Toivon kautta

Seuraan tiiviisti tiedeuutisia. Eilen silmääni osui HS:n kirjoitus lumelääkkeistä. Lumelääkkeiden on nimittäin osoitettu toimivan ihan oikean lääkkeen tavoin. Kirjoituksessa voisi puuttua moneenkin asiaan, mutta puutun vain yhteen. Toivoon.

Turun yliopiston integratiivisen neurotieteen ja psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo jutussa aivojen kuvantamistutkimusten osoittavan, että lumevaikutus on totta.

"Vahvin oletus on, että systeemiä ohjaavat potilaan omat odotukset oireidensa helpottumisesta. Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että hoito tehoaa paremmin, jos potilas luottaa siihen.

Pilleri tai pistos voi vahvistaa jo sinänsä potilaan odotuksia, mutta Karlsson arvelee, että lumevaikutuksen ytimessä on potilaan ja lääkärin välinen hoitosuhde. Plasebotutkijat puhuvat jopa hoidon rituaaleista, joita ihmiskunta on soveltanut aikojen alusta asti.

Karlsson käyttää termiä toivoefekti: kun lääkäri pitää yllä potilaan toiveikkuutta ja saa potilaan tuntemaan, että tämä on osaavissa käsissä, hän samalla tukee toipumisjärjestelmien käynnistymistä." -HS

Tämä toivoefekti on kiinnostava ilmiö. Mehän käytännössä elämme toivosta. Muutama ajatus.

Olin tällä viikolla ikäkausitarkastauksessa ja täytin lomaketta, jossa kartoitettiin työkykyindeksiäni. Yksi kysymys koski toivorikkautta. Miten ihmeessä se liittyy työkykyyni? Terveydenhoitaja totesi, että masentunut ja uupunut ei usko tulevaisuuden tuovan mitään hyvää, hän on menettänyt toivonsa.

Noh, tällä hetkellä näkymät ovat suhteellisen kirkkaat, mutta muistan hyvin toivottomuuden tunteen seitsemän vuoden takaa. Musta imetyssuojan kokoinen, vanhempainvapaaksi kutsuttu aukko, jossa sai selviytyä enimmäkseen yksin, vailla mitään mainittavaa osaamista ja liian vähillä unilla. Brrrh.

Toivorikkaus siis tunnistetaan kyllä hyvän elämän osatekijäksi, mutta tunnetta käytetään aika vähän hyväksi. Esimerkin sovelluskohteesta löytää hyvinkin läheltä.

Suomalaiseen kasvatusmentaliteettiinhan on kuulunut ennemminkin latistaminen ("etkö sinä ikinä opi") kuin toivon kautta kannustaminen. Uusien asioiden opettelu toki vaikuttaa välillä toivottomalta niin lapsesta kuin vanhemmasta, mutta luottamuksen valaminen pitää sentään yllä kiinnostusta yrittää vielä uudelleen. Jos sen perusjäpätyksen voisi siis joskus edes joskus vaihtaa toivon viljelemiseen: "Minä tiedän että joku päivä sinä osaat solmia kengännauhat. Ajan kysymys!"

Hyvä puolihan tässä on se, että toivonsa voi repiä mistä haluaa. Siedän talvea, koska tiedän riemastuttavan kevään koittavan - toisaalta pidän kunnallispolitiikka ankeana, koska en näe, miten tämä meno voisi ikinä muuttua, mutta joku näkee siinäkin toivoa.

Ehkä seuraan tiiviisti tiedeuutisia senkin takia, että niissä on usein toivoa. Akkuteknologian kehittyminen edistää sähköautoilua, vaaleilla aurinkopaneeleilla voi päällystää rakennuksia ja levästä voi rakentaa monikäyttöisiä bioreaktoreita.

Valoa kohti.

Anna mun kaikki lajitella

Uusi asunto toi mukanaan erään ison muutoksen, jota en etukäteen arvannut. Yllätys majaili taloyhtiön roskakatoksessa. Keräysastioita on vain sekajätteelle, paperille ja biojätteelle.

Koska entisessä asunnossamme oli keräysastiat näiden lisäksi lasille, metallille, energiajätteelle ja kartongille, olin lievästi sanottuna järkyttynyt. Koko perhe, kersoja myöten, oli koulutettu erittelemään materiaalit hyötykäyttöön ja pistämään sekajätteeksi vain välttämättömin. Kaatopaikalle läjitettävää tavaraa syntyikin todella vähän.

Kun yhtäkkiä piti joko lopettaa lajittelu tai roudata roskapusseja yhteisiin keräyspisteisiin, jätteen kanssa oli helisemässä. Vitutti.

No sitten Hesarin sedät menivät kirjoittamaan jutun ensimmäisen maailman ongelmista otsikolla "naapuri laittoi banaaninkuoret sekajätteeseen". Gambiassa ei kuulemma valitettaisi moisesta.

Tämähän särähti korvaan kuin vekkari viideltä aamulla.

Haluaisin ihan ideologisista syistä, että tämä avaruudessa kiitävä kivi olisi myös seuraavien sukupolvien käytössä. Henkilökohtaisen jätejalanjäljen vähentäminen on yksi konkreettisimmista keinoista osallistua tämän tavoitteen saavuttamiseen. Minulla ei ole juurikaan valtaa vaikuttaa epäkestävän kehityksen, ilmastonmuutoksen tai sukupuuttoaallon pysäyttämiseen, mutta lompakkoni ja jätteeni minulla vielä on. Saan ostaa yrityksiltä, jotka toimivat vastuullisesti, lahjoittaa rahaa järjestöille ja saan lajitella, jos haluan. Ja minähän haluan.

Lisäksi kolmannen maailman käyttäminen esimerkkinä tässä suhteessa oli erityisen irvokas.

Voi hyvin olla että gambialaiset eivät maindaa banaaninkuorista. Heille suurempi asia saattaa olla vaikka se, että länsimaat dumppaavat kolmansiin maihin elektroniikkajätettä, koska se on halpaa ja mahdollista. Ja toisaalta Nairobissa saa ihan vapaasti kipata kaikki jätteet kadulle, koska infra ei ole kovin kehittynyt. Tämä kaikki tietenkin ruokkii merissä lilluvia jätepyörteitä.

Toki banaaninkuoret ovat tässä mittakaavassa pikkujuttu. Ensimmäisen maailman ongelmia löytyy tietenkin lähempää Euroopasta että ihan täältä koto-Suomesta. Asenteestahan se kaikki lähtee. Jos kukaan ei puutu banaaninkuoriin sekajätteessä, ei mikään ikinä muutu.

Että terkut vaan Narrien laivaan. Periaatteessa ihan hyvä kolumni, ja olen melkein kaikesta samaa mieltä, mutta älkää saatana enää sanoko, että jätteet ovat joku vähäpätöinen ensimmäisen maailman ongelma. Olisivatkin.

Ps. Soitto kiinteistöyhtiöön auttoi. Asiasta oli jo puhuttu ja keräysastiat ovat tulossa.

Go kirjasto!

Tiesin, etten ole ainoa! Tämä oli fiilis kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan pienyrittäjät tekevät töitä kirjastoissa.

"Etätyön lisääntyessä erityisesti työnteko on siirtynyt julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin. Aalto-yliopiston selvityksessä huomattiin, että kirjastoilla on vieläkin suurempi merkitys yrittäjille.
– Teimme useissa kirjastoissa haastattelututkimuksia. Mielenkiintoinen havainto oli, että kirjastoja käyttävät nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät. Kirjasto tarjoaa lämpimien tilojen lisäksi usein wifi-yhteyden ja tulostusmahdollisuuden. Siellä voi työskennellä keskittyneesti useita tunteja päivässä."

Kun jäin työttömäksi, päätin perustaa yrityksen. Alkuvaiheessa, kun ei ollut tietoa asiakkaista ja säännöllisestä kassavirrasta, minulla ei ollut varaa mihinkään hankintoihin, eikä tietenkään työhuoneeseen. Koska kotona ei voinut keskittyä milloin mistäkin syystä, pakenin kirjastoon.

Ihmettelin jo silloin, eikö minunkaltaisilleni tyypeille tosiaan ole mitään paikkaa mihin mennä. Olisin kuitenkin hyvin voinut maksaa vähän työtuolista, sähköstä, nettiyhteyden käytöstä, puhelinkopista, neukkarista, printtausmahdollisuudesta, pienestä tallelokerosta - ja niistä verkostoista. Olisin voinut lainata myös myös taloushallinnon ja markkinoinnin palveluja!

Jos kirjasto ottaa minut avosylin vastaan, voisiko tätä puolta kehittää ihan tarkoituksella? Suuntaus ei näytä siltä, että pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden kummallistyöntekijöiden määrä ainakaan vähenisi.

Espookin väläyttelee säännöllisesti kirjastojen sulkemista, onneksi kulttuurilautakunnassa on oltu hereillä. Espoonlahden asukaskyselyssä tuotiin esille, että kirjasto on ipanoillekin turvallinen oleskelutila.

"Lapsille kirjasto on kodin ja koulun jälkeen ns. kolmas tila. Lapset arvostavat sitä, että kirjasto on paikka, jossa ”voi vaan olla” He haluavat myös tehdä kirjastossa (tai kirjaston kanssa) erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Jos lapset saisivat päättää, kirjastossa olisi rentoa, mukavaa ja kodikasta, ja siellä olisi leikkipaikka. Luku- ja juttelupaikkoina olisi pehmeitä sohvia ja lattiatyynyjä. Vaikka kirjastossa olisi paljon tekemistä, siellä olisi kuitenkin hiljaista, ei huudettaisi, eikä ketään kiusattaisi."

Kirjasto edustaa harvinaisuutta, helposti lähestyttävää julkista tilaa, vähän niin kuin puisto. Kun pohtii kirjastoa yhteisen tilan näkökulmasta, alkaa ideoita tulla enemmänkin. Mitä kirjasto voisi tarkoittaa nuorille? Eläkeläisille? Sinkulle? Vanhempainvapaiden viettäjälle? Kaupunginvaltuutetuille? Lähidemokratialle? Kierrättäjälle?

Ihmisten kohtaaminen mahdollistaa kaikenlaisen jakamisen, tekstien, tavaroiden, ideoiden ja verkostojen. Kirjastojen puolesta kannattaa siis korottaa äänensä, vaikka ei lukutoukka olisikaan.

Puolustuspuhe jäähylle

Aika moni tuttu jakoi Ylen jutun jäähyn problematiikasta: jenkkitutkimuksien mukaan se on tehoton ja jopa vahingollinen.

Kuvan lapsi ei ole jäähyllä kiipeilyseinällä. Henkilö on ollut edellisen kerran jäähyllä useampi vuosi sitten.

"Jäähyistä lapselle jää pääasiassa mieleen eristäminen. Jopa silloin, kun se selitetään kärsivällisesti ja lempeästi, jäähy opettaa lapselle, että kun hän tekee virheen tai kun hänellä on vaikeaa, on hänen selvittävä siitä yksin – joka varsinkin nuorilla lapsilla johtaa helposti hylätyksi tulemisen tunteeseen.

Lisäksi jäähy kertoo lapselle: "Olen kiinnostunut olemaan kanssasi ja käytettävissäsi vain, kun sinulla on kaikki kunnossa", yhdysvaltalaistutkijat esittävät." -Yle

Kumpikin kersa on ollut jäähyllä alle kymmenen kertaa, mutta pidän puolustuksen puheenvuoron. Sen lisäksi, että jutussa oli muutama väärinkäsitys, haluan kertoa oman näkemykseni. Joka on se, että jäähy on oikein käytettynä hyvinkin tehokas.

Jutusta saa käsityksen, että jäähy olisi ensisijainen rangaistusmetodi. Harvemmin kai näin. Jäähytuomiota edeltää meillä kimara erilaisia uhkauksia, lahjontaa ja kiristystä, äänensävyjen kiristymistä ja myös varoituksia tulevasta jäähystä.

Olen ihan samaa mieltä siitä, että jäähy on raskas rangaistus. Sen tietää jokainen jostain porukasta suljettu. Jäähyä ei meidän perheessä koskaan "selitetä lempeästi". Päinvastoin. Se on ns. maksimirangaistus, jota on edeltänyt voimakas suuttuminen.

Vanhemmilta vaaditaan rangaistuspolitiikassa pelisilmää. Annostelu ja loogisuus on tärkeää. Lapset ovat myös erilaisia, joten oveluuttakin tarvitaan.

Perheen sääntöjen pitää olla kaikille kristallinkirkkaat: meillä ihmisten potkiminen, raapiminen, töniminen, läpsiminen, nipistely tai muu tahallisen vahinkohakuinen toiminta johtaa niskalenkkiin ja jäähytuomioon. Suorilta, ilman neuvotteluja. Ja viesti on nimenomaan se, että olemme kiinnostuneita olemaan jäähyilijän ystäviä sitten, kun hän pystyy olemaan vahingoittamatta muita.

Sen sijaan tavaroiden paiskominen, muu (turha) uhmaaminen ja nimittely eivät johda välittömästi jäähyihin - pitkittyessään kyllä. Myös väsyneet, sisällä koko päivän olleet ja/tai nälkäiset lapset saavat siimaa.

Jos tunnekuohu iskee, saa huutaa ja parkua. Sohvaa saa hakata, maahan heittäytyä ja jalkaa polkea. Kilarit otetaan vastaan ihan normaalisti: hammasta purren mutta sovitellen. Hermonsa menettäneelle lapselle ehdotetaan aina ensin syliä: "haluatko tulla rauhoittumaan?". Kersat valitsevat tämän melkein aina.

Joskus se syli ei kuitenkaan kelpaa eikä sitä väkivalloinkaan voi tarjota. Silloin umpisolmua voi ratkaista hetkellisellä aikalisällä. Jäähynhän voi määrätä myös itselleen.

Toki jäähy voi olla tehotonkin. Eihän sinne pidä iloiten mennä. Ja toisaalta jos jäähylle joutuu raahaamaan saman päivän aikana kymmenen kertaa, voi olla, että pelote ei ole kovin iso.

Minun nähdäkseni uhmaikäisten kanssa voi neuvotella tiettyyn rajaan asti ja uhkaukset on syytä joskus toteuttaa. Kannustan kuitenkin monipuolisuuteen. Joillekin pelikielto on paljon parempi kuin jäähy. Olen myös yhden tarrakirjan kertaalleen roskiin sullonut kun kymmenistä maanitteluista huolimatta Skidi ei suostunut tulemaan iltapuurolle tarrojen äärestä. Ei sitä ole tarvinnut toista kertaa tehdä.

Mitä mieltä te olette artikkelista? Millaiset säännöt ja rangaistukset teillä on käytössä?

Puh pah pelistä pois

Ruuhkavuodet. Olen kirjoittanut aiheesta muutamankin kerran, eilen aiheesta avautui Ylellä Sari Helin. Hänen mukaansa Suomessa jää jatkuvasti pois työelämästä yllättävän suuri määrä kaaosvuosissa eläviä naisia, koska perhe ja kodin ulkopuolinen työ on mahdoton yhtälö.

Helinin teoria oli, että nainen syyllistyy helpommin alisuorittaessaan sekä töissä että kotona ja valitsee kodin.

Väkisinkin tuli mieleen, miksi juuri nainen kokee ruuhkavuodet raskaiksi? Miksi kolumneissa ei koskaan puhuta isästä? Ja miksi miehet eivät putoa pois työelämästä perheen takia?

Tunnistin kyllä kirjoituksesta itseni, osittain. On helppo ymmärtää, miksi juuri työssäkäyvä nainen syyllistyy. Äitimyytti voi edelleen hyvin. Käsitys, jonka mukaan vain äiti osaa antaa jälkeläisilleen näiden tarvitsemaa hoivaa - syliä, imetyksen aikaista katsekontaktia, kurahanskoja ja xylitol-pastilleja - vähintään lapsen kolme ensimmäistä vuotta, on vahva. Naisella on myös ääneenlausumaton lupa luovuttaa oravanpyörästä perheen tähden, kotiin jääminen on naiselle sosiaalisesti helpompi vaihtoehto.

Minun näkökulmastani yhtälö ei ole mahdoton. Mutta se, että on koko valveillaoloaikansa töissä, on mahdotonta.

Äitimyytistä seuraa se, että nainen päätyy kotonakin projektipäälliköksi. Vastuut eivät käytännössä jakaudu vanhempien tasan. Se, että Helinin puoliso on meppi (eli oletettavasti fyysisesti paljon poissa kotoa) tukee teoriaani.  

Tiiminvetotehtäviin päätyy ihan vaivihkaa.  Siinä vaiheessa kun pissii tikkuun kaksi viivaa, pitää olla ihan pirun tarkkana, ettei elämänmuutos koske vain itseä. Sukupuoliodotukset, joille ei välttämättä ole aikaisemmin altistunut, hyökkäävät puskista. Toinen vanhemmista jatkaa elämäänsä samoissa sosiaalisissa ympyröissä kuin aiemminkin. Toinen laittaa uusiksi työnsä, vapaa-aikansa ja sosiaalisten suhteidensa lisäksi identiteettinsä.

Vetovastuu tuupataan yhteiskunnassamme äidille aika voimallisesti heti lapsen synnyttyä. Vaatii aika voimakastahtoisen isän, että siinä pystyy ottamaan ohjat.

Mikä tähän sitten auttaisi? Äitimyyttiä täytyy tökkiä, vanhempainvapaita uudistaa (olen edelleen vakaasti 6+6+6 hoitomallin kannalla), päiväkotipalveluja parantaa ja erilaisia ratkaisuja jakaa. Odotan myös markkinatalouden jeesaavan: uusia, arkea helpottavia palveluita tarvitaan kipeästi.

Tärkeintä olisi lopettaa se iänikuinen höpötys siitä, että miehen työ ei jousta. Kyllä se joustaa siinä missä naisenkin. Muuten hyväksymme maailman, jossa mies ei ole pätevä vanhempi, ja että on töitä, joita nainen ei voi tehdä.

Facebook-ryhmässäni syntyi tästä vilkas keskustelu ja myös Aamu-tv sekä Puheen iltapäivä tarttui aiheeseen. Kertokaapa tunnistitteko kirjoituksesta itsenne?

Koska olet muovin arvoinen

Kunkulla oli hieno juttu kosmetiikan sisältämästä muovista. Jutussa kerrotaan, että kosmetiikan sisältämät muovirakeet (mikrokuulat, mikrorakeet tai erilaiset kristallit) ovat osa ympäristöongelmaa, jonka laajuutta on vasta alettu tutkia.

Kuvan huulipunat eivät liity tapaukseen.

Muovittoman syyskuun kunniaksi kirjoitan itsekin muutaman sanan, ärsyyntyneenä.

Kosmetiikkavalmistajat ovat harva se kuukausi peuroina ajovaloissa. Milloin ovat syynä tuotteiden aiheuttamat allergiset reaktiot, milloin epäselvyydet eläinkokeista, tuomiot harhaanjohtavasta markkinoinnista tai turhien tarpeiden luominen. Aiheita riittää.

Mikromuovia irtoaa monista tuotteista, mutta kosmetiikkateollisuuden valinta pistää kuluttajat hieromaan muovia naamariin on erityisen omituinen.

Ensinnäkin, nämä "kristallit" sun muut kökkäreet eivät kuulosta mitenkään välttämättömiltä raaka-aineilta. Miksi niitä on keksitty laittaa tököttien joukkoon?

Saanko arvata?

Käänteentekevät mikrokuulat stimuloivat ihosi pintaverenkiertoa ja saavat näin luonnollisen kauniin hehkun kasvoillesi koko päiväksi!

Uusi tuote, uusi slogan. Olisihan se ikävä sanoa, että suolalla, sokerilla ja kahvinporoilla saa aikaan saman efektin. Bonuksena valkoisen mömmön saa kivan näköiseksi heittämällä sekaan kiiltäviä muovinpaloja. Jee!

Toiseksi, eikö kukaan ihan aikuisten oikeasti uhrannut tälle ympäristöriskille ajatustakaan etukäteen?

Miten helvetissä tuotekehittäjälle on tullut edes mieleen tunkea viemäristä alas huuhdeltaviin tuotteisiin veteen liukenematonta muovia? Ei ole hirveän vaikeaa matikkaa, että kaikki mitä ympäristöön tuuttaamme, osuu jotain kautta omaan nilkkaamme. Pätee niin torjunta-aineisiin, kemikaaleihin, hiilidioksiin kuin muovipalleroihinkin.

Voihan tämä olla myös ihan tietoinen valinta. Vaakakupissa vain painoi enemmän se, että muovi on halpaa. Tavoitteena on tehdä rahaa niin kauan kunnes tämäkin hupi kielletään.

No mitäs nyt sitten pitäisi tehdä?

Eipä juuri mitään! Kun paska osuu tuulettimeen, kosmetiikkateollisuuden etuja lobbaavan Teknokemian yhdistyksen kanta on, että tilannetta "ryhdytään selvittämään" (lue: pelaamaan aikaa) komiteamietinnöillä ja odotellaan, että lainsäädäntö joskus muutaman vuoden päästä kertoo, mikä on oikein.

Mitä helvetin selvittämistä tässä on? Vaihtoehtonahan olisi sen ennen tätä käänteentekevää muovikuulainnovaatiota myydyn tuotteen käyttöönotto!

Olen tököttien suhteen luonnonkosmetiikkapainotteinen sekakäyttäjä. Enää hammastahna, dödö ja ripsiväri ovat normikamaa. Taitaa olla aika omistaa yksi iltapäivä tutkimukselle, olisiko kehitys jo kehittynyt niin paljon, että pääsisin eroon näistäkin. L'orealin (et al.) pellenä oleminen alkaa nyt riittää.

Palveluksessanne, ikuisesti

Kanssamutsi oli eräänä iltana laskenut, kuinka monet iltapalaleivät oli äitielämänsä aikana jälkikasvulleen väsännyt. Summa yllätti. Laskutoimituksen jälkeen hän oli tullut siihen tulokseen, että ehkäpä kouluikäiset lapset selviäisivät jatkossa paahtoleipänsä voitelemisesta ihan itsenäisesti.

Tunnistan fiiliksen. Palveleminen jää päälle, ihan vahingossa.

Kyvykkäiden lasten ylipalvelemiseen sortuu, vaikka hoivavietti olisikin korvameduusan tasoa. Meidät autetaan kyllä hienovaraisesti vanhemmuuden palveluammattiin, mutta kukaan ei oikeastaan sano, milloin saa lopettaa. Pikkuhiljaa niin lapset kuin aikuisetkin tottuvat omiin rooleihinsa: ruoat laitetaan ja syötetään, vaatteet pestään ja puetaan ja jäljet korjataan pyyteettömästi.

Asian voi todentaa vaikka käymällä moikkaamassa omaa mutsia. Tuleeko kenellekään mieleen ruveta keittämään siellä kahvia?

Juu ei. Minä ainakin istuin aina valmiiseen pöytään, ihan viimeiseen visiittiin. Koska niin olin aina tehnyt. Ja niin Mutsikin oli aina tehnyt. Eteeni tuotiin aina teemuki ja leipä, pyysin sitä tai en.

Ipanoiden kyvyt karttuvat kolmevuotiaan tienoilla ihan vaivihkaa. Hienomotoriikan kehittyminen edesauttaa sitä, että kamat eivät suorilta tipu käsistä, paidat eivät tuhriinnu pastakastikkeeseen ja vetoketjut ja napit sujahtavat kiinni.

Jos ei ole ihan varma, mikä ipanalta onnistuu, kannattaa kysyä päiväkodista. Viime viikolla kävi ilmi, että Snadi kiikuttaa kengät aikuisen laitettavaksi vain kotona.

Sitäpaitsi pieni niukkuus kannattaa. Saat uuden aseen kiristysarsenaaliin, kun palvelu ei olekaan vastikkeetonta. Koska kaikkihan tietävät, että äidin tekemä voileipä on ihan paras.

Lapset on lapsia

Hesarin mielipideosastolla oli tänään loistava kirjoitus lempiaiheestani: lasten näkymisestä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tohtorikoulutettava Siri Lindholm huomautti kirjoituksessaan, että jos lapset siivotaan pois julkisilta paikoilta, samalla rajoitetaan myös naisten sosiaalista tilaa.

Lpsi ihaili erämaajärveä kuin pieni aikuinen.

Toki sosiaalisen tilan kaventumisesta kärsijänä on koko perhe, mutta olen hemmetin iloinen, että joku muukin jaksaa melskata tästä asiasta.

Lapset ovat lapsia, keskenkasvuisia aikuisia. Jos lapset eivät saa olla lapsia, vanhemmilla ei juuri ole muita vapaa-ajanviettovaihtoehtoja kuin oma olohuone ja HopLop. Kummassakaan ei opi elämään muiden ihmisten kanssa.

Lindholm toteaa:

"Aikuisten häiriöttömän nautiskeluoikeuden varmistaminen on johtanut epähumaaniin ratkaisuun, jossa seuraava sukupolvi poistetaan normaalista sosiaalisesta kanssakäymisestä."

Tämä häiriöttömyyden vaatimus on kiinnostava ilmiö. Vaatijoissa on sekä lapsettomia että vanhempia.

On niitä, joille täydellisyyden tavoittelu on elämäntapa. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää - kukin tyylillään. On kuitenkin täysin mahdotonta - ja ennen kaikkea ylimielistä - vaatia, että muu maailmaa pidättäisi hengitystään, kun tällainen henkilö päättää lähteä ovesta ulos.

Toki myös vanhemmat osaavat valittaa. He perustelevat lounasravintolassa häiriöttömyyden tarpeensa sillä, että kotona joutuvat sietämään lasten aiheuttamaa häiriötä. Ihan kuin häiriön määrälle olisi joku henkilökohtainen kiintiö.

Valittajaryhmät perustelevat usein kantaansa sillä, että lapsiperheille on omat ravintolat.

Vastaan, että lapsiperheessämme asuu myös kaksi aikuista. Haluan valittajien kanssa saman vapauden: syödä juuri siinä ravintolassa kuin mieli tekee. Ei nähdäkseni kovin epäoikeudenmukainen toive.

Nautin itse valtavasti hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä, mutta en vaadi elämää utopiassa. Olen valinnut asua kaupungissa ja käyttää palveluita, joissa väkisinkin altistuu ihmisille - myös niille täysin sietämättömille ihmisryhmille. Mutta jos ei kestä ihmisiä - olivat nämä sitten minkä ikäisiä tahansa - kannattaa pysyä omassa kodissa. Siellä voi totuutensa fotaroida juuri sellaiseksi kuin haluaa.

Lyhyt

Leikkasin tukkani lyhyeksi viikko sitten. En tosin omasta aloitteestani.

Kaikki lähti siitä, että vietimme helteisen kesäloman kokonaan mökillä. Huuhtelin permanenttikäsiteltyä kuontaloani päivittäin useita kertoja sekä meri- että kaivovedellä ja annoin auringon hoitaa kuivattamisen.

Kun kampaaja sitten katsoi osin vihertävää, osin valkoiseksi hapertunutta tukkaani, hän totesi ettei uskalla laittaa siihen minkäänlaista käsittelyä, ettei se katoa savuna ilmaan.

Vaihtoehdot olivat aika vähissä. Koska lyhyt tukka oli itänyt mielessä jo jonkin aikaa, annoin tyypille vapaat kädet ja vain yhden rajoitteen: mallin pitää olla minuutin laittamisella valmis.

Sitten vain kuuntelin saksien klipsuntaa. Tunnin päästä tukastani oli jäljellä enää kolmasosa.

Kymmenen havaintoa viikon ajalta.

1. Niskassa on neitseellistä ihoa, joka palaa auringossa.

2. Hiusten peseminen tuntuu lähinnä päänahan hinkkaamiselta. Shampoota tarvitsee viiden sentin kolikon kokoisen läntin ja kuivaus hoituu päätä vähän ravistamalla.

3. Luulin, että kuuppani on jotenkin tasaisen muotoinen. Ei ole.

4. Minulla on pyörteitä myös niskassa (kaksi otsalla ja kaksi päälaella ei siis riittänyt).

5. Lyhyen tukan valtava laittamistarve on myytti. Kaikki riippuu mallista. Tämän sukiminen paikoilleen on yhtä helppoa kuin ponnarin kieputtaminen - jos lenksu löytyy nopeasti.

6. Tökötit ovat parantuneet sitten yläasteaikojen. Enää ei ole pakko näyttää siltä, että on vetänyt kilon voita päähän.

7. Aamufrisyyri on sarjaa "ikkunaan lentänyt töyhtöhyyppä". Kersat repeilevät.

8. Pyöräilykypärän laittaminen on helppoa, kun ponnaria ei tarvitse ujuttaa niskalenkin raosta.

9. Tajusin, miten paljon näytän Faijalta.

10. Jämähtäminen on helppoa. Olin yrittänyt vuosikausia etsiskellä referenssikuvaa kivasta lyhyestä tukkamallista, mutta vahvasti meikatut ja photaroidut Hollywood-starat eivät tarjonneet uskottavaa pohjaa mallaamiselle. Ei minusta saa Halle Berryn näköistä pelkällä hiusmuotoilulla, naamahan siinä pitää vaihtaa! Ja koska kuvaa ei löytynyt, en mallin muutosta ikinä tohtinut ehdottaa.

Kiitos heinäkuu 2014. Odotan päivää, kun pystyn katsomaan peiliin hämmästymättä.

Heteroseksuaalinen omatunto on puhunut

Tänään on kuunneltu heteroseksuaalien omantunnon ääntä. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei saanut taakseen lakivaliokunnan enemmistöä.

Kuva: Nyt-liite Tosin tämä data on virheellinen: kaikki homoparit eivät mene naimisiin senkään jälkeen.

En itsekään vielä pari vuotta sitten tiennyt, mitä tämä lakialoite oikeastaan pitää sisällään. Avioliitto tai rekisteröity parisuhde, mitä väliä? Sitten päätin perehtyä aiheeseen ja lukaisin läpi perusoikeudet.

"Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella." 

Siinäpä se tarvittava info oli. Aika selkeää.

Millainen sitten olisi "hyväksyttävä peruste"? Jos lakeja säätävä poliitikko ihan tieten tahtoen äänestää sivistysvaltion henkeä vastaan, soisi perusteiden olevan painavia. Kuten arvata saattaa, vastustajien argumentit olivat raikas tuulahdus suoraan hapansilakkapurkista.

Hirvisaaren mielestä vakiintuneita käsitteitä ei pidä muuttaa.
Östman komppasi, että avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio.
Niikon mielestä taas adoptiotilanteessa lapsella pitää olla ensisijainen oikeus isään ja äitiin.

Noh. Tasa-arvon toteutumista on toki vastustettu maailman sivu millä tekosyyllä milloinkin, mutta lasten oikeuksiin vetoaminen oli mielestäni erityisen huteraa.

Ihanko aikuisten oikeasti lapsilla pitäisi olla erityinen oikeus pippelillä varustettuun isään ja pimpillä varustettuun äitiin? Että viis siitä vaikka tappaisivat toisensa, kunhan lapsen perheessä on vanhempina oikea kromosomiyhdistelmä? Eikö silloin ihan ensimmäiseksi pitäisi kieltää avioero ja yksinhuoltajuus? Ja hyvänen aika: mitä, jos toinen vanhemmista kuolee? Pitää äkkiä ujuttaa lesken käsikynkkään puuttuva sukupuoli!

Vai luulevatko nämä ydinperhehömelöt, että homopareille aletaan avioliitto-oikeuden myötä jakaa lapsia oikealta ja vasemmalta? Ehkä he eivät vain tiedä, millainen seikkailu adoptioprosessi on. Tässä monivaiheisessa ja pitkässä hakuprosessissa perhe joutuu raskaaseen syyniin. Kymmenen vuoden jonotus ei ole maailman kätsin tapa päästä leikkimään perhettä.

Jos omaatuntoaan ihan tosissaan kuuntelee, oikeus turvalliseen lapsuuteen on se kirkkaasti tärkein arvo. Ja sen voi tarjota mikä tahansa tasapainoinen, perheeksi luettava kokonaisuus, joka ei välttämättä koostu sukulaisista eikä varsinkaan riipu lisääntymisvälineistöstä.

Suomalaisilla on toki muutenkin vähän tuuletettavaa perinnetontilla. Kun vilkaisee tilastoja vanhempainvapaiden pitämisestä ja naisen sukunimen valitsemisesta perheen yhteiseksi nimeksi (saati lasten sukunimeksi) tai lukee havaintoja päiväkotien tasa-arvotilanteesta, näyttää siltä, että Suomi on dynaaminen edelläkävijä lähinnä stereotypioiden vaalimisessa.

Tasa-arvossa ei ole sijaa omantunnon tulkinnoille. Sitä joko kannattaa tai ei kannata. Toivottavasti syksyn käsittelyyn mennessä kansanedustajien heteroseksuaalinen omatunto olisi päivitetty nykyaikaan.

Missä kriteeri, siellä ongelma

Moni on pyytänyt koulupaikkatilanteen päivitystä. Tässä tulee.

Kööpenhaminassa oli liikennevalot jossa näkyi valojen jäljelläoleva aika.
Tieto, että kohta pääsee, teki odottamisesta huomattavasti miellyttävämpää.

Etenemislinjoja oli kaksi: valitus aluehallintovirastoon ja toissijainen haku haluttuun kouluun. Toissijaisen haun kautta ei paikkaa ole irronnut, joten jäin odottamaan päätöstä valituksesta. Se tuli viime viikolla.

Avi oli lausunnossaan selkeä: virhettä ei ole tapahtunut. Espoon asettamia kriteereitä, joiden perusteella lähikoulu oli osoitettu, oli noudatettu.

En ollut päätöksestä yllättynyt. Jo ensimmäisessä kontaktissa minulle kerrottiin, että valitukset eivät mene yleensä ikinä läpi. Ja miksi eivät mene?

Koska oppilaaksioton kriteerit ovat käytännössä ympäripyöreää diibadaabaa.

Tärkein kriteeri on turvallinen koulutie, mutta Espoossa ei kuulemma ole turvattomiksi luokiteltuja kouluteitä. Mikä tahansa koulutie on siis turvallinen. Jos kriteerinä olisi ollut turvallisin mahdollinen koulutie, meillä olisi ollut selkeä keissi.

Muutto lähemmäs toivekoulua ei auta. Vasta, jos olisimme joutuneet lähikoulusta yli kolmen kilometrin päähän, tilannetta olisi tarkasteltu uudestaan.

Kun koulupiirejä ei ole ja kriteerit ovat mitä ovat, jää virkamiehelle kaikki valta. Silloin saattaa käydä niin, että ihan samoilla kriteereillä samasta osoitteesta ohjataan eri kouluihin.

Ja koska päätöksenteko ei ole avointa, virkamies voi aina vedota "kokonaistilanteeseen". Sitähän minä en näe. En, vaikka pyysin saada nähdä, mistä osoitteista kyseiseen kouluun pääsee. Tietoja ei kuulemma voi antaa.

Sitten otin yhteyttä opetustoimen johtajaan Kaisu Toivoseen ja ehdotin seuraavia toimenpiteitä.

1. "Turvallinen koulupolku" ajatuksesta käytäntöön
Esikoulusta pitäisi poikkeuksetta päästä lähikouluun. Jos ehdotus pakollisesta esikoulusta toteutuu, koko kouluikäluokka on kaupungin tiedossa jo vuotta nykyistä aiemmin. Tässä vaiheessa viimeistään ei ole mitään estettä päättää jo vuotta aikaisemmin, mihin lähikouluun oppilas ohjataan.

Lisäksi päivähoitopalveluja käyttävät perheet (joita on Espoossa paljon) tietäisivät, mistä esimerkiksi perheen nuoremmille sisaruksille kannattaa hakea hoitopaikkaa. Tämä helpottaa varhaiskasvatuksen työtä.

2. Päätöksentekoa täytyy monipuolistaa. 
a) Tällä hetkellä vanhemmilta kysytään vain ensisijainen koulutoive. Toissijaisen toiveen (joka saattaa olla työ- tai opiskelukuvioiden takia joku ihan muu kuin se toiseksi lähin) lisääminen nopeuttaisi käsittelyä tungosalueilla.
b) Jos toissijaiseenkin kouluun on tungosta, pitäisi vanhempien kanssa keskustella henkilökohtaisesti ennen päätöksentekoa ja kertoa muutoksenhakuprosessista. Tämä todennäköisesti vähentäisi valitusten määrää.
c) Lasten sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä. Oppilaan osoittaminen yksin toiseen kouluun on epäinhimillinen veto. Sen lisäksi, että parhaat kaverit ovat löytyneet, koko ryhmä on esikouluvuonna oppinut tuntemaan toisensa. Tämä vähentää kiusaamista ja koulunaloitukseen liittyvää jännitystä, varsinkin kun se turvallinen aikuinen taas vaihtuu.
d) Sisarusperustetta pitää katsoa perheen kaikkien lasten kannalta. Tällä hetkellä huomioidaan (jos huomioidaan) koulussa oleva sisarus, joka todennäköisesti jo liikkuu muutenkin itsenäisemmin. Sisarusperuste on kuitenkin tärkeä myös sen pienemmän, vielä päivähoidossa olevan sisaruksen osalta.

3. Koulureittien turvallisuus arvioidaan uudestaan
Pallo tekniselle toimelle: mitä "turvallinen" kriteerinä pitää sisällään? Monissa risteyksissä on parannettavaa etenkin jalankulkijoiden turvallisuuden kannalta: suojateillä ei ole korokkeita, liikennevaloja, kunnollista yleisvalaistusta tai hidasteita, valojen vaihtuminen kestää pitkään eikä alikulkua tai kiertotietä ole.

Koulureittien vaaranpaikoista voisikin teettää kartoituksen *oppilaan* (ei aikuisen virkamiehen) näkökulmasta. Tämä on helppo joukkoistaa nettiin karttaprojektiksi, johon saadaan perheet mukaan Wilman kautta.

Espoon turvallisuustavoitteet koulujen ympäristössä voisivat olla korkealla myös hyötyliikuntanäkökulmasta: mahdollisimman monen oppilaan pitäisi uskaltaa liikkua kouluun itsenäisesti pyörällä tai jalan.

Noh, Toivonen vastasi vain yhteen kohtaan:

"Edellinen varhaiskasvatus- ja opetuslautakunta pyysi selvitystä siitä, miten kriteerejä voitaisiin muuttaa niin, että koulun esiopetuksesta pääsisi aina samaan kouluun oppilaaksi. Asia valmisteltiin lautakunnalle, mutta se olisi tuottanut niin paljon lisää epätasa-arvoa, ettei silloinen lautakunta kriteerejä muuttanut. "

Kyseistä valmisteludokumenttia en ole vielä (pyynnöstäni huolimatta) saanut. Olisin halunnut tietää, mitä väitetty epätasa-arvo käytännössä tarkoitti.

Voihan olla niinkin, että tällaiset ehdotukset eivät ylipäätään ole tervetulleita. On helpompi vaieta ne kuoliaaksi. Toiminnan kehittäminen on aina raskasta. Nämä muutokset tekisivät prosessista inhimillisemmän mutta aiheuttaisivat uudistuspaineita paitsi työtapoihin myös koulurakennuksille, jos niiden pitäisi joustaa kysynnän mukaan. On paljon helpompi laittaa perhe pistämään arkensa uusiksi. Se ei maksa kaupungille mitään.

Käännän nyt kuitenkin kaikki kivet, kun kerran aloitin. Seuraavaksi sitten teknisen toimen kimppuun sen turvallisuusväitteen osalta. Ans kattoo.

Kiitos palautteesta

Olen kohtuullisen äkäinen kuluttaja. Laitan aika usein palautetta - sekä positiivista että negatiivista - yrityksille niin tuotteista, asiakaspalvelusta kuin mainonnastakin.

Sain tällä viikolla pyytämättä ja yllätyksenä suoramarkkinointia eräältä lastenvaateyritykseltä. Normaalisti olisin painanut vain deleteä, mutta tällä kertaa mainos (vasemmalla) alkoi kyrsiä. Firman brändissä korostettin luomua, mutta lapsi ei ollut kovin naturellin oloinen. Pikkutyttö oli stailattu ja laitettu poseeraamaan kuin aikuinen nainen.

Laitoin palautteen, jonka keskeinen sisältö oli, että mainos on aikuisimitaatiossaan teennäinen ja yrityksen kannattaisi laajentaa luomuideologiaansa myös kuvaviestintään.

Yllätyin jo siitä, että sain vastauksen. Vielä enemmän kuitenkin yllätti vastauksen sisältö.

"Thank you so much for bringing this to my attention. We did not initially see the photography in the same light you did, but certainly see your point of view now that you mention it - please note if was definitely not our intention to offend. I will be sure to remove you from this list moving forward. 

Per your feedback, we have updated the photo in the ad. I would really appreciate your feedback on this new photography when you get a moment."

Tyypit siis a) lukivat meilini, b) palaveerasivat aiheesta, c) vaihtoivat kampanjansa kuvan ja d) pyysivät vielä palautetta uudesta kuvasta.

Jäin miettimään, miksi on niin harvinaista saada tällainen vastaus. Miksi niin usein aiheellista ja asiallistakin palautetta pidetään epämiellyttävänä riitelemisenä eikä tartuta tilaisuuteen kehittää toimintaa, kun siihen tarjoutuu ilmainen konsultti. Yrittäjäkouluun uusi oppiaine, sanon minä.

Hats off.

Unissakävelijän uudet seikkailut

Skidi on erikoistunut yösekoiluun. Erilaisia yöllisiä järjestyshäiriöitä (huutokohtauksista uniseikkailuihin) tyypillä on ollut aina, mutta viime aikoina unissäkävely on taas lisääntynyt. Yksi syy voi olla stressi. Sitä tämän kouluepisodin myötä on piisannut.

Unissa tapahtuvat seikkailut ajoittuvat - kuten unissakävelijöillä yleensä - muutama tunti nukahtamisen jälkeen, puolille öin. Kaava on yleensä sama: tyyppi nousee sängystä, pälpättää itsekseen, lähtee vessaan, alakertaan katsomaan ohjelmia tai harhailee kämpässä osoitteetta, eikä vastaa mitään järkevää kysymyksiin. 

Yhtenä aamuna Skidi heräsi nakupellenä. Yökkäri löytyi kylpyammeesta. 

Tyypillisesti tapahtuneesta ei jää mitään muistikuvia ja hämmästys yöllisten seikkailujen kuulemisesta on aito.

Olin itsekin kuulunut kakarana samaan kerhoon, taipumus ilmeisesti kulkee suvussa. Mutsi on löytänyt minut istuskelemasta milloin eteisestä, milloin keittiön pöydän äärestä. Joskus olen itse herännyt, että miksiköhän minä täällä saunassa seison.

Unissakävely ei periaatteessa ole vaarallista, mutta silti arveluttaa. Olen itse yleensä vielä hereillä kohtauksen tullessa, joten osaan taluttaa tyypin takaisin sänkyyn, mutta vähän jännittää, miten tämä tästä kehittyy. Kesällä piti siirtyä parvisänkyyn, mutta mitähän siitä sitten seuraa.

Koti osataan yleensä tehdä taaperoturvalliseksi, mutta miten ihmeessä unissakävelijäkersa pitäisi huomioida? 

Kuuloni on jo herkistynyt havaitsemaan pikkujalkojen tassutuksen, mutta taidan nyt ainakin alkajaisiksi pistää muutaman yövalon lisää, palauttaa lapsiportin portaikkoon ja laittaa ulko-oven takalukkoon.

Onko teillä samanlainen yökerho? Mitä olette asialle tehneet?

Tarvitaanko päiväkotiin järjestyssäännöt?

Iltiksessä oli juttu todellisuudentajunsa kadottaneista päivähoidon asiakkaista. Jutussa oli listattu vanhempien päiväkotihenkilökunnalle osoittamia enemmän tai vähemmän kummallisia vaatimuksia.

Toki tällaiset jutut ovat hyvin tarkoitushakuisia, mutta teki mieli vähän pohtia syitä vanhempien käytökseen. Osaa esimerkeistä ei selitä mikään muu kuin se, että vanhemmat ovat itsekkäitä urpoja, joiden on vaikea ymmärtää julkisen palvelun konseptia. Osa vaatimuksista saattaa kuitenkin johtua siitä, että päiväkotiarki on täysin vierasta. Toiveita kysytään ja niitä saa esittää - mihin vedetään raja?

Entäs jos päiväkodilta tulisi varhaiskasvatussuunnitelman liitteenä jämäkät järjestyssäännöt? Kouluissa, työpaikoilla ja taloyhtiöissäkin on sellaiset - miksi ei päivähoidossa? Sääntöjen rikkomisesta voisi seurata myös rangaistustoimenpiteitä: sakkoja, karenssia tai päivähoitopaikan menetys. Paperi kiinnostaisi ihan eri tavalla, jos sanktiona olisi yllättävä hoitovapaasetti.

Pääsisikö näillä alkuun?

1. Päiväkoti ei ole koti. Kaikki päiväkodin asiakkaat tekevät jonkun kompromissin.

2. Noudata hoitoaikoja. Määrittelit ne ihan itse. Jos tätä tarvitsee vielä perustella, menetät hoitopaikan välittömästi.

3. Älä räpellä puhelinta päiväkotialueella. Sen lisäksi, että ketään ei kiinnosta, mitä Erkin pitäisi palaverissa muistaa mainita, sähköpostissa tuskin on mitään galaksit räjäyttävää.

4. Päiväkotiruokailussa huomioidaan vain todetut allergiat, ei fiilispohjalta vedettyjä mielihaluja. Tai kokeile järkätä itse 20 kersan yhteisruokailu ala carte -meiningillä.

5. Räkänokan jaksamisen arviointi on välillä hankalaa mutta kuumeinen lapsi kuuluu kotiin. Kuumeen laskeminen lääkkeellä sitäpaitsi vain lykkää väistämätöntä. Pottaan kopsahtaneesta suposta menettää päiväkotipaikan välittömästi ja lisäksi rapsahtaa sakot kaikkien muiden lasten tahallisesta tartuttamisesta.

Mitä tunteita juttu teissä herätti? Auttaisivatko säännöt? Keksitkö itse paremmat?

Talouni

Näen paljon unia ja muistan ne aamulla. Muutamasta unesta on tullut klassikoita.

Nokkosperhonen tuli muistuttamaan että sentäs on kevät.

Välillä elämä on pelkkää epämukavuusaluetta - katkeavia työsopimuksia, yrityksen tilinpäätöksiä,  putkiremonttia, läheisten sairauksia. Kun tällainen epävarmuutta aiheuttava muutos on ilmassa, näen yleensä hissi- ja kalaunia. Hissi liikkuu ihan minne sattuu (myös horisontaalisesti), eikä pysähdy oikean kerroksen kohdalla millään. Kalat taas ovat isoja, kirkkaassa vedessä paikallaan möllöttäviä otuksia, sellaisia snadisti pelottavia.

Näen myös usein unta taloista, mutta ne ovat positiivishenkisiä. Olen yleensä asuntokaupoilla. Unelmakämpät ovat viihtyisiä, täynnä valoa, vinoja kattoja, lukusoppia ja takkoja - pohdin unessa huoneratkaisuja. Sauna on yleensä valtava ja tuoksuu puulle. 

Viime yönä näin kuitenkin kummallisen talounen.

Kun tulin sisään asuntoon, huomasin ensimmäiseksi keittiön tummanruskeat ovet. Ihmettelin keittiötä pitkään. Tummia kaappeja oli valtavasti, keittiö vaikutti ahtaalta ja ummehtuneelta. Kodinkoneet olivat jotain hämärää merkkiä, enkä osannut laittaa astianpesukonetta päälle. Kun asunnossa kulki pitemmälle, sama synkkyys jatkui. Pikkiriikkisessä olohuoneessa oli iso takka, joka ei sopinut pohjaan ollenkaan. Ikkunasta sentään näkyi lasten leikkipaikka.

Eräs ystäväni kertoi, että erään unitulkinnan mukaan talo on ihminen itse. Rakennus näyttää, millaisena itsesi koet. Huoneilla, kerroksilla ja salakäytävillä on erilaisia tulkintoja.

Ihmisen mieli on omituinen. Nyt vähän stressaa vissiin.

Koulupaikka lähtöruudusta

Tämä fiilis tänään. #espoo

Avautuminen. Ei saisi kirjoittaa vihaisena, joten nukuin yön yli. Ei auttanut. Olen edelleen vihainen, mahdollisesti vielä eilistä enemmän.

Eilen tuli nimittäin koulupaikkapäätös. Lähikouluksi osoitettiin ihan eri koulu kuin se, mihin haimme. 

Mikä vituttaa? Oppilaitos on varmasti ihan hyvä ja matkaa on kilsan verran.

Kyse on siitä, että tämä on eri koulu kuin se, minne menisi täysin autoton reitti.

Eri koulu kuin se, mihin kaikki muut saman eskariryhmän lapset menevät.
Eri koulu kuin se, mihin taloyhtiömme  (ja naapuritalojen) lapset ovat menneet.
Eri koulu kuin se, johon oli jo eskarin tiimoilta koulumatkan ja tilojen puolesta tutustuttu.
Eri koulu kuin se, joka on päiväkodin vieressä, jossa pikkusisko on ollut jo vuoden verran hoidossa.
Ja eri koulu kuin se, jonka tulevien oppilaiden vanhempien kanssa oli jo puhuttu yhteisistä iltapäivähoidoista.

Teimme vuosi sitten hoitopaikkamyllerryksen, jotta jatkumo kouluun olisi saumaton ja lapsia ei tarvitsisi roudata eri osoitteisiin. Nyt sitten kaikki logistiikka, harrastus-/iltapäiväkerho- ja päivähoitokuviot pitää miettiä uusiksi. Paitsi, että vanhempia vituttaa aloittaa taas lähtöruudusta, käy sääliksi erityisesti Skidiä. Hän se vasta lähtöruudusta aloittaakin.

Päätöspaperi oli kafkamainen.

Perusteluissa ylimmäisenä luki "mahdollisimman turvallinen koulumatka". 

Noh. Skidin paras kaveri naapuritalosta aloitti vuotta aiemmin hakemassamme koulussa juuri samasta syystä. Siksihän mekin haimme kouluun, jonne olisi vienyt se vuoden mittaan opittu, autoton koulumatka, pelkkää hiekkatietä omasta pihasta koululle asti. Tämä uusi matka edellyttää vilkkaasti liikennöidyn tien ylittämistä. Tien, josta olen avautunut jo aikaisemminkin. Paitsi vituttaa, myös pelottaa.

Todellinen perusteluhan on se, että lapsia oli tänä vuonna paljon - ikäluokkien koot tulevat ilmeisesti yllätyksenä koko ajan. Piti valita. Virkamies katsoi karttaa ja päätti, että juuri meidän osoitteestamme voi laittaa kulkemaan myös tähän toiseen kouluun. Ei hänen duuniinsa kuulu olla inhimillinen vaan toimia lain mukaan. Valintakriteereissä ei lue turvallisin mahdollinen vaan mahdollisimman turvallinen. Tai että sisaruksen hoitopaikka, sosiaalinen jatkumo eskarista ekalle ja vanhempien verkosto pitäisi myös huomioida.

Espoon kaupunki on itse muotoillut tavoitteekseen luoda turvallinen koulupolku esiopetuksesta peruskoulun loppuun asti. Oman kokemukseni valossa en ole ihan varma, mitä tämä tarkoittaa. Tekisipä mieli sanoa, että VMP.

Kotityöt exceliin

Listasin viime syksynä viikon ajan syitä aikuisten riitoihin. Tiesin lopputuloksen jo etukäteen: riitojemme aiheet ovat turhia pikkuasioita, väärikäsityksiä ja ikuisuusaiheita. Ärsyttävimpiä ovat ne riidat, joita tulee joka päivä. Näiden otsikkona ovat usein kotityöt.

Koti-insinööri, ratkaisukeskeisenä ihmisenä, ehdotti, että kokeilisimme selkeyttää hähmäistä tilannetta laittamalla kotityöt exceliin. Mitä minä teen? Mitä sinä teet? Kaikki arjen pyörittämiseen liittyvät työt listataan ja niille arvioidaan viikoittainen ajankäyttö. Sitten työt jaetaan niin, että molemmille tulee sama määrä kotityöaikaa.

Ehdotus oli mielestäni lähinnä hupaisa, mutta suostuin kokeiluun. Mitä ihmeen väliä nyt jollain taulukoinnilla on. Ei se pesukone pyöri yhtään useammin xls-muodossa.

Eikä pyörikään. Mutta riidat ovat vähentyneet melkein nollaan. Excelin ansiosta se minä teen paljon enemmän -fiilis on deletoitu. Minä hoidan pyykit ja astiksen, koska Koti-insinööri hoitaa kaupan ja ruoanlaiton. Postit minulle, roskat sinulle, lastenvaatteiden sortteraus minulle, pullojen vienti sinulle. Oli kyseessä sitten kukkien kastelu, pihatyöt, lamppujen vaihto tai sohvapäällisten pesu, vastuuhenkilö löytyy.

Kun otsaa kalvava marttyyrinkruunu on poissa, voi jäpättämisen sijaan keskittyä hoitamaan ne omat hommansa. Luonnollisesti voi tehdä homman jos toisenkin kumppanin puolesta, ei se niin nokonuukaa ole. Mutta se on silloin joustavuutta eikä mikään lisäkatkeroitumisen aihe.

Jotkut tehtävät hoidetaan toki markkinatalouden säännöillä. Meillä käy siivooja. Satunnaisesta silittämisestä veloitan edelleen kaksikymppiä per paita (tarjouksena kaksi viidelläkympillä. Housut maksavat miljoonan.)

Toki riidat myös vähenevät huomattavasti, kun lapset kasvavat ja arki helpottuu. Korttitalon pystyssäpitäminen on paljon vähemmän kuormittavaa, kun huuto vähenee, jollain ei ole koko ajan räkätautia ja yksi kulkee itsenäisesti koulun ja kodin väliä. Mutta joskus kannattaa aktiivisesti kokeilla uutta ja tehdä niin kuin ei ole ennen ollut tapana tehdä.

Hitto vie. Alan uskoa insinöörikoulutuksen olevan maailmaa pystyssäpitävä voima.

Suloiset pikku aikuiset

Kävi korpeamaan Sanna Ukkolan taannoinen kirjoitus kurittomista kakaroista. Kirjoitin oman näkemykseni Hesarin puolella, mutta jatkan vielä täällä, koska asia ei ole ollenkaan loppuunkäsitelty.

Tämä Ukkolan vinkuminen pienten hyväkäytöksisten aikuisten perään on nimittäin ongelman ydin. 

Kertauksena: ihmislapset ovat lapsia, koska he eivät ole vielä kehittyneet aikusiksi. Haetaan esimerkkiä eläinmaailmasta jos ei muuten aukea. Sammakonkutu ei pompi, koska sillä ei ole jalkoja. Banaanikärpäsen munat eivät lennä, koska niillä ei ole siipiä. Ja kelatkaa, miten linnunpoikaset rääkyvät. Voi saatana. Johtuuko se siitä, ettei varismutsi osaa pitää kuria?

Yhtä lailla kaksivuotias ei ole aikuinen eikä käy töissä, koska sen logiikka, käytöstavat ja tunne-elämä ovat alkeellisella tasolla, elämänkokemuksesta nyt puhumattakaan. Päätön juoksentelu ja kummalliset johtopäätökset sen sijaan ovat täysin normaalia toimintaa.

Lapsi, joka käyttäytyy kuin aikuinen, on poikkeuksellinen tai vähintäänkin hyvin treenattu. Huonona päivänä se poikkeuksellinenkaan lapsi ei jaksa istua kampasimpukoiden ääressä kolmea tuntia vaan vääntelehtii ja kääntelehtii ja lopulta putoaa tuolilta vieden pöytäliinan mukanaan.

En puolusta vanhempia, jotka eivät osaa olla johtajia - päinvastoin. Tässä täytyy kehittää aika kova luonne (etenkin tempperamenttisen kersan vanhempana), jos meinaa selvitä matseista voittajana. Se ei ole helppoa. Huutoa seuraa, kun ipanoille asettaa pelisääntöjä ja rajoja uusissa tilanteissa, joita neljän seinän sisällä ei tule vastaan.

Itseäänkin pitää myös osata katsoa peiliin: muistinko kertoa, että viiden minsan päästä lähdetään puistosta? Arvioinko väärin ipanan väsymys- tai nälkätilan? Miksi harhautusvälineet kuten rusinat ja iPad unohtuivat himaan? Kyllä sen hiljalleen oppii, koska julkinen riehuminen on ihan vitun noloa.

Mutta suinkaan aina ei ole kyse mistään auktoriteettiongelmasta. Itse en esimerkiksi tajunnut informoida kersaa etukäteen, että elokuva loppuu eikä jatku ikuisesti. Huutohan siitä tuli.

Lapset ovat joskus ihan sairaan ärsyttäviä, myös omien vanhempiensa mielestä. Niitä on kuitenkin pakko raahata kodin ulkopuolelle, jotta ne oppivat joskus elämään muiden kanssa. Sillä tavalla myös oppii itse olemaan se vastuullinen vanhempi ja välttämään karikot.

Ukkolan kirjoitus kertookin enemmän suomalaisen suhteesta lapsiin kuin vanhempien kyvykkyydestä olla vanhempia. Jos keskenkasvuinen ihminen ärsyttää, vika on omassa tunne-elämässä.

Kunnallispolitiikon uudet vaatteet

Olette pyytäneet postausta kunnallispolitiikasta. En ole aiheesta juuri kirjoitellut. Olen odottanut, että näkisin tässä jonkun valon. Tai suunnan. En ole. Mutta tässäpä nyt hajanaisia ajatuksia hyvistä ja huonoista puolista.

Kaipaisin todella jotain hyödyllistä kojetta.

Kun lähdin leikkiin mukaan, olin vähän kahden vaiheilla. Mietin, mitä tästä neljän vuoden setistä seuraa: vahvistuuko vai romahtaako luottamukseni demokratiaan? En osannut arvata, että tipahdan välimaastoon. Olen mukana, mutta en kuitenkaan ole. Aika ei riitä. Olen hyvin pettynyt moneen asiaan, mutta toisaalta yllättynyt, että tällä menolla homma toimii näinkin hyvin. 

Ensin huonot uutiset eli mikä tässä mättää.

1. Kieli

Eniten koko hommassa mättää kieli. Kuntajargonista oppii vuodessa vasta alkeet. Kaupungin organisaatio, julkiset asiakirjat ja päätöksentekoprosessit vilisevät käsittämättömiä lyhenteitä ja epäselvää kapulakieltä, josta tavis ei ymmärrä mitään. 

Valtuustosopimus.. eli mikä? 

Tuottavuusohjelma - miltä kanavalta tämä tulee? 

Yhdyskuntarakenne - liitin tämän termin lähinnä muurahaisiin. 

Toimielimet. Herää kysymys, mitä muita elimiä on. Ei toimivia?

Ovala. Opetus- ja varhaiskasvatuslautakunta tietenkin.

Lisäksi passiivimuodossa olevat lauseet ovat omiaan antamaan vaikutelman, että asia on hoidossa. Tiedätte: kaikkea tarkistetaan, kehitetään tai vahvistetaan mutta käytännön toimenpiteet ja seuraamukset jäävät täysin hämäriksi.

Epämääräisyys on todennäköisesti ihan tahatonta, mutta ei ole mikään ihme, että äänestysprosentti ei ole nousussa.

2. Työtavat ovat ajalta, jolloin syötiin kiviä

Valtuuston kokous on kidutusta, josta pitäisi valittaa ihmisoikeustuomioistuimeen. Monestakin syystä.

Ensinnäkin kuuden tunnin kokous pidetään kerran kuussa, maanantai-iltana duunipäivän jälkeen. En voi käsittää, miksi tämä on kaikkien mielestä ok. Vain eka puolikas on jossain määrin tehokas, mutta sitten pitäisi vetää spiidiä, että jaksaisi kiinnostua muiden mielipiteistä. Kokousta ei missään tapauksessa uskalla pitkittää pitämällä omia puheenvuoroja. Toka puolikas meneekin lähinnä vatvoessa, miten väsynyt seuraavana päivänä mahtaaa olla. 

En tiedä, mitkä kuntahallinnon dinosaurukset tätä prosessia vahtivat, mutta oletan, että kyse on surullisenkuuluisasta "näin on aina tehty" jumituksesta. Keskustelua ja päätöksiä pitäisi pystyä tekemään ihan koko ajan. Kaikki tekniset mahdollisuudet tähän ovat tietenkin jo olemassa, mutta oletan näiden dinosaurusten syövän kaikki viestintuojat. Koska olisihan tätä systeemia muuten jo modernisoitu.

Toiseksi, oman toimen ohella tapahtuva politikointi on aika hauraalla pohjalla. Minä pidin helvetin hyvänä saavutuksena sitä, että pääsin jopa 7 kokoukseen ja yhteen yli yön seminaariin (jota varten tietty piti ottaa palkatonta lomaa), mutta olinkin uusien valtuutettujen poissaolotilastojen kärkeä! Voi saatana. Parhaiten tässä pärjännee eläkeläinen, jolla ei ole enää työ- eikä perhevelvoitteita. 

Lisäksi kokouksessa kukkii ehta kiusaaminen. Toivoin kunnallispoliittiselta keskustelulta ihan liikaa. Aikuiset ihmiset yrittävät tahallaan väärinymmärtää ja ylitulkita, horisevat täysiä älyttömyyksiä (parkkipaikat ovat yhteydessä ihmisten terveyteen jne.) ja väittävät perättömiä. Valtuutetut ovat tietenkin kauniista tittelistään huolimatta taviksia. Osa tyypeistä on täysiä urpoja ja osa taas ihan briljantteja, kuten normielämässäkin. 

3. Päättäjä on väärä sana

Alkaa naurattaa joka kerta, kun kun kuulen sanan kuntapäättäjä. Rivivaltuutetun valta on hyvin rajattua ellei kuulu kaupunginhallitukseen. Suurin osa asioista ei tule minun pöydälleni, sillä kaupungin arkea pyörittävät virkamiehet ja suurinta päätösvaltaa käyttävät toimialajohtajat. Jo pelkkä kokousagendan laatiminen on vallankäyttöä! Väitän, että aktiivinen asukas, jolla on aikaa lobata, pääsee ihan samoihin tuloksiin kuin yksittäinen valtuutettu. 

Ehkä eniten ottaa päähän toimenkuvan yksipuolisuus. Olen parhaimmillani asioiden kehittelyssä, en pelkässä puoltamisessa tai vastustamisessa. Kokouslistan kysymyksiin saa kuitenkin vastata vain juu tai ei. Ei se minun näkökulmastani ole mitään päättämistä, varsinkin kun olen yleensä häviävällä puolella.

Mutta on niitä hyviäkin puolia.

1. Ryhmäkokous on palavereista antoisin

Valtuustonkokousta edeltävä ryhmäkokous (olen sitoutumaton, mutta mukana Vihreiden ryhmässä) on keskustelukerhoista kiinnostavin, jopa yleissivistävä. Kokouksessa käydään läpi seuraavan valtuustosetin agendalla olevat asiat ja yritetään saada muodostettua ryhmän yhteinen mielipide. (Esimerkiksi eilen käsitellyssä Louko-keississä, jonka lopputulemana siis lahjustuomion saanut toimialajohtaja saa toki jatkaa hommassaan, ryhmä ei päässyt yksimielisyyteen). Varsinkin totaaliummikolle on hyödyllistä päästä keskustelemaan kokeneempien kanssa, kuulla aikaisempien päätösten taustoista sekä esittää tyhmiä kysymyksiä, miksi asiat ovat niin kuin ovat.

2. Lautakuntatyössä pääsee ongelmien äärelle

Positiivisiin yllätyksiin kuuluu ehdottomasti lautakuntatyö (tosin olen itse vain jaostossa, jolla ei ole mitään päätösvaltaa, vaan sen rooli on evästää lautakuntaa). Lautakunnat ja jaostot ovat pieniä, yhden otsikon alla kokoontuvia ryhmiä. Pienellä porukalla keskustelu on laadukasta ja virkamiehiltä voi tivata vastauksia naamatusten. Hyvät uutiset kaikille halukkaille ovat, että moneen lautakuntaan pääsee, jos on ollut ehdolla ja saanut pari ääntä! Ei siis tarvitse olla valtuutettu päästäkseen päättämään.

3. Asia nimeltä valtuustosopimus

Sitten kaiken valtuustossa kököttämisen ja äänestysten häviämisen jälkeen sähköpostiin putkahtaa asia nimeltä valtuustosopimus (pätee myös lautakuntasopimuksiin). Kyseisen dokkarin pointtina on listata asiat, jotka otetaan ensi kaudella käsittelyyn, mikä käytännössä on koko homman idea. Joku itselleni hämäräksi jäänyt taho siis laatii ns. pohjan, johon voi ehdotella lisäyksiä. Neuvottelutoimikunta (tms) päättää, mikä menee läpi, ja joskus käy niin, että saa jonkun itselleen tärkeän lauseen läpi. 

Näitä dokkareita toki virkamiehet sitten tulkitsevat niin kuin tulkitsevat, mutta jos pystyy vetoamaan johonkin kirjaukseen, on vahvoilla.

Tässäpä nämä. Yritin olla lyhyt, mutta eihän siitä mitään tullut. Ehkä tämä teksti kuvastaa sitä, että kuntapolitiikka on maratonlaji. Pitäisi jaksaa jankuttaa niiden Omien Tärkeiden Asioiden puolesta vuosikaupalla ja toivoa, että jonain päivänä saa enemmistön taakseen. Valitettavasti minä olen hyvä vain pikamatkoilla, joten minun vaikutusmahdollisuuteni ovat muualla. En edes pidätä oikeutta takinkääntöön.

Kylmän lihapullan ongelma

On ilmeisesti jotenkin muodikasta syyttää vanhempia uusavuttomiksi. Viimeksi näin kävi kun OAJ: puhiksen mielestä kunnon perheessä ei syödä kylmiä lihapullia. Hänen tarkoituksensa oli kaiketi sanoa, että joillain vanhemmilla on kasvatusongelmia, jotka näkyvät opettajille, mutta jostain syystä hän esitti ruokailutottumukset jonkinlaisena porttiteoriana kouluihäiriköintiin.

Noh. Yritin olla provosoitumatta, mutta ei onnistunut. Olen ihan älyttömän kyllästynyt erityisesti poliittisten vaikuttajien typeryyteen. Lisäksi olen syönyt kersana kylmiä nakkeja.*

Vanhemmuusongelmien kova ydin ei ole eineksissä, ei kylmissä eikä lämpimissä. Eikä edes perheen yhteisissä ruokahetkissä. Väitän lonkalta, että päihteiden väärinkäyttö on pahempi riski kuin einesmutsi.

Toiseksi. Avun pyytäminen vanhemmuuteen on ihan saatanan vaikeaa. Ei ole mitenkään helppo paikka tunnustaa, että homma ei ole hallinnassa. Tällaisten kommenttien jälkeen se on vielä vaikeampaa. Mikä muu avuntarve on tätä luonnotonta uusavuttomuutta? Ehkä synnytyksen jälkeinen masennus? Kotisiivous? Lastenhoitoapu? Ehkä uusavuttomuutta on koko ajattelutapa, että ei yritä tehdä kaikkea itse, kuten suomalaisen kuuluu? Näppärä tyyppihän tekee itse niin lihapullat kuin huonekalutkin.

On ihan totta, että opettajien pitäisi pystyä keskittymään opettamiseen ja perhetyölle pitäisi olla resursseja, mutta niin kauan kun vessan vetämättä jättäminen tai kylmien lihapullien syöminen paketista ei ole rikos, on turha viedä keskustelua sivuraiteelle omien standardiensa kautta. Sen sijaan olisin mielelläni kuullut jonkinlaisen ratkaisuehdotuksen, miten opettajat voisivat ohjata apua tarvitsevia perheitä eteenpäin.

Niin. Ja sekin vituttaa, että kukaan ei koskaan sano, että suurimmalla osalla vanhempia menee ihan hyvin, lihapullista riippumatta.

Tai ehkä juuri tällainen keskustelu on sen hyvinvoinnin vahvin merkki.

* ...koska ne olivat hyviä!