Vähän paksu

Olin teini-ikäisenä suuressa muotitapahtumassa pukijana. Söimme takahuoneessa irtokarkkeja kaverini kanssa rekkien alla. Langanlaiha malli totesi voihkien, että "mun reidet on kuin tukit". Pyörittelimme silmiämme.

Vasta jälkikäteen on tullut mieleen, että hän tosiaan saattoi oikeasti pitää itseään paksureitisenä, vaikka hän kaikkien mahdollisten mittareiden mukaan oli hyvin kaunis ja hoikka. Ihmiset (miehet mukaanlukien) kokevat olevansa vääränlaisia, koska länsimainen kauneusihanne on suurimmalle osalle jengistä mahdoton tavoite ja niillekin, joille se olisi mahdollinen, suhteellisen vaikeasti saavutettavissa. Joskus kehonkuvan ongelmat syntyvät jo kotona, mutta suurin osa vetää johtopäätökset pelkästään median tarjoilemasta kuvastosta.

Olen itse tällainen tasaisen tukeva, vähän paksu. Juuri se, jolle sanotaan, että älä vain päästä itseäsi lihomaan tuosta enempää, ilmeisesti tarkoittaen, että ylitän kohta jonkun määrittelemättömän rajan. En yleensä jaksa loukkantua. Elämäntavoissani ei ole suurta vikaa. Olen somaattisesti terve ja sain kuntotestistä ihan huipputulokset, vaikka kehonkoostumus olikin vähän läskipainotteinen. Jos lähden lenkille, voin ihan helposti juosta tunnin ja jäädä eloon. 

Olen seurannut ihastuneena Vaakakapinaa (käykää tutustumassa tähän Jenny Lehtisen luotsaamaan kansanliikkeeksi nousseeseen ohjelmaan), jossa kannustetaan viettämään tänään vietettävän Älä laihduta -päivän sijaan Älä laihduta -elämää. Syy on hyvä. Jatkuva häpeä ja itseinho ei tietenkään tee kenellekään hyvää pitkän päälle, mutta kaikista älyttömintä on, jos jättää asioita tekemättä siksi, että ei kehtaa tai uskalla, koska painaa liikaa.

Se on aidosti tutkiskelemisen arvoinen pointti. Jätänkö minäkin tiedostamatta tekemättä asioita jollain ulkonäköverukkeella? No tavallaan.

En halua olla kuvissa. Näytän kuitenkin tyhmältä, parempi olla tallentamatta.

Koska olen vähän paksu, on ties kuinka paljon vaatteita, jotka olen kategorisoinut pois minun vaatekaapistani. En juuri koskaan esiinny bikineissä, koska vyötärö. En edelleenkään käytä hameita, koska sääret tai villatakkeja, koska käsivarret. Äsken kun löysin verkkokaupasta ihanan maksimekon, laitoin sen ensin ostoskoriin ja otin sitten pois, kun ajattelin, että näytän kuitenkin hölmöltä siinä. Nehän pukevat vain pitkiä ja laihoja.

Tätä samaa itserajoittamista voi tehdä muillakin tekosyillä. Keski-ikäinen saattaa ajatella, että on jo liian vanha tekemään jotain, ja kerran eräs ystävällinen täti kysyikin, että "Etkös sinä ole vähän liian vanha bloggaamaan?" Ja kun katselin vähän aikaa sitten teinikuviani, ihastelin, miten hyvin minulle sopi punainen tukka. Miksi se ei sopisi enää? No eipä sitä viitsi enää kauhean räväköitä värejä käyttää, kun ei se enää tämänikäiselle sovi.

Hohhoijaa. Mitään varsinaista järkeä näissä omakehittelemissä rajoituksissa ei ole, vaikka niistä ei mitään suurta tuskaa tuntisikaan. Tällainen minä nyt olen enkä muuksi muutu, ainakaan ilman vaivannäköä.

En siis tänään kieltäytynyt jäätelöstä, otin kaksi lasia viiniä ja söin pari karkkiakin. Lisäksi kävin laittamassa sen maksimekon takaisin ostoskoriin ja värjäsin tukan punaiseksi. Vähän nolottaa tietty, mutta se saa nyt luvan mennä ohi.