Kaupallinen yhteistyö: Fennia
Aah. Istun lämpimällä laiturilla ja uitan varpaita meressä. Saunan ovi kolahtaa, kun lapset siirtyvät terassille vilvoittelemaan. Seuraan katseellani, kuinka haikara lentää poukaman yli pesälleen. Rantaan kulkee kauniisti kiemurteleva liuskekivipolku, jota reunustavat jylhät männyt. Ylempänä rinteellä kohoaa harmaa hirsitalo, jossa on isot ikkunat merelle. Puutarha näkyy kosteikon luona, siellä kasvaa perunaa, omenapuita ja tuuheita vadelmapensaita...
Tähän se sellainen skriik-ääni, jossa magnetofonin nauha katkeaa. Mökkiprojekti on vielä aivan vaiheessa ja männyt metrin korkuisia. Ensi kesänä tontilla on korkeintaan tentsile ja pitkospuut, eikä minun tarvitse vielä miettiä, mitä kautta vedetään sähköt ja kuuluuko palju mökkivakuutukseen.
Olen kärsimätön ihminen. Kun saan idean – liittyi se sitten mihin tahansa muutokseen tai hankintaan – haluan aina toteuttaa sen välittömästi. Ja kun sanon välittömästi, tarkoitan tänään. Jos olen saanut ostettua unelmieni mökkitontin, tokihan siellä pitäisi voida mökkeillä seuraavana kesänä.
Olen oppinut hillitsemään tätä luonteenpiirrettä ajan mittaan. Olen kantapään kautta huomannut, että hyvät päätökset tarvitsevat pysähtymistä ja aikaa. Hyvin yksinkertaisetkin operaatiot pitää suunnitella: verhojen vaihtoon menee kaksi kaksi viikkoa, sillä minulta puuttuu aina oikeat klipsut eikä kankaan pituus riitäkään patterin yli. Hetken mielijohteen perusteella toimiminen aiheuttaa aina sekamelskaa ja tupladuunia. Olen liian monta kertaa päätynyt miettimään what was I thinking?
Arkkitehti-appiukkoni on sanonut, että asunnossa täytyy asua ennen kuin sen voi remontoida. Olin aluksi eri mieltä. Kaikki korjaukset ja muutokset on tietenkin kätevää saada alta pois ennen muuttoa, mutta nyttemmin olen kääntänyt takkia. Meidän piti viime syksynä tehdä valaisimien uudelleensijoittelua, sillä muutamassa vuodessa tajusimme, miten luonnonvalo osuu asuntoon. Näin jälkikäteen ajateltuna purimme myös yhden seinän turhaan ja toisaalta taas eteisen lattia jäi tekemättä. Oikea priorisointi näkyy vasta jälkikäteen.
Kärsivällisyys on ystävä – vakuutus siitä, että lopputuloksesta tulee parempi. Ja mitä suurempi rahallinen panostus on, sen tärkeämpää on käyttää harkintaa ja olla ryntäämättä toteutukseen.
Erityisesti rakentamisprojektissa on pohjatyöt tehtävä huolellisesti. Mökkitontti yhdistyy appivanhempieni omistamaan niemennokkaan, joten on järkevää miettiä koko alueen tulevaisuutta lasten kannalta, joille koko kattaus lopulta jää perinnöksi. Suunnitteluun on myös syytä käyttää ammattilaisia, jotta tie kulkee järkevästä kohdasta, laituriin voi kiinnittää veneen ja saunan terassille paistaa ilta-aurinko. Tämä (jos mikä) ei ole kaikki-mulle-heti-nyt –projekti, vaan aikajana, jolle mahtuu paljon välietappeja ja elämää. Siihen hetkeen, jossa istun laiturillani saunan jälkeen täydellisessä idyllissä, ei ole kahden eikä välttämättä edes viiden vaan ehkä kymmenen vuoden mittainen matka. Lisäksi lapsiperheen elämässä viisikin vuotta on jo suorastaan ikuisuus, jossa kaikki on toisin.
Unelmien kypsyttelyn saa onneksi aloittaa heti.
Istun taas laiturilla kesällä 2030. Elämäni citymaalaisena on asettunut uomiinsa. Olen saanut saunoa yksin, sillä Skidi on lähtenyt käymään Snadin kanssa autolla Turussa. Kun katson rinteeseen päin, näen aitauksen, jossa on aasi ja alpakoita, ja kanalan, jonka pihalla kuopsuttaa mustia kanoja. Vieressäni istuu koiraystävä, kuonostaan jo hieman harmaantunut.
Hätähousulle tästä tuli niin hyvä mieli.
VastaaPoistaKiva kuulla! Me hätähousut tarvitsemme mindemptynessiä!
PoistaAppivanhempani rakensivat hirsihuvilan Raaseporin rantamaisemiin, 3 vuotta sitten tuli runko ja viime kuussa oli lopputarkastus. Jos vertaiskokemus kiinnostaa, niin koko saaga on taltioitu blogiin hirsihuvila.blog.
VastaaPoistaItsehän en saa koskaan mitään aloitettua saatika valmiiksi asti, joten tuollaiset ihmiset jaksavat aina hämmästyttää.
Sittenhän on myös sellainen skenaario - joka kannattaa huomioida mainitsemassasi alueen kokonaissuunnittelussa - että syystä tai toisesta lapsenne eivät haluakaan pitää jompaakumpaa tonttia ja naapurissa voikin olla jossain vaiheessa vieraat asukkaat (jos vaikka itse olette vielä mukana kuvioissa) riippuen tietysti ihan miten ne kuviot lopulta menee. Tuon tämän esille vain siksi, että olen nähnyt aika monta casea (alkaen omasta perheestä) missä vanhemmat olettavat lasten rakastavan mökkipaikkaa ihan yhtä paljon kuin he itse. Ihan aina näin ei ole, vaikka lapsuuskesiä olisi ko. paikassa vietettykin. Elämä voi viedä pysyvästi ulkomaille tai sitten rahantarve unelmataloon toisaalla on suurempi kuin tarve mökkiin. Minäkin rakastan mökkeilyä, en vaan siellä paikassa missä vanhempani.
VastaaPoistaTuttavaperheessä, jossa mökkiunelmien ohella käsissä oli kolme lasta, pari haastavaa ja mielenkiintoista työuraa, koira ja omakotitalo se hidas kiiruhtaminen sitä mökkiä kohti aloitettiin leikkimökin ja asuntovaunun kanssa. Asuntovaunua saattoi käännellä siinä tontilla ja hakea sitä parasta ilmansuuntaa aamu-istuskeluille ja opetella muutenkin, miten tontilla tuulee ja missä olisi muhevin maa kasvimaalle. Myös se, miten vesi käyttäytyy tontilla on aika arvokasta tietoa, kun eri alueiden käyttöä miettii. Ellei ole ihan rajatonta maarakennusbudjettia...
VastaaPoistaSiinä vaiheessa kun lapset alkoivat kasvaa ulos leikkimökissä nukkumisesta pistettiin hirsirunko tilaukseen, ja seuraavien parin vuoden aikana rungosta muotoutui yläkertaa myöden koko perheelle sopiva mökki. Se asuntovaunu sai jatkaa vierasmajana, ja leikkimökkiin ehkä saadaan joskus seuraava sukupolvi temmeltämään.