylkeenpala"

"Nelikymppisen silmännurkat"

"Atoopikko"

"Pelasta hukkuva"

"Siittiö"

"Paksut hiukset"

"Äiti peiton alla"