Eräs tuttavani käveli viime viikolla ulos Tuhkimo-baletista kesken näytöksen. Hän hermostui, kun lavalla tehtiin pilaa herkkujen perässä juoksevasta, lihavaksi topatusta sisarpuolesta. Siskopuoli esitettiin stereotyyppisenä ahneena pullukkana, häntä mätkittiin ja lopuksi hänet kannettiin pois lavalta. Tuttava kertoi mielipiteensä julkisesti ja Hesarikin siihen tarttui.
Luonnollisesti tämä reaktio herätti pitääkö kaikesta loukkaantua -keskustelun. Monet paheksuivat sensuuria ja turhaa moraalipaniikkia. Että eikö nyt tällaisia upeita klassikkoproduktioita voi katsoa ilman, että pitää jokaiseen nyanssiin puuttua.
Monelta aikuiselta menee ohi, että kyseessä on klassikko myös kiusaamismielessä: laihat (eli normaalit) nauravat sille yhdelle lihavalle. Se on väärin, vaikka kyseessä onkin ilkeä siskopuoli ja osa tarinaa, eikä se naurata. Yleisö oli täynnä pikkulapsia – mitä mieltä he mahtoivat olla? Modernissa varhaiskasvatuksessa käydään läpi kiusaamisen tunnistamista. Nykylapsia ei ole opetettu nauramaan erilaisuudelle vaan ennemminkin hyväksymään se normaali osana elämää.
En rehellisesti sanottuna tiedä, olisinko itse kävellyt ulos – tai olisinko huomannut tätä pilkkaa. Mutta kun näin kohtauksen tällä tavalla sanoitettuna, kieltämättä sydänalassa muljahti. Oimutsimutsin Elsa pohti, miten tällainen kohtaus istuu tyttöjen maailmankuvaan. Onhan se kieltämättä ristiriitaista pyytää yleisöä nauramaan lihavalle balleriinalle samalla kun syytämme laihdutuskuurilla olevia äitejä lasten syömishäiriöistä.
Ja jostain syystä juuri syöminen ja lihavuus ovat naurunaiheita. Törmäsin tähän samaan ilmiöön kun katselimme Snadin kanssa Areenasta rakastamaani Histamiinin joulukalenteria. Eräässä jaksossa tallitonttu Rämäkkä ja Histamiini nauravat katketakseen sille, että Anelma-Unelma on syönyt yöllä. Vitsi kestää kummallisen pitkään eikä juurikaan naurata. Snadi kysyi hämmentyneenä, että suuttuuko noitaneiti nyt tästä? Hänen mielestään tuollainen hohottaminen toisen syömiselle oli huonoa käytöstä. Niin olikin.
En ole koskaan ollut erityisen viehättynyt klassikkosaduista, ne ovat oman aikansa tuotteita eivätkä oikein istu nykypäivään muuten kuin juuri omassa kontekstissaan, jota on lapsille vaikea selittää. On ollut tuskaista lukea tarinaa, jonka lähtöasetelmat ovat järjestään suht kammottavat (Dumbo piti jättää kokonaan kesken) ja päähenkilöt tahdottomia uuvatteja. Tämä ei tietenkään rajoitu vain prinsessasatuihin: myös Pekka Töpöhäntä on pelkkää kiusaamista alusta loppuun eikä Monnin epäonnestakaan tule hyvä mieli.
Joku joskus sanoi hienosti, että silloin kun maailmanmeno vaikuttaa erityisen kitkaiselta, kannattaa muistaa, että se johtuu muutoksesta. Esityksestä noussut kohu on merkki siitä, että muutos on jo täällä. Yhä useampi uskaltaa kysyä, kuuluuko tämän mennä näin? Onko tämä oikein? Mitä tällä tarkoitetaan? Ja se on hyvä. En ole itsekään stereotypioista vapaa.
Kuulun siihen jengiin, jonka mielestä ennen ei ollut paremmin. Muutos parempaan ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Seuraan ihan ilolla tätä ankaruuden, lyttäämisen ja pilkkaamisen poistumista muodista. Olen myös ollut oikein tyytyväinen modernin lastenkulttuurin antiin. Saapas nähdä millaisia satuja parinkymmenen vuoden päästä kerrotaan.
Kuva: Mirka Kleemola / Kansallisbaletin kuvapankki
Enemmän kuin tyttöjen maailmankuvasta, mä oon huolestunut yksipuolisuudesta, mitä taide ja media meille ihan kaikille tarjoaa. Ja miten se vaikuttaa ihan meihin kaikkiin, ihan vaikka työkaverina, ystävänä ja minuna itsenäni. Jos emme näe kuin hoikkia valkoisia esiintyjiä (yleensä nuoria), se vaikuttaa ajatuksiimme jo ilman, että tiettyä vartalotyyppiä pilkattaisiin.saati sitten että 99% lihava missä tahansa taideproduktioista on hölmö sidekick jota pilkataan.
VastaaPoistaTällainen kulttuuri, josta puuttuu todella monen vartalon representaatio on haavoittavaa. Läskipuvut taas kertoo, että ei ymmärretä lihavienkin osaavan näytellä ja tanssia.
Mä en oo pahoittanut mieltäni. Koska tätähän tää on ollut koko mun elämäni. Oon tottunut, mielenpahoittamisjuna meni jo. Nyt vaadin jo oikeita tekoja ja huomiota sille kuinka yksipuolista kuvaa kulttuurilaitokset meille ylipäätään tarjoaa. Ei yksi Perso olisi mikään ongelma, jos lihavia nähtäisiin myös muunlaisissa rooleissa. Mutta kun ei näy.
Mua ottaa päähän elokuvat, joissa on persoonallisia mies koomikoita (eivät perinteisen hyvännäköisiä), joiden parina on lahjakas ja hyvännäköinen nainen.
PoistaAika harvoin tilanne on toisinpäin.
Ja naisvaltaistuminen sarjoissa ja elokuvissa: on paljon nais rooleja, on jopa vanhoja nais rooleja, mutta yksi vaatimus on edelleen: täytyy olla hyvännäköinen.
Esim rikos sarjoissa: naiset ovat yleensä hyviä näyttelijöitä ja hyvän näköisiä.. Mies kollegoista on ehkä pari hyvännäköistä ja loput voivat olla niitä persoonallisen näköisiä.
Esim sarja Glow, jossa on vahvoja naishahmoja: pääosa naiset on poikkeuksetta hyvän näköisiä.
pääosa miehet ovat enimmäkseen persoonallisen näköisiä.
Hear hear, tää on niin koko kulttuurin läpi omaksuttu asetelma että sitä ei osoittamatta huomaa. Paljon kehutussa Skamissahan oli sama homma, että kiintiölihavalla oli joku omituinen rooli.
PoistaKyllä. Ja sellaisetkin leffat/sarjat mitkä ovat muutoin hyviä, jopa feministisiä, niin niissäkin sorrutaan siihen, että aina näkyy naisen perse tai tissit ja aina se on mukamas hyvin perusteltua. Ja aina ne nähdään miehisen katseen kautta.
PoistaKoskaan ei kaunista miestä aseteta objektiksi naisen katseen alle. Ei ole viipyilevää kameraa vatsalla ja pyyhettä lanteilla vaarallisen alhaalla.. ei kauniita pitkiä hiuksia valumassa pitkin selkää kun mies niitä suihkussa pesee hyvin muodostunut perä paljaana. Ei näe rooleissa oikeasti kauniskasvoista miestä, jonka kasvoja kamera rakastaisi hyvin läheltä.. jonka kosteat tuuhearipsiset silmät viettelevästi vilkuilevat drinkkilasin yli. Ehei.
Mutta leffassa kuin leffassa naisen paikat näytetään, oli sitten nuori tai vanha, ruma tai kaunis, niin kun nainen menee nukkumaan näkyy nännit yöpuvun läpi, menee suihkuun näkyy perse, juoksee, heiluu tissit jne.
Olen niiiiiiin kyllästynyt.
Minä en oikein saanut selvää HS vastineen pointtia.
VastaaPoistaEttä ihmiset tykkää näistä vanhoista baleteista ja oopperoista ja siksi niitä esitetään?
Olen miettinyt viihteen kohdalla, miten käy kun tekijät syyllistyvät rikoksiin, esim Cosby show, jonka nimi on tahriintunut nimensä myötä. Joka kuitenkin on rakas ihmisille.
Woody Allenin elokuvia arvostetaan ja näytetään.
Michael Jacksonin musiikkia kuulee radiosta (toki hänen oikeus juttunsa sovittiin).
Olen miettinyt, miten näihin taiteen ja viihteen muotoihin pitäisi suhtautua, tekijöistä paljastuvien asioiden vuoksi.
Voiko teoksia arvostaa ja niistä nauttia tekijöiden siviilielämän teoista huolimatta?
Inglorious bastards ym väkivalta elokuvat ovat taidetta (tai viihdettä), mutta oopperassa ne ovat asiatonta..?
En oikein tiedä miten pitäisi suhtautua siihen, että ihmiset arvostavat hyvää musiikkia, jonka esitys sisältää väkivaltaa, koska tarina on vanha ja se on aina mennyt niin.
Ja nyt taisin tehdä kuten hesari, että jaarittelin kaikenlaista päätymättä minnekään :D
No tämä jaaritteluhan on juuri sitä fundeeraamista ja keskustelua! ;) Mutta mustakin vastine oli huono, siinä ei hetkeksikään pysähdytty pohtimaan että millaisesta huumorista aika on ajanut ohi ja mitä vaihtoehtoja olisi ollut. Onhan erilaisia sovituksia ja director's cuteja tehty aina, miksei tästäkin.
PoistaMä käänsin monet perinteiset sadut keskustelunavauksiksi lapsen kanssa; miltä tuntuisi jos joku käyttäytyisi noin jne. Toimi.
VastaaPoistaKyllähän noista aina keskustelua heräsi, mutta me päädyttiin hyvin usein keskusteluissa vaan siihen että nää on vanhoja satuja ja maailma oli lapsille julmempi paikka kuin nykyään.
Poista