Millainen olet, autonkorjaajan tytär?

Kuulokkeet esiin, nyt se on täällä: Lasitehdas löytyy nyt Bookbeatista äänikirjana! Storyteliinkin pitäisi ilmestyä ihan pian. Sen kunniaksi vielä sananen kirjan teemoista.

Toimittaja kysyi taannoin, miten duunaritaustani on vaikuttanut elämääni ja valintoihini. En osannut vastata tyhjentävästi. Elämänkulkuaan on vaikeaa ellei mahdotonta analysoida miksikään vedenpitäväksi teoriaksi, eikä se ole tarkoituksenmukaistakaan. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Voin siis vain vertailla itseäni isompaan joukkoon.

Mutta jos on pakko nimetä jotain mukana kulkevia vaikutteita niin luulisin, että ne ovat nämä: rahan taju, itsenäisyyden korostuminen ja omituinen ajelehtiminen. Kyse on myös siitä millainen en ole.

Rahan tajusta olen jo kirjoittanutkin. Emme olleet leimallisesti pienituloisia edes silloin kun jäimme kolmistaan, mutta toki huomasin kontrastin ystäviin. En niinkään kiinnittänyt huomiota kavereiden asuntoihin tai huonekaluihin, mutta oli teini-ikäisellekin järkeenkäypää, että rahamme eivät riittäneet reissuihin, ratsastustunteihin, uusiin (merkki)vaatteisiin ja käyräsarviseen polkupyörään saati että olisin saanut syntymäpäivälahjaksi auton. Vaikka pääsin nopeasti työelämään ja palkkani nousi hyvälle tasolle, en ole saanut karistettua taloudellisen epävarmuuden pelkoa. Olin aivan varma, että meillä ei olisi rahaa lapseen ja yrittäjäksi ryhtymisessä vaikeinta oli luottaa siihen, että pystyn itse maksamaan itselleni palkkaa. Joku Plan B on edelleen oltava takataskussa jos (ja mielessäni kun) kaikki menee päin helvettiä.

Itsenäisyyden vaatimuksen (ja kirouksen) tunnistanee moni muukin. Olin reipas lapsi ja sain kasvaa paljon vapaammin kuin olisi ollut järkevää, mutta tilanne oli pakon sanelema. Jos vanhemmat ovat koko ajan töissä, kiitosta sai nimenomaan siitä, että pärjäsi yksin – ja minähän pärjäsin. Mutta tämä ylikorostunut kaikesta itse selviytyminen sopi hyvin vain sinkkuelämään asti. Perheellisenä olen joutunut kantapään kautta opettelemaan vaivaamaan ihmisiä asioillani. Kamalaltahan se edelleen tuntuu kun pitää mennä lääkärille, pyytää ystävää katsomaan hetken kersoja tai sanoa työkaverille, että ei selviä jostain työtehtävästä itse. Eikä muuten todellakaan soiteta kellekään, koska se on kammottavaa ahdistelua ja luulevat vielä että rupean joka päivä pirauttelemaan. Viesti on parempi.

Kolmantena vaikutuksena on se kaikista jäsentymättömin kokemus, jossa sekoittuu ulkopuolisuutta, päämäärättömyyttä ja takamatkaa. Sekin osittain johtuu tuosta toisesta kohdasta, vanhemmat kun eivät valmentaneet meitä mihinkään muuhun suuntaan kuin töihin.

Ensimmäinen kouluvuoteni oli aikamoinen pikakurssi kaikkeen, mitä en osannut. En ollut harrastanut mitään, en käynyt varhaiskasvatuksessa tai eskarissa ja ystäväverkostoni oli olematon. Eskarin käyneet tunsivat toisensa, osasivat jo lukea ja laskea sekä soittaa pianoa ja asuivat lähellä koulua. Olin tietenkin armottoman hidas tekemään tehtäviä, mikä oli kärsimättömän luonteenlaatuni kanssa huono yhdistelmä. Sain hiljalleen kiinni opetuksesta, mutta varsinkin matematiikan kanssa sisäistin hyvin nopeasti, että olin huono. Se kokemus säilyi mukanani turhan pitkään ja vaikutti yllättäen valtavasti siihen, mitä pääsin opiskelemaan.

Tähän viimeiseen kokemukseen sopi saumattomasti tietenkin se, että akateemisten poikaystävieni akateemisten perheiden tavat tuntuivat oudoilta. Miksi hemmetissä jouluna piti pukeutua mekkoon ja pikkutakkiin? Meillä sai aattona olla verkkareissa ja t-paidassa, olihan sentään loma. Ja ei kai nyt kukaan käy vanhemmillaan sunnuntaisin syömässä? Kuinka hassua! Ruoanlaitto ylipäätään oli kummallinen harrastus, kun eineksetkin oli keksitty. 

Luonnollisesti en mieltänyt itseäni kirjailijaksi. Onneksi oli verkosto, joka kannusti. Kirjoittaminen laittoi päämääräni vastakkain kaikkien perusasetuksieni kanssa: oli pakko uskoa lopputulokseen, vaatia itseltään työtä, pyytää apua, tehdä suunnitelma ja ottaa riski. Ja olen edelleen hämmästynyt, että sain ihan luvan kanssa kirjoittaa tällaisen hassun tarinan eikä kukaan sanonut, että kannattaisi ennemmin haravoida vaikka piha.

Jonkin verran (ihanaa!!!) palautetta olen jo saanutkin, mutta laittakaa tunnelmianne tulemaan myös tänne! Kuulen mielelläni, millaisia ajatuksia teksti on herättänyt ja muutenkin.