Millaisista kuvista lapset pitävät?

Harva tietää, mitä yhteistä on paistopusseilla, Ikea-kasseilla ja jeesusteipillä. No, niitä kaikkia tarvittiin kirjojen postittamiseen niin, ettei sisältö kastu! Roudattuani viime syksynä muutaman sata lastenkirjapakettia postiin, tulin siihen tulokseen, että jos kokeilisin vielä sitä kustantajaa kuitenkin. Kirjoitin keväällä valmiiksi kolmannen Pikkis-tarinan ja lähetin sen Lasten Keskukselle. Sieltä tuli vastaus pian: kyllä kiitos, tämä on juuri sitä mitä kaipaamme!

Jes! Asiassa oli kuitenkin yksi iso mutta: kuvitus pitäisi laittaa uusiksi.

Alunperin Pikkiksen idea oli olla täydellinen iltasatukirja, joka saisi lapset rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa. Konseptin ytimessä oli yhdistää hassut, tunnetaitoihin keskittyvät tarinat aidonnäköisiin, vesiväreillä tehtyihin metsäkuvituksiin, sillä tutkitusti jo metsämaisemien katselu rauhoittaa ihmismielen. Mutta ikävä kyllä, modernit lastenkirjat eivät näytä sellaisilta!

Sain kustantajilta järjestään hylsyn, koska kirja oli liian perinteinen. Päätin kuitenkin olla uskomatta ja tein omakustanteen, tunnetuin seurauksin. Palaute oli lämmittävää ja ensimmäisen kirjan toisesta painoksesta on nyt jäljellä muutaman kymmenen kirjaa. Sitten kirja on loppu, kolmatta painosta tuskin tulee. Se on aika hyvin satukirjalle, jota ei ole koskaan saanut isoista kirjakaupoista.

Onko kuvituksella siis väliä vai ei? Kävimme kustantajan kanssa kiinnostavan keskustelun makuasioista, mutta myös myynnistä: miltä näyttää houkutteleva lastenkirja kun sen asettaa hyllyyn muiden lastenkirjojen vierelle? Millaiseen kirjaan tartutaan? Onko lasten visuaalinen maku ja aikuisten maku eri asia? Ja kummille kirjoja tehdään? Kuka tietää, kenen näkemys ja kuvamaku on valtavirtaa? Olen itse aika konservatiivinen ja kiinnitän helposti enemmän huomiota väreihin kuin hahmoihin. Voi hyvin olla, että edustan tässä asiassa mennyttä maailmaa ja sokeaa visuaalista silmää. Ei olisi edes ensimmäinen kerta.

Me tekijät tietysti pohdimme myös, voiko kuvitusta muuttaa kesken kaiken. Olemme tehneet jo kaksi kirjaa perinteisellä tyylillä, joten odottavatko ihmiset kirjoilta tiettyä linjaa? Tunnistetaanko kirjat samaan sarjaan kuuluvaksi? Kuvittajat ovat myös yleensä tyylilleen uskollisia eivätkä hevin luovu luomastaan linjasta, mutta se ei ollut meidän duollemme ongelma. Annukka on harvinainen sekoitus taiteilijaa ja AD:ta, joka osaa etsiä suuntaa toiveiden mukaan ja ottaa haltuun tekniikan kuin tekniikan. Pikkiksen jatko-osakin tehtiin eri metodilla kuin ensimmäinen.

Päätimme kokeilla: millainen olisi uusi, modernin kaunis tyyli, joka ei olisi liian lapsellinen eikä liian kaukana alkuperäisestä – tai sen näköinen, että kuvittajaksi on yhtäkkiä pestattu Koti-insinööri. Annukka lähti testailemaan ja tässä on nyt pari kuvaa uudesta tyylistä.

Uudessa kirjassa tavataan tunturisopuli, joka ei ole parhaimmalla tuulellaan.

Mitäs tykkäätte? Molemmat lapset ovat sitä mieltä, että entinen tyyli oli parempi, koska metsä näytti aidommalta ja tämä hukkuu massaan (!), mutta hahmot ovat edelleen hauskat. Minä taas tykkään tästäkin, en osaa pitää tätä tyyliä itseisarvoisesti parempana tai huonompana kuin aikaisempia, mutta olen tietysti kirjailijana iloinen, jos kirja pääsee tällä tavalla laajemman yleisön ulottuville.

Mitä ylipäätään olette mieltä lastenkirjojen kuvituksesta? Oikeita vastauksiahan ei ole, mutta suuren yleisön mielipiteen tiedämme sitten tammikuussa 2020, kun Pikkis ja talvensiemenet sijoitellaan kirjakauppojen hyllylle, sinne Tatun ja Patun rinnalle. Kääk!