Hyvillä ihmisillä ympäröity

Kun tulin eilen illalla julkkarijuhlista kotiin, koko koti tuoksui liljoille ja krysanteemeille ja kukille, joiden nimiä en tiedä. Keittiön pöydällä oli valtavia monivärisiä kimppuja, kortteja täynnä onnentoivotuksia ja shampanjaa loppuelämäksi. Oloni oli sellainen, mitä luullakseni kuvataan sanalla häkeltynyt.

Takana oli kiireinen viikko. Sain painotuoreen kirjan käteeni maanantaina, kirjakaupan tiskiltä sen bongasin eilen. Viikkoon kuului myös konsultointihommia, start-up -tapaaminen, podcast-pilotin tekoa Satun kanssa ja kaiken tämän lisäksi järjestelin julkkareita. Olin siinä keittiössä seistessäni väsynyt, mutta en uupunut. Siinä on vissi ero.

Lasitehdas puntaroi paljon sitä, mikä pitää ihmistä paikoillaan ja mikä vie eteenpäin (täällä avasin tarkemmin, mistä se kertoo, ja palaan siihen vielä myöhemmin). Kirjan kirjoittamisprosessi tarjoaa tähän täydellisen metaforan. Mietin taannoin (käsikirjoitukseni kanssa täydelliseen suohon ajautuneena), kuka saa kertoa tarinansa. Vastaus konkretisoitui eilen, kun koko lähiverkostoni oli koolla romaania juhlimassa.

Hyvillä ihmisillä ympäröidyt ihmiset ovat onnekkaita, etuoikeutettuja. Se on lottovoitto, joka ei jokaisen kohdalle osu. Jos ympärilläsi on verkosto, joka myötäelää, kannustaa, innostaa ja sparraa, et oikeastaan voi epäonnistua. Vastoinkäymisiä, erehdyksiä ja virheitä tulee aina, mutta niitä voi oppia sietämään, kiertämään ja korjaamaan. Minulle virhe on liian usein merkinnyt lopettamista. Nyt se ei ollut mahdollista.

Ajattelen hyvin usein niitä, joilla ei ole ketään tyrkkimässä eteenpäin. Mitä miettivät ne, jotka irrottavat liian helposti ja ne jotka eksyvät matkalla tai ne, jotka eivät kehtaa yrittää uudelleen? Verkosto voi myös olla este tai ainakin hidaste, takertua jalkoihin ja kampata. Verkosto saattaa myös huijata uskomaan väärään päämäärään, sotkea itsekurin ja motivaation. Pakolla saa aikaiseksi vain pakotettua.

Pidimme S&S:n Johannan kanssa arpajaiset.

Taustalla näkyy ystäväni Kaisan tekemä huikea kirjatalo. Talenttia on moneen junaan.

Vasemmalla Koti-insinööri ja keskellä Skidi, taustalla Mirjam Ilvas ja bloggaajakollegat Dorit ja Eino.

Snadi tuli halimaan ja sanoi S&S:n Mirjamille päivää.

SBM:n Jenni ja Ninja lahjoittivat kasvohoidon!

Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon vielä uudestaan: ihminen ei saa juuri mitään aikaan yksin.

Yritämme edelleen aivan liikaa pärjätä itseksemme. Emme halua häiritä ketään murheillamme, vaikka samalla tiedostamme, että yksi ihmisen luontaisimmista reaktioista on auttaa. Säilömme surujamme ja pelkäämme epäonnistumista niin paljon, ettemme uskalla edes yrittää. Ja sitten jämähdämme aloillemme. Jurnutamme, että jonain päivänä, eikä sitä päivää koskaan tule.

Ihme kyllä, minulle se päivä tuli. Eikä siitä kiitos kuulu omalle erinomaisuudelleni vaan ihmisille, jotka auttoivat matkan varrella. Pitkän tarinan kirjoittaminen on vaikeinta, mitä olen tehnyt: se vaatii pitkäjännitteisyyttä, yksityiskohtien hiomista, vaivannäköä ja keskittymiskykyä – ominaisuuksia, jotka eivät todellakaan ole vahvuuksiani. Ne piti kaivaa lapiolla esiin.

Luovutan kirjan hyvillä mielin ihmisten käsiin. Tarinasta jokainen poimii lauseen tai teeman, jonka kokee itselleen tärkeäksi, mutta toivon, että joku lukija tarttuisi perintöön. En tarkoita perinnöllä metsää, pankkitiliä tai kiinteistöä, vaan sitä mitä kuljettaa mielensä päällä ja minkä aikoo jättää perinnöksi muille. Vähän Sarasvuota, I know, mutta minkäs teet.

Ps. Kustantaja naputteli verkkokauppaansa teille alekoodin: Lasitehtaan saa koodilla projectmama hyvinkin kohtuulliseen hintaan 22,40€. Äänikirja tulee ensi viikolla!

Kuvat: Rauno Lahti (niin kuin aina).