Teatterissa: Spektaakkeli nimeltä Pieni merenneito

Sain pressikutsun Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalin ensi-iltaan. Mukaan otin varauksettoman prinsessafanin eli Snadin. Olin jo kuullut Disney-elokuvien näyttämösovitusten eli Disney on Broadway -satsausten olevan tinkimättömästi tehtyjä, joten olin toiveikas. Ja toden totta, suotta ei ole tätä showta suitsutettu.

Mitä käsikirjoitukseen tulee, pysyn kannassani: Disneyn vanhat prinsessasadut ovat auttamattomasti vanhentuneita ja kliseiden kyllästämää hohhoijaata, vaikka Arielia pidettiin 30 vuotta sitten jopa feministisenä, uskaltaahan Ariel uhmata isäänsä. Ehkä se silloin olikin ja kilpailu on vain ajan mittaan koventunut.

Esitys ei siis tarjoa käsikirjoituksen osalta mitään riemastuttavan uutta, vaikka olinkin kuulevinani dialogissa kytkentää nykypäivään meren asukkaiden ja ihmisten välisestä vastakkainasettelusta ja vieraisiin kulttuureihin liittyvistä ennakkoluuloista. Mutta jos ja kun tästä pääsee yli ja keskittyy itse showhun, kokemus on jotakin maagisen ja päräyttävän välimaastosta.

Kuva: Robert Seger

Kyseessä on kaupunginteatterin kallein tuotantosatsaus koskaan ja sen kyllä huomasi. Jo heti alussa katsomoon kävellessäni minua tervehtivät näyttämöllä kullanhohtoiset, mahtipontiset raamit, jotka antoivat ymmärtää, että tulossa on lumoava spektaakkeli. Ja me lumouduimme. Vesi kimmeltää aidon tuntuisesti, Ariel sukeltelee ilmassa, laiva seilaa aallokossa ja Triton räjäyttää Arielin piilopaikan säpäleiksi niin että rikki tuoksuu parvelle asti. Ja se hetki, kun Ariel saa jalkansa ja sätkii pintaan! Wow! Katsomossa unohti välillä hengittää niin maagisen hienosti tarina soljuu eteenpäin. Näytöksen häkellyttävyydestä vastasivatkin ohjaus, lavastus, puvustus, koreografiat, valot, efektit, äänentoisto ja orkesteri – siis kaikki se, mikä yleensä on taustaroolissa. Mukana ollut bloggaajaskene kuten Isyyspakkauksen Tommi ja Oimutsimutsin Elsa olivat liikuttavan samaa mieltä. Iso käsi koko valtavalle toteutustiimille!

Kuva: Robert Seger

Näyttelijäsuorituksista parhaiten mieleen jäi Sanna Saarijärvi, joka toi merinoita Ursulan rooliin aivan uusia sävyjä: Ursula oli toki oma itsensä, häijy ja juoni, mutta myös kepeä ja sarkastinen. Snadi sen sijaan hämmästyi, että lavalla rullalautaili lapsi: Pärsky-kalaa esitti 13-vuotias Alek Perez Lahtinen, jolla on kantava lauluääni. Snadille syttyikin palava halu päästä näytelmäkerhoon!



Arvostan valtavasti tällaista toteutuksellista vaivannäköä. On välillä vaikea tietää, milloin tyytyminen näkyy katsomoon ja riman korottaminen ei. Tiedän myös, että työryhmä näkee valtavasti vaivaa jo pienemmänkin produktion kanssa, enkä voi mitenkään käsittää kuinka monta tuntia näitä askelmerkkejä on treenattu.

Mutta sanoisin, että budjetti on käytetty oikein, jos minäkin, nihkeä prinsessakriitikko, varasin jo uudet liput kateudesta vihertyneen isosiskon ja ystävättärensä kanssa, ihan vain näyttääkseni, mitä kaikkea estradilla voi tehdä. Suosittelen tätä showta niin näyttämötaiteen, merenneitojen kuin musikaalienkin ystäville mutta aivan erityisesti niille, jotka ovat joskus pitkästyneet teatterissa ja ovat vakaasti sitä mieltä, että vain leffassa on siistiä. Ei ole.

Ps. Herkkiksille tiedoksi, että kannattaa ottaa korvatulpat mukaan, jos kovat äänet säikähdyttävät, ja jos tarina ei ole tuttu, kannattaa jutella hieman juonesta etukäteen.