Laihduttaminen on puolipäiväduuni

Olen laihduttamisen suhteen myöhäisherännäinen. Nuorempana suurin kroppaongelmani olivat paksut pohkeet, mutta yleisen painonhallinnan eteen ei tarvinnut nähdä vaivaa. En kiinnittänyt syömiseen huomiota yhtään, enkä ikinä käynyt vaa'alla. Muistan, että ensimmäisen älä vain liho enempää -kommentin sain joskus parikymppisenä. Olin silloin ehkä 65-kiloinen.

Synnytyksen jälkeen kilojen karistaminen ei ollut se suurin ongelma, kun elämä oli muutenkin sekaisin, mutta koko vaatekaapin jääminen yhtä kokoa liian pieneksi otti päähän.

Viimeisen kymmenen vuoden sisään olenkin aloittanut ja lopettanut aika monta "ryhtiliikettä". Kun viimeksi tappelin muutaman sitkeän ja ärsyttävän kilon kanssa, huomasin, että tarvitsin siihen koko keskittymiskykyni. Päivien ja viikkojen olisi pitänyt olla hyvin kontrolloituja ja säännönmukaisia, jotta olisi voinut pitää ateriarytmin tasaisena ja liikunnan suunniteltua. Mutta eihän elämä ole sellaista, eikä ainakaan ruuhkavuosissa. Välillä päivät ovat pelkkää selviytymistä sairastuvan pyörittäjänä, välillä taas duunissa on sellainen härdelli, että kotona haluan vain maata sikiöasennossa eteisen lattialla.

Tää muija vuodelta 2005 oli rypytön ja tikissä.

Ne pienetkin elämänmuutokset ovat isoja, isommat remontit lähestulkoon mahdottomia. Tahdonvoimaa kyllä oli, mutta muisti ei pelannut. Fokus meinasi koko ajan livetä ja lipesikin johonkin muuhun. Laihdutus oli enemmän kuin aikaavievä harrastus, se oli puolipäiväduuni. Sen lisäksi, että jouduin tekemään tämän harrastuksen eteen valtavasti aivotyötä, vaivannäkö oli turhaa. Lihoin hiljalleen takaisin, kuten melkein kaikki muutkin tekevät.

Ei siis kauhean yllättävää, että hommassa iskee riittämättömyyden tunne, motivaatiopulan lisäksi. Pahimmillaan lopputulos vain vituttaa entistä enemmän. Viivan alle ei jää mitään, sanoisi diplomi-insinööri. Parempi siis lopettaa itseaiheutettu mielensäpahoittaminen.

Kiitos Vaakakapinan inspiraation päätin, että näillä jenkkakahvoilla mennään. Olen tällainen vähän paksu, mutta viis siitä. Voin erinomaisesti juuri nyt ja minulla on niin monta (kiinnostavaa) rautaa tulessa, etten kertakaikkiaan voi enkä halua varata aivokapasiteetistani valtaosaa yhdelle asialle.

Muistaakseni Patrik Borg sanoi, että parhaiten painonhallinnassa onnistuvat ne, jotka pystyvät näkemään muutokset pitkänä, positiivisena projektina. Minulle riittää siis hyvä elämä ja ajoittainen pullalakko.

Ps. Jos kaipaatte vertaistukea ajatusten työstämiseen, niin vinkkaan että Jenny+ jatkaa taatulla suorapuheisella linjalla aiheina mm. kehoviha ja vuorokauden tuntien riittäminen.