"Ettehän te nyt voi erota!"
Kun kerron erostamme, yleisin reaktio on tämä. Mitäpä siihen sanomaan. No, kyllä me voimme.
Toinen yhtä vaikea kysymys on, milloin teimme päätöksen.
Vastaan yleensä, että joskus kesällä 2019. Otin sormukset pois jo monta vuotta sitten, en tarkalleen muista milloin. Eropaperit sentään muistan, sillä printtasin 15. hääpäivänä, joka näin jälkikäteen kuulostaa dramaattisemmalta kuin olikaan. Se vain sattui olemaan juuri se päivä, kun istuin taas yksin kotona ja mietin, pitäisikö tähän päivään kuulua jotain muitakin tunteita kuin jatkuvaa pettymystä ja epätietoisuutta siitä, olenko olemassa vai en. Tiedostin vain, että minun oli pakko poistaa itseni tästä yhtälöstä, mahdollistajan roolista, josta ei jäänyt käteen yhtään mitään.
Ei siis ollut mitään selkeää rajaa, mitään viimeistä pisaraa tai äkillistä muutosta, joka olisi tarjonnut selkeän lopun. Oli vain tavallista arkea flunssakierteineen, työpaineita, monelta taholta tulevaa kuormitusta ja jotain jotain jotain – sekä kaikissa väleissä myös onnellisia hetkiä, jolloin kaikki oli hyvin kunnes taas ei ollut. Silloin päätöstä on hirveän vaikea tehdä. Helppona vaihtoehtona on aina sinnitellä.
Joillekin auttaa terapia, jossa puretaan lapsuudesta opittuja käytösmalleja ja opetellaan laittamaan tunteita laatikoihin. Joillekin taas sopii avoin liitto, jossa molemmilla on muita kumppaneita niihin tarpeisiin, joissa kotona ei kohdata. Me emme tarvinneet kumpaakaan. Halusin miehen, joka olisi henkisesti paikalla. Sen miehen, jonka olin tavannut juhannuksena vuonna 2003. Hän ei ollut enää saatavilla.
Tätä havaintoa seurannut tunnekimara on ollut uutta.
Muistan ajatelleeni, että harkinta-aika jollain tavoin kirkastaisi ajatuksiani, että se olisi selkeyden ajanjakso, jonka jälkeen ajatukset olisivat asettuneet oikeaan uomaan ja oikea päätös syntyisi kuin itsestään. Ei kirkastanut eikä syntynyt. Jälkikäteen tunnetila on ollut lähinnä epäuskoinen: miten tämä näin meni?
Vaikka itse aivan tietoisena otin jokaisen askeleen, tuntui että mitään selkeää ja rationaalista tähän ei liittynyt. Silloin on helppo ruveta syyttelemään itseään. Minun olisi pitänyt antaa aikaa ja odottaa, muuttua, ymmärtää, sopeutua. Minä tapoin kipinän, minä olen ollut liian väsynyt, keskittynyt vääriin asioihin, vanhentunut, muuttunut epäkiinnostavaksi. Hyvänen aika, diagnoosi kaikkiin vaikeuksiin olen minä!
Mutta onneksi minulla on fiksuja ystäviä, jotka jostain syystä jaksoivat kuunnella vuodatuksiani ja totesivat että ei, et se ole sinä. Ei se koskaan ole niin yksinkertaista. Ja johtopäätökseni oli lopulta oikea: yhteiselämä, oli sen sinettinä avioliitto tai ei, on tahtomista ja tahtominen on aktiivinen teko, ei lillumista epämääräisyydessä. En olisi halunnut eroa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut minun itseni takia. Minä haluan joko elää yksin tai oikeassa parisuhteessa, en ikuisessa välitilassa.
Nyt on huhtikuu ja huomaan olevani usein onnellinen. Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tiedä onko se onnellisuuden syy vai seuraus, ehkä molempia. Asiat kun eivät koskaan ole kovin yksinkertaisia.
Ps. Jäin miettimään mitä tekevät ne, joilla ei ole empaattista, analyytistä ja kannustavaa juttuseuraa? Kaipaisiko tämä maailma jonkinlaista verkkokurssia eroamisen aiheuttamien tunteiden vertaistukeen? En ole terapeutti enkä sellaiseksi aio julistautua, mutta löysin konsultin työstäni muutamia hyviä työkaluja omien tunteiden työstämiseen ja tekisi mieleni jakaa kokemuksia tässäkin asiassa. Kerron tästä pian lisää instagram-tililläni, joten klikkaa itsesi mukaan jos kiinnostaa!
” En olisi halunnut eroa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut minun itseni takia.” varmasti moni jakaa tämän ajatuksen. Viisaasti kirjoitat aiheesta.
VastaaPoistaKiitos! Tiedän, että moni jakaa tuon ajatuksen, sen verran paljon tuli palautetta tuosta edellisestä postauksesta. Ja stuostahan sitten seuraa se syyllisyys että eikö lasten etu pitäisi mennä kaiken edellee. Kyllä vaan ja juuri lapset ansaitsevat nähdä onnellisen äidin.
PoistaTämä oli ihana. ❤️ Ja noinhan se just menee, aikamoisen matkan olen itsekin itseeni tehnyt eron jälkeen. Meillä tapahtui jotain konkreettista ja niin karmealta kuin se kuulostaakin, olen äärimmäisen iloinen, että se konkreettinen tapahtui vaikka liian syvät arvet jättikin. Saattaisin muuten edelleen olla siinä välitilassa. En onnellinen, mutta en aina kovin onnetonkaan. Jos jotain olen oppinut niin sen, että tunteiden on oltava voimakkuudeltaan sellaisia, että ne tunteiksi tunnistaa.
VastaaPoistaJostain konkreettisesta vaikkakin karmeasta syntyy se pakko tehdä jotakin. Ja olen tosi samaa mieltä tuosta tunteiden tuntemisesta. Jos vitutus on se voimakkain tunne, kaikki ei ole elämässä ihan kondiksessa. Tsemppiä sulle!
PoistaErittäin vaikeita asioita. Jotenkin, kun lopullinen päätös on tehty, niin värit alkavat taas näkyä ja lintujen laulunkin kuulee. Pohjalta ei ole tietä kuin ylöspäin! Hyvä myös, että nykyään on mahollista erota. Luin juuri Hämeenlinnan naisvankilan yli satavuotiaita arkistoja; yllättävän moni on tappanut miehensä. Mietin oliko se sen ajan vaihtoehto erolle tai itsepuolustus tai viimeinen niitti...
VastaaPoistaKääk, on todella hienoa että nykyään ero on mahdollinen eikä syyllisiä etsitä. Ja mä olin oikeastaan pohjalla jo viime keväänä, tää kehitys on ollut ihan nousujohteista, vaikka tää korona onkin ollut hieman kohtuuton ylimääräinen jenga tähän.
PoistaOlipa erittäin samaistuttava kirjoitus. Itse olen juuri siirtymässä tuosta pitkään, pitkään jatkuneesta välitilasta viimeinkin eron konkretiaan. Nyt odotellaan, että mies löytää asunnon ja muuttaa pois. Olen tuntenut syyllisyyttä, syyttänyt itseäni kaikesta loputtomasti, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei tosiaan ole minullakaan itseni takia. Ja myös minulla korvaamattomat ystävät ovat olleet erittäin tärkeä tuki, kun olen sotkeutunut ajatuksiini ja itsesyytöksiini. Onnea uuteen elämään❤️ Minäkin odotan kovasti tuota vaihetta, kun voisin tuntea helpotusta ja sanoa olenani onnellinen. Helvetillisen pitkiä prosesseja nämä kyllä on ja tekisi mieli potkaista jokaista, joka sanoo, että ihmiset eroaa liian helposti ja liian kepein perustein.
VastaaPoistaVoimia muutokseen! Joo, sanoisin myös että ihmiset eivät todellakaan noin ekskimäärin eroa kovin helposti, päinvastoin. Monet pysyvät yhdessä lasten takia avain tarpeettoman pitkään, mutta jossain vaiheessa tulee se piste, jossa ero pitää tehdä juuri oman itsensä takia. Ja kyllä, ystävät ovat korvaamattomia!
PoistaOlipas tervetullutta tekstiä kipeästä aiheesta, joka on sattuman kaupalla itsellekin juuri mitä ajankohtaisin. En haluaisi erota, tietenkään, myöntää että niin monen vuoden jälkeen tämä en nyt toimi. Ei toimi niin kuin toivoisin arkeni (ja juhlani) toimivan sellaisen ihmisen kanssa, jonka olen valinnut kumppanikseni elämään. Haluan eroon kivireestä jota olen vuosia vetänyt. Sitten on kaiken kruununa se syyllisyys, minkä ero aiheuttaa jälkikasvun kannalta ajateltuna. Ja entäs yhteisen asunnon kohtalo, ulkopuoliset paineet ja kaikki muu sälä ympärillä, onko minun (ja kyllä myös puolisoni) epämääräinen mutta vahva tyytymättömyyden tunne niin oikeutettu ja validi, että sen perusteella on oikeutettua ryhtyä näin isoon operaatioon nimeltä ero? Oljenkorret on käytetty ja keinot koitettu, mutta tilanne se vaan ei parane, olenko jotenkin viallinen? Erittäin mielelläni lukisin lisää työkaluja tunteiden ristiaallokkoon. Mielelläni lukisin myös ajatuksiasi lasten asumisen järjestämisestä, jos haluat niitä jakaa. Niiden kanssa tässä tuntuu olevan täysin umpikujassa ja kaikki vaihtoehdot tuntuvat huonolta. Mutta jokin kai pitäisi niistä valita, koska ei tämä Perhe Oy tälläkään mallilla voi jatkua. Tekstisi on aina piristänyt, kannustanut ja lohduttanut minua esimerkiksi vauvavuoden loputtomassa suossa, jotenkin tosi osuvaa että juuri tähän hetkeen satuit kirjoittamaan juuri akuutisti mielen päällä olevasta vaikeasta aiheesta! Kiitos!
VastaaPoistaKiitos, olen iloinen että vertaistuki tavoittaa tässäkin aiheessa! <3 Odottaa jaksaa tiettyyn rajaan asti, ja sitä rajaa voi etsiä oikeastaan vain kysymällä, mitä elämältään haluaa. Olet aivan naulan kannassa tuossa, että eroon täytyy olla voimia: se on valtava ponnistus juuri kaikkien käytännön järjestelyiden takia ettei siihen pysty ellei ole ns. hyvissä mielen voimissa. Asumisjärjestelyistä tulossa postaus seuraavaksi!
Poistahttps://ensijaturvakotienliitto.fi/tietoa-liitosta/nain-me-autamme/eroauttaminen/
VastaaPoistaGooglaamalla löytyy paljon muutakin. Itse tapasin lapsiperheen vanhemmille tarkoitetussa eroryhmässä uuden ystävän, joka oli tietenkin samassa elämänvaiheessa.
Tuollaiset ryhmät on kyllä tosi hyviä!
PoistaMinä kuulin niihin välitilassa lillujiin, joilla ei ole rohkeutta tehdä minkäänlaisia päätöksiä. Asiaa ei varsinaisesti auta se, että mies kieltäytyy keskustelemassa, noh, oikeastaan mistään oikeasta. Siksi tästä lukeminen on jotenkin terapeuttista, vaikka jollain tasolla toivonkin, että asioita voisi vielä korjata (ja samalla näen, että se tuskin on mahdollista). Itseltäni puuttuvat ystävät, joten olen varsin yksin tilanteen kanssa. Lupaan siis seurata, mitä viisauden helmiä sulla on instassa jakaa :)
VastaaPoistaSekin on tavallaan merkki, että mies kieltäytyy puhumasta: tilannehan ei tule edistymään yhtään mihinkään suuntaan, jos toinen ei kykene rehelliseen keskusteluun. Yksin on hirveän vaikea saada pontta muutokseen. <3 Tsemppiä!
PoistaVälitilasta on vaikea liikahtaa - just koska välillä kaikki on ihan ok, aivan kuin se muka riittäisi. Tunnistan myös itsen asettamisen syylliseksi kaikkeen. Että pitäisköhän nyt vielä sitten kuitenkin tässä katsella, kun EI OLE AIVAN TÄYDELLISEN KAMALAA. Onneksi on ystäviä, joiden kanssa näitä merkillisiä ajatuskulkuja voi pyörittää, kun selkeyden määrä vaihtelee päivästä toiseen.
VastaaPoistaJoo. Tuttu tunne. Ei ole koko ajan täydellisen kamalaa täälläkään. Ero pitkäikäinen haave ja siksi jää?
PoistaVälitilaan on vaikea antaa mitään muuta ohjetta kuin tutki mitä parisuhteelta haluat. Päätös oli aika selvä kun tajusin etten tässä suhteessa saa yhtä ainutta haluamaani asiaa eikä kyse ole mistään kompromissista.
PoistaEroseminaareja järjestetään aika kattavasti. Niissä tunteita käydään läpi ammattilaisen kanssa, ja niistä saa myös vertaistukea
VastaaPoistahttp://suomalaineneroseminaari.fi/eroryhmat
Jep, nämä on ehdottoman suositeltavia! Mä itse ajattelin sellaista settiä, jossa ei tarvitse olla eronntt vaan juuri tuon välitilan tunnistanut ja juttuseuraa vailla. Ja tää olis etänä eli ei tarvii lähteä mihinkään kuin sulkeutua vessaan.
PoistaKyllä eroseminaariin voi mennä myös vain pohtimaan eroa! Just nimenomaan siellä välitilassa ollessa. Palastelemaan sen suhteen paloihin ja miettimään onko sillä jatkoa.
PoistaJa nythän nämä on etänä :)
Itse olen asumuseronneena ja edelleen siinä välitilassa. Siellä vasta hankalaa onkin, kun tajuaa ettei ruoho ole kauhean vihreää, ja yksinäisyys ei aina olekaan vapautta, vaan aika ajoin musertavaa, ja että sitä erotessa menettää myös sen kaiken hyvän mitä juuri siinä suhteessa on, ja mitä ei ehkö uusissa suhteissa sitten joskus olekaan.
Synkkinä hetkinä on kauheaa tajuta, että matka on pitkä mihin suuntaan tahansa, eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla - samalla matka on myös antoisa ja silmiä avaava, mutta huhhuh.
Ei ole helppoa.
Samaistuttava, hieno teksti. "Be the change you want to see" ja muiden vastaavien ohjeiden aallokossa on tosiaan paikoin vaikea hahmottaa, mikä osa ongelmista on sellaisia, jotka omalla käytöksellään aiheuttaa ja voi siten myös tilannetta merkittävästi itsekin parantaa -- ja mitkä taas sitä laatua, jonka kohdalla vaihtoehdot ovat ainoastaan aito hyväksyntä tai itsensä poistaminen yhtälöstä lopullisesti. Pitkään yhdessä rakennetun elämän purkaminen on niin vaikeaa, monella tasolla, että päätös vie luonnollisesti aikaa. Itse vellon myös siellä välitilassa. Osittain myös juuri siksi, että olen pariin otteeseen päättänyt, etten eroa ennen kuin olen tehnyt voitavani oman onnellisuuteni eteen itse -- ja sitten voinut paremmin paitsi yleisesti myös suhteessa. Mutta hiljalleen alkaa kirkastua, että vaikka aina suhteessa on hankaluuksia, ei kuitenkaan ihan perusolemisen olisi ehkä välttämätöntä olla NÄIN hankalaa ja edellyttää niin paljon itsetutkiskelua ja -hillintää. Ehkä.
VastaaPoistaOmat vanhempani ovat eronneet ja näen meissä vahvasti heidät, etenkin äitini käytöksen omassa itsessäni. On vaikea kohdata sekin todellisuus, että vanhempani eroon ajaneet tunnetaitojen puutteet ja rajojen asettamisen osaamattomuus ovat minussakin niin läsnä. Eivät yhtä vahvoina, koska paljon on puolisoni kanssa yhdessä opittu, mutta kuitenkin niin selkeästi. Ja tavalla, joka saa minut usein ajattelemaan, että äitini tavoin olisin mielummin yksin kuin yritän tulla kenenkään kanssa toimeen.
Koronavuosi oli meillä tietynlaista taukoa mietinnöistä, koska elämä muuttui muutenkin, olemme olleet toisellemme tärkeä tuki ja turva. Mutta nyt.. alkaa olla aika katsoa kevään valossa raatorehellisesti, miltä tämä suhde ja sen tulevaisuus näyttävät.
Tunnistan tuon eroperheessä kasvaneen itsekriittisyyden! En tiedä, oletko samaa ikäpolvea kuin minä mutta 40-luvulla syntyneiden ihmisten tunnetaidot eivät ehkä ole olleet siitä vahvimmasta päästä kuin aniharvoilla. Tunnistin jo kauan sitten itsessäni sellaisia malleja mitä en halunnut ylläpitää (mökötys ja puhumattomuus) ja pyrin niistä aktiivisesti pois. Se onnistui! Mä mietin eron aikaan myös sitä, että mitä parisuhteelta saa odottaa, että saako sille asettaa tiettyjä odotuksia vai pitääkö (jotka aiheuttavat pettymyksiä) vain hyväksyä että näin nämä asiat nyt ovat. Minä viihdyn yksin, mikä tavallaan helpotti eropäätöstä, mutta pidän auki myös uuden suhteen ovea, jos sellainen ihminen tulee vastaan. Tällä kertaa toki tiedän paljon paremmin mihin kompromisseihin olen valmis ja mihin en. Tsemppiä tarkasteluun, toivon että jonkinlainen ratkaisu löytyy!
PoistaHieno kirjoitus. Valoa kevääseen!
VastaaPoistaKiitos samoin! <3
PoistaKiitos tästä tekstistä. Se auttoi.
VastaaPoistaVenymistähän se oli, kunnes liitokset repesivät lopulta. Liian monta vuotta ajattelin, että lasten takia pystyn kyllä. Kunnes tajusin, että nimenomaan lasten takia tästä on pikaisesti lähdettävä, jotta eivät opi niin huonoa parisuhdemallia ja hiljaista hyväksyntää toisen henkiselle kaltoinkohtelulle. Eroprosessi vaati runsaasti henkistä pohdintaa, kriiseihin perehtymistä ja tietoista työtä. Päätin, että katkeraksi en suostu, sillä menetin negatiivisuuden kierteessä jo liian pitkän ajan. Näin jälkeenpäin näen menneet vuodet hyvänä muistona, josta syntyi kolme ihanaa lasta. Kaunis helmi elämän helminauhassa, mutta ehdottomasti oli aika siirtyä eteenpäin. Lasten takia ihminen pystyy uskomattomiin suorituksiin.
VastaaPoistaKaunis kirjoitus. Haaveilen välillä avioerosta, vaikka asiat ovat pääosin hyvin. Välillä parisuhde tuntuu vaan niin vaikealta asialta, että haluaisin luovuttaa ja lähteä ovet paukkuen. Niissä hetkissä tuntuu siltä, että olisi helpompaa olla yksin ja itsenäinen. Ollaan kyllä puolison kanssa puhuttu pariterapiasta ja uskon, että se voisi auttaa meitä. Ymmärrän todellakin, miksi on olemassa tsiljoonia rakkaudesta ja parisuhteista kertovia kirjoja, lauluja ja leffoja... Tsemppia kevääseen, hienoa, että sinulla on parempi olla.
VastaaPoistaSamaistuin niin, kiitos. Itselle eroon työnsi myös hyvin vahva tunne siitä, että en halua olla se tyyppi minkälaiseksi olin muuttunut ja muuttumassa liiton aikana. Nyt on mennyt neljä vuotta erosta ja koko ajan olen tyytyväisempi siihen, miten olen löytänyt taas itseni ja oman tapani elää ja olla.
VastaaPoistaKiitos kirjoituksesta. Tämän hetkiseen elämäntilanteeseeni se tuntui samaistuttavalta. Hassua että tajusin erota vasta kun sain tietää että kaiken muun lisäksi minua on myös petetty ja ns. suhteessamme on ollut kolmas osapuoli. Onneksi tämäkin selvisi, sillä olisin jostain tyhmästä velvollisuudentunteesta yhä vain venynyt ja yrittänyt ymmärtää. Lapsen vuoksi viha ja katkeruus täytyy nyt käsitellä ja asia kerrallaan selvitä. Suurin toiveeni on myös se, että aikuiset osaavat käyttäytyä, ettei lapsista vaan tule pelinappuloita. Pidetään itsestämme huolta vaikka tunteet tällaisessa tilanteessa on monenlaiset.
VastaaPoistaVaikka itse elänkin edelleen jo teininä aloittamassani parisuhteessa, olen käynyt noita tunteita läpi. Fiksuja sanoja varsinkin siitä oman itsen vaatimasta ja siitä, ettei tyydy olemaan vain jotain sivulla.
VastaaPoistaItselläni kävi toisin, parisuhdeterapia auttoi ja nykyään olen onnellinen, mutta kyllä, nuo tunteet....