Ajatuksia kisakatsomosta

Vietin viikonlopun Tampereen Pirkka-hallissa. Skidi urakoi isoissa nuorten yleisurheilukisoissa useamman lajin, mikä vaati heräämistä lauantaiaamuna 6:30 ja koko viikonlopun panostusta. Molemmat vältettävien asioiden listalla.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin mihinkään lasten harrastustapahtumaan näin intensiivisesti. Olin vahvasti epämukavuusalueella. En ollut koskaan mieltänyt kentän laidalla päivystävän huoltojoukon roolia omakseni. Lisäksi olen lähtenyt siitä, että lasten harrastukset ovat ennenkaikkea lasten harrastuksia, eivät minun, eikä tämän tason kilpaurheilu kuulu vielä näin nuorille.

Siinä hallin kovalla penkillä haaleaa kahvia ryystäessäni tunsin kuitenkin kiitollisuutta siitä, että minulle on todellakin mahdollista istua tässä. Tein mielestäni muutaman hyvän vanhemmuushavainnon.

Suhtautumisessani on nimittäin osaltaan mukana sitä, etten ole omaksunut lapsuuden kodistani sellaista kasvatusmallia, jossa vanhemmat olisivat lasten harrastuksissa aktiivisia osapuolia: mokkapalaleipureita, toimitsijoita, kuskeja ja välinevertailijoita. Lapsen harrastus on ihan yhtä paljon aikuisen harrastus.

On edelleen paljon perheitä, joissa tällainen panostus on mahdoton, kyse on niistä vallitsevista olosuhteista, ei vanhempien motivaation puutteesta. En ikinä päässyt oikeisiin kisoihin, seuratapahtumiin tai leireille, sillä kahden lapsen yksinhuoltajalla ei ollut niihin aikaa eikä varaa. Juoksin paljain jaloin, koska kirpparilta ostetut piikkarit olivat liian isot. Kukaan ei vinkannut, että voisi olla hyvä idea verrytellä ennen suoritusta tai että aikataulua kannattaa seurata.

Koti-insinööri on ihan toisenlaisesta perheestä. Ja hän kokee, että tämänkaltainen panostaminen ja osallistuminen on itsestäänselvää, näin perheissä toimitaan. Hän ilmoittautuu aina mukaan pohtimatta yhtään, millainen härdelli buukkauksesta tulee - kaikki järjestyy!

Jäin myös miettimään, että onko tästä kisatoiminnasta välitetty mediassa turhan negatiivinen kuva vai ovatko vanhemmat skarpanneet? Varmasti tähänkin joukkoon kuuluu monenlaista tyyppiä, mutta se kentän laidalla törkeyksiä huuteleva fanaattinen futisfaija ei välttämättä olekaan se sääntö vaan poikkeus. Näin enimmäkseen vain normaalia kanssakäymistä ja mukanaoloa, tukemista, kannustamista, lohduttamista ja selittämistä.

Joka tapauksessa. Ymmärrän myös vähän paremmin, miksi tästä voi tulla elämäntapa. Kun tuntee vanhemmat ja lapset, ja seuran / joukkueen henki on hyvä, niin mikäs siinä. Lapsilla tuntui olevan hauskaa. Nämä tyypit tuntuvat ottavan kisat tosissaan, mutta ei vakavissaan, ilon kautta.

Ei Skidi olisi minua hallille tarvinnut sekoilemaan, mutta sillä tuntui kuitenkin olevan merkitystä että olin siellä. Siitä tulee itsekin iloiseksi.

Leffassa: Coco – elokuva sukupolvien ketjusta

On (ainakin) yksi asia, missä ennen ei ollut paremmin. Ne ovat lapsille suunnatut tarinat ja sadut, kirjoina, sarjoina, elokuvina. Kävimme viikonloppuna katsomassa Cocon, ja leffa meni suoraan top-listamme kakkoseksi heti Inside Outin jälkeen. Kontrasti oli erityisen kova lentokoneessa katsotun Väiski Vemmelsäären ollessa tuoreessa muistissa.

Ilahdun aina kun lastenelokuvan käsikirjoitus luottaa johonkin muuhun kuin niihin perinteisiin lapsiklisheisiin, söpistelyyn tai ryminään. Hahmoja oli paljon, mutta ne olivat mainioita! Sekä elävät että kuolleet sukulaiset ovat hyvin aitoja ja sydämellisiä, mutta eivät turhan siloteltuja persoonia.

Ehkä yllätyin myös siksi, että odotin jonkinlaista zombiekreisikomediaa, mutta tarina olikin yllättävän syvä, mutta teemat silti niin tuttuja, että eskari-ikäinen pysyi kärryillä. Mietin etukäteen luurankojen pelkoindeksiä, mutta turhaan. Itse asiassa, tässä elokuvassa ei ollut mitään ylipelottavaa kuten Vaianan Te Kā, tai Paddingtonin eläintentäyttäjä. Snadi ei pelännyt edes lentävä kissaa, sillä sekin oli tavallaan hyvällä asialla.

Juoni ei ole helpoimmasta päästä. Meksikolaispoika Miguel haaveilee muusikon urasta, mutta hänen perheensä ei hyväksy musiikkia alkuunkaan: suvun isoisoisä oli muusikko, joka jätti perheensä unelmiensa takia. Kuolleiden päivänä Miguel langettaa vahingossa itselleen kirouksen, joka siirtää hänet kuolleiden maailmaan. Kirous poistuu vain kuolleen sukulaisen antamalla siunauksella. Sen enempää spoilaamatta tämän siunauksen etsiminen osoittautuukin aika hankalaksi.

Parasta on, jos tarina herättää ajatuksia. Leffan kantava teema, perhe ja suku, on asia, jota meillä käsitellään säännöllisesti. Perheemme kokoonpano kun on vähän erikoinen, mutta en ole genetiikkaa lapsille alleviivannut. Kuka on kenenkin äiti, ketkä pitää piirtää kuvaan perheestä, kuinka monta serkkua ipanoilla on, kuka on nuorin ja millä nimellä ystävien lapsia kutsutaan?

Me puhumme myös kuolleista säännöllisesti. Molemmat vanhempani, Hilkka-mummi ja edesmenneet koirat mainitaan harva se päivä. Sitten on minun muistoissani eläviä ihmisiä, joita lapset eivät ole tavanneet. He ovat olemassa vain vanhoissa valokuvissa ja perintöesineissä. Näiltä tyypeiltä on saatu lahjaksi ominaisuuksia, pitkät sormet, punatukkaisuus ja migreenitaipumus. Ja kolesteroliarvot.

Tästä leffasta ei kuivin silmin ulos pääse. Se ei haittaa, sillä surussa ei ole mitään pahaa. Kuolleista tekee omituisia vain jos elävät niin suhtautuvat.

Miten sitä ehtisi kaikkea?

On ihmisiä, joilla tuntuu olevan selvästi enemmän tunteja vuorokaudessa kuin muilla. Miten ihmeessä he tekevät sen? Miten pidetään ruuhkavuosissa kiinni siitä, että aikaa jää muuhunkin kuin päiväkotikierrokseen ja ruokaostoksiin? Miten päivätyön lisäksi kirjoitetaan kirjoja, toimitaan luottamustehtävissä ja päivitetään kahta blogia, kun tavallinen ihminen ei meinaa ehtiä edes jumppaan?

Kuulen tämän kysymyksen usein, mutta en tunnista itseäni. Siihen onkin ollut aina hirmu vaikea vastata. Pitäisihän minun nyt jotain osata tähän sanoa. Enkö todellakaan voisi vinkata näppärää toimenpidelistaa, jonka avulla jokainen taikoisi elämäänsä lisää tunteja?

(Tekisi aina mieli vastata, että olen unelmakarttakirjan avulla laatinut tiekartan kymmenen vuoden päähän, herään aamulla viideltä joogaamaan ja vihersmoothiet antavat mukavasti inspiraatiota päiväni. Tsih.)

Eilisen haastattelun jälkeen sen tajusin. En tee mitään! Ei minulla ole mitään hokkuspokkutemppuja, joilla ratkeaisi kaikkien mutsien ajankäytölliset ongelmat. Teen kaikenlaista enimmäkseen siksi koska voin. 

Kyse ei olekaan siitä, mitä minä teen, vaan siitä, miten asiat ovat. Vallitsevat olosuhteet ovat suosiolliset ihan ilman minun aktiivista myötävaikutustani.

Minulla on terveet lapset, jotka eivät vaadi erikoishoitoa tai olosuhteita. He diggaavat rutiineista yhtä paljon kuin mekin.
Lapset leikkivät mahtavasti keskenään eivätkä juuri koskaan riitele. Voin heittää ne kahdestaan pihalle, jos tarvitsen absoluuttista keskittymisrauhaa.
Lyhennän työviikkoa, jotta ehdin kirjoittaa. Se on joinain kuukausina tappiollista toimintaa, mutta minulla on varaa siihen. Kaikilla ei todellakaan ole.
Perheessä on kaksi vanhempaa ja hyvät turvaverkot.
Minulla on alle puolen tunnin työmatka, joten hereillä vietetystä vapaa-ajastani ei lohkea leijonanosaa päivittäiseen pendelöintiin.

Näillä asetuksilla tässä elämäntilanteessa pystyn lohkomaan aikaa monenlaisiin juttuihin ilman suurta ponnistusta. Nämä ympäristötekijät voivat myös muuttua. Ei romaani olisi syntynyt keväällä 2008.

Lisäksi persoonallisuuteni sopii tällaiseen. En ole koskaan ollut suorituskeskeinen tai ylitunnollinen yksityiskohtien ihminen. Kestän hyvin epämääräisyyttä. Tykkään rönsyilevistä sivuprojekteista, mutta tiedän hyvin, ettei moni halua suurin surminkaan tällaiseen sekasotkuun.

Ainoa selkeä asia, mihin voin itse suoraan vaikuttaa, on se, että olen tosissani. Aikani on arvokasta, joten on pakko tehdä valintoja sen mukaan: lasten harrastukset on valittu lähimaastosta, käytämme paljon palveluja ja kotityöt on jaettu tasan. Perjantait ovat minun työpäiviäni, eivät pyykki- tai lastenhoitopäiviä, johon voi automaattisesti tiputtaa mitä tahansa hammaslääkäriä tai sähköasentajaa. Voin nipistää kaikesta muusta, mutta kirjoitusajastani luovun vain force majeur -tilanteessa.

Yritän siis sanoa, että jos tunnet riittämättömyyttä siitä, että pitäisi ehtiä enemmän, niin ei tarvitse. Et tee mitään väärin, mitään listaa ei ole. On vain ihan erilaisia elämäntilanteita, joiden päälle rakennetaan sitä mitä voidaan.

Mikä kuusivuotiasta vaivaa eli mitä ikäkausista pitää ymmärtää

Kaupallinen yhteistyö: Yle ja Suomen Blogimedia

Olen aina välillä täällä pohtinut, mikä hemmetti kuusivuotiasta oikein riepoo. Miksi se yhtäkkiä sanoo kaikkeen "ei" ennen kuin edes kuulee, mitä kysyn? Miksi joka asiasta on pakko ulvoa kuin pahainen taapero? Miten minimaalisen pienistä asioista oikein voi loukkaantua sydänjuuriaan myöten?

Kyseessähän on tietenkin vaihe. Ja näistä haluaisin tietää enemmän!

Käytinkin lomalla aikaani sivistyksen parissa. Ahmin aamukävelyillä luureista Ylen upouuden Kasvatusviisautta kiireisille -sarjan. Kymmenminuuttisissa podcasteissa toimittaja Anu Heikkinen sekä opettaja ja kasvatustietokirjailija Jarno Paalasmaa käyvät läpi kasvatukseen liittyviä (haastavia) kysymyksiä kuten pitääkö lasten kanssa leikkiä, millaista valtaa lapset saavat käyttää, tehoavatko rangaistukset ja pitääkö koenumeroista maksaa. Aiheita peilataan myös kasvatusklassikoihin kuten Jean-Jacques Rousseaun ja Maria Montessorin teoksiin.

Minuun kolahti erityisesti sarjan kuudes jakso, jossa käsiteltiin lapsen ikäkausia. Eli ajanjaksoja, joihin vanhemmilla saattaa liittyä syvää ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tunnetta.

Olisin voinut kuunnella tästä aiheesta helposti tunnin verran lisää asiaa. Miten täysin järjetöntä uhmakohtausta pitää käsitellä? Miksi kuusivuotias löytää itsestään kuolevan joutsenen? Entä oletteko kuulleet yhdeksänvuotistaitteesta? Ja mitä murrosikäisen aivoissa oikein tapahtuu?

Muistaakseni professori Liisa Keltikangas-Järvinen on kritisoinut, että vanhempien ymmärrys lasten ikäkausista on 30 vuodessa huonontunut. Tunnustan avoimesti oman osaamattomuuteni, mutta en ole ihan varma, ovatko nykyvanhemmat järjestään huonompia kuin esimerkiksi 40-luvulla syntyneet. Eivät minun vanhempani ainakaan millään tavalla osoittaneet niitä ymmärtävänsä tai puhuneet mistään (muustakaan) kehitykseen liittyvästä. Tekivät lähinnä töitä.

Tällainen ymmärrys olisi tietenkin tarpeellista. Jos ymmärtää millaisesta kontekstista lapsi maailmaa katsoo, on mahdollista päästä oman boksinsa ulkopuolelle ja yrittää muuttaa omaa käytöstään. Mutta missä tätä tietoutta jaetaan?

Vanhemmaksi saa ryhtyä kuka tahansa eikä kasvatusviisaus laskeutunut päähäni imettäessä. Olen lukenut pari moderniksi luokiteltua kasvatusopusta, mutta anti on jäänyt ohueksi, erityisesti ikäkausien näkökulmasta. Sain neuvolasta valtavan määrän ruokintaesitteitä mutta en yhtään neuvoa siihen, miten tulen toimeen teinin kanssa. Päädyn googlella aina Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivulle - onko tietoa muuallakin?

Päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelmissa ne vaiheet ensimmäisen kerran konkretisoituivat ja yhteisissä keskustelutuokioissa olen saanut kasvattamiseen uusia näkökulmia.

Joitain taitoja opetellaan koko elämä.
Joskus tulee takapakkia.
Ja kasvattaminen on kasvamisprosessi. Olet itsekin uudessa vaiheessa vanhempana. Siinäpä onkin metatason ongelmanratkaisua, kun yrität ymmärtää lapsen lisäksi itseäsi.

Olen yrittänyt pitää yhtä ohjetta mielessä: vaiheet kuuluvat asiaan. Lapsen ei pitäisi tuntea itseään huonoksi vain siksi, ettei hän vielä osaa kontrolloida impulssejaan tai toimia ryhmässä.

Ja tässä vaiheessa suurimmat mokat on tietenkin jo tehty. Molempia ipanoita kasvattaa jo vanhempien lisäksi kokonainen kylällinen ihmisiä, isovanhemmat, naapurit, valmentajat ja opettajat. Tässä vaiheessa on aika hyvä tilanne, jos ja kun lapsi uskaltaa ja haluaaa vuodattaa koko sydämensä mutsilleen.

Mistä kasvatusaiheista te haluaisitte kuulla lisää? Katsotaan saadaanko teidän toiveenne toteutettua!

Mitä Donnerista pitäisi ajatella?

Onkohan vielä joku, joka tätä Jörn Donnerin haastattelua ei olisi lukenut? Tapa, jolla hän puhui lapsistaan oli todella karu, mikä herätti tietysti huomiota. Donner ei tullut toimeen eksänsä kanssa, joten välit katkesivat myös lapsiin, ja sitten oli pari vahinkoa, joihin hän ei pitänyt mitään yhteyttä. Toinen lapsista kuoli kolmekymppisenä, isä ei mennyt hautajaisiin. Donner opettelikin isäksi vasta viisikymppisenä.

Tällainen haastattelu jättää normaalilla tunne-elämällä varustetun ihmisen haukkomaan ilmaa. Donner puhuu inhorealistisen suoraan asiasta, jota yleensä kadutaan tai vähintäänkin teeskennellään, että ollaan pahoillaan.

Ainoa tapa ymmärtää tuota puhetta on laittaa se konteksiin.

Donner on syntynyt 30-luvulla, kyseessä on siis melkein ysikymppinen ukko. Hänen puutteensa vanhempana ovat tietenkin hänen lastensa tragedia, mutta ei Donner ole aikalaistensa keskuudessa mikään erityinen friikki. Hän vain antoi kasvot sellaiselle täysin välinpitämättömälle isyydelle, jota on aina ollut olemassa. Lisäksi hänen oma isänsä kuoli kun hän oli kaksi. Ehkä sekin selittää jotain.

Surullista se silti on, monella tasolla.

Väestöliiton jutussa isyyden historiasta todetaan, että isäkeskustelu on nuorta. Vanhemmuus otetaan nykyään paljon vakavammin eikä sitä nähdä enää äidin omana velvollisuutena. Yhtä lailla isyyden arvostus on lisääntynyt valtavasti, kun isän rooli on monipuolistunut ja tieto läsnäolevan isän merkityksestä on kasvanut. Yhtä lailla tiedetään, miten vahingollista on lasten vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta riitaisissa eroissa.

Olen tyytyväinen siitä, että tällainen käytös hätkähdyttää. Lapsista kuuluu julkisesti puhua sivistyneesti, vaikka olisi kuinka radikaali kulttuuri-ikoni ja boheemi toisinajattelija, jonka tavaramerkkiin kuuluu olla mahdollisimman röyhkeä. Välinpitämättömyydestä on tullut todella epämuodikasta.

Hei isä, vielä yksi syy jäädä kotiin

Kun aloitin tämän blogin pitämisen 10 vuotta sitten, en tiennyt, että tästä tulisi yksi lempiaiheistani. Isän jääminen kotiin hoitamaan lastaan oli silloin vielä aika marginaalinen juttu. Vaikka 2000-luku oli pitkällä, kovinkaan monen käytännön elämä ei ollut vielä muuttunut asenneilmaston mukana.

Meillä oli Koti-insinöörin kanssa alusta asti sopimus vanhempainvapaiden jakamisesta. Sopimus realisoitui syksyllä 2008. Kun sitten kerroin, että mies jäisi kotiin lasta hoitamaan, moni nyökytteli, mutta totesi sitten heti perään, että ei tämä meillä vaan toimisi. Kuulin kaikki perinteiset argumentit siitä, kuinka miehen palkka on niin valtava että tähän ei ole varaa, miehen työ on niin tärkeä eikä pienituloisella äidillä ole muutakaan työtä ja what not.

Tämä pätee osittain edelleen.

Ongelma näyttää edelleen olevan siinä, että isyysvapaata ei nähdä investointina, josta olisi jollain aikavälillä hyötyä, vaan sitä pidetään vieläkin puuhasteluna, äidin tontille tunkemisena. Hankalaksi ja mahdollisesti kalliiksi koetun järjestelyn tulopuolella ei nähdä olevan mitään niin arvokasta, että äidin kannattaisi jättää kapula isälle (tai edes laskea mitä se oikeasti tarkoittaisi). Sitten kun isyyteen ei sen kummemmin työnantajien kuin yhteiskunnan puoleltakaan tule mitään kannustusta, on helppo tehdä niin kuin on aina tehty ja puhua "valinnanvapaudesta".

Keskustelu naisten työelämän esteistä oli ensimmäinen kerta kun aihetta käsiteltiin mediassa isommin hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta. Tämä aspekti kiinnosti tietenkin naisia, jotka toivoivat saavansa mielenkiintoisia töitä sukupuolestaan huolimatta, mutta suurelle yleisölle tämä tavoite jäi ehkä vähän turhan ylätasolle vaikuttaakseen käyttäytymiseen.

Nyt vihdoin on keskiöön nostettu isät itse.

THL:n 2016 alkaneessa Isä hoitaa -hankkeessa on selvitetty isien perhevapaiden käyttöä ja esteitä. Tulokset eivät tosin ole yllättäneet: isät vetoavat työkiireisiin. Se taas johtuu siitä, että isien muutaman kuukauden poissaolot töistä kuormittavat muuta työyhteisöä, sillä isien töiden järjestelyyn ei panosteta. Lisäksi korvamerkkaamattomien perhevapaiden katsotaan kuuluvan äideille ("miksi jäisin kotiin, kun äiti on siellä?").

Mutta tässä kytee toivo: molempiin asioihin voidaan vaikuttaa!



Ja kun Guardianin toimittaja kysyi minulta, mitä vanhemmuuskeskustelussa seuraavaksi tapahtuu, veikkasin, että on alkamassa aika, jossa myös isät haluavat kaiken. Heti kun isät eivät enää suostu kompromissiin perheen ja työelämän kanssa ja lopettavat äitien assaroinnin, he määrittelevät isyyden merkityksen uudelleen.

Hyviä syitä ottaa isyys vakavasti on vaikka kuinka: se tasa-arvo (joka ei ole lähtenyt käsistä), parisuhde, tiivis suhde lapseen, lapsen kehityksen vahvistuminen ja breikki työelämästä, mutta aika uutena asiana esiin on noussut esiin isän oma hyvinvointi.

Isän kannattaakin pitää hoitojaksonsa ihan oman itsensä takia. Samalla tavalla kuin isä vaikuttaa lapsensa kehitykseen, lapsi vaikuttaa isän kehitykseen. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan hoitovastuuta ottava isä sopeutuu uuteen rooliinsa niin fyysisesti kuin henkisesti. Isän hormonitasapaino muuttuu: testosteronin määrä laskee ja aivoissa tapahtuu muutoksia, empatiakyky lisääntyy ja tunneside perheeseen paranee.

Työnantajien taas kannattaa tukea isyyttä, sillä perhe on miehen hyvinvoinnin olennainen elementti. Ja lienee ihan selvää, että missä tahansa työyhteisössä on etua tunneälykkäistä työntekijöistä.

Minulle merkityksellisintä isän hoitovuorossa oli parisuhteessa samaan veneeseen pääseminen ja parempi yhteisymmärrys. Tämä pätee myös työpaikalla.

Kun toimiston aulassa eräänä aamuna haahuili hieman sekavan oloinen mieshenkilö, kävin kysäisemässä, voinko auttaa. Kyseessä oli vanhempainvapailta palaava isä. Jes! Tiesin hyvin miltä hänestä tuntui. Ensin näytin mistä saa kupillisen tummaa paahtoa ja sitten juteltiinkin hetki vuoden ikäisen ipanan yöunista. Väitän, että oli hyvä alku.

Kolme vinkkiä isojen lasten nukahtamisongelmiin

Kyllä. Ikävä totuus on, että isotkin lapset voivat syventää vanhempiensa silmänalusten tummaa sävyä nukkumalla huonosti. Sydäri ei ehkä ole ihan samaa tasoa kuin vauvan karjunnan aiheuttama near death experience, mutta kyllä siitäkin itsensä väsyneeksi saa.

Meillä kersat nukkuvat pääsäntöisesti hyvin (erityisesti Snadi on totaalinen unikunkku, joka nukahtaa sekunnissa ja vetää edelleen kellon ympäri vaivatta), mutta välillä kummallekin tulee vaiheita, jolloin unen saaminen on vaikeaa tai uni keskeytyy aamuyöllä. Mikä neuvoksi?

Yleisessä keskustelussa minua häiritsee eniten se, että lasten unettomuus ja unihäiriöt niputetaan yhteen ja laitetaan jonkun vanhemman laiminlyönnin syyksi. Ajoittaisesta unettomuudesta ja väsymyksestä saattavat kuitenkin kärsiä nekin lapset, jotka urheilevat, menestyvät koulussa, syövät terveellisesti eivätkö tuijota sinistä valoa hehkuvia ruutuja yötä myöten. Silloin vinkit rutiineista, energiajuomien välttämisestä ja kännykkäparkista ovat yhtä tyhjän kanssa.

Jokainen tietää, että nukkuminen on helppoa silloin kun se ei ole vaikeaa. Väsymyksen tunnistaminen, omien heikkouksien eliminoiminen ja oman unirytmin löytäminen eivät ole mitään itsestäänselviä juttuja, varsinkaan lapselle. Lisäksi tässä asiassa on vaikea toimia koutsina. Ihmiset kun ovat tässäkin asiassa yksilöitä ikään katsomatta. Yksi tarvitsee viileän huoneen lisäksi myös viileän sängyn, joten tyynyn alle pitää sijoittaa kylmäpakkaus. Toinen vaatii yövalon, kolmas taas absoluuttista pimeyttä.

Yöheräilyyn on toistaiseksi auttanut pikainen vieressä pötköttämässä käyminen, mutta nukahtaminen on kinkkisempi juttu. Meillä on kolme asiaa, joita käytetään jos tällainen häiriö iskee.

1. Huolinuket 

Huolinukkeja on neljä kappaletta ja ne asuvat pienessä kangaspussissa sängyn vieressä. Jos päässä pyörii joku ajatus, sen voi kertoa huolinukelle. Ääneen puhumalla huolet konkretisoituvat. Ne ehkä alkavat vaikuttaa pienemmiltä tai muuttuvat kerrassaan höperöiksi.

Huolinuket auttavat erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa ongelmaa ei oikein viitsisi kertoa aikuiselle kun eivät ne kuitenkaan tajua. Painajaisia on vaikea selittää. Pitäisi vain kuunnella eikä yrittää olla rationaalinen ja selittää että "ei zombeja ole olemassakaan" tai "sä näit vain pahaa unta". Huolinuket sen sijaan osaavat hommansa täydellisesti.

2. Suunnitelma B

Pahan kierre on seuraava: 1. Väsyttää mutta en nukahda. 2. Vituttaa että en nukahda. 3. En nukahda koska vituttaa. Tämän osaa jo kymmenvuotias. Unettomuusahdistus on siitä paska petikaveri, että se ei piittaa, oletko väsynyt vai pirteä, ja se iskee erityisesti silloin kun seuraavan päivänä on joku koitos, jolloin pitäisi olla levännyt.

Tämä helpottaa hieman siinä vaiheessa, kun on pari kertaa kokeillut muutaman tunnin yöunia ja havainnut, että yllättävän vähällä sitä tulee toimeen. Insinöörimäiseen kersaan on tepsinyt tällaisen tilanteen haltuunotto taktisen tason suunnitelmalla: miten pitkään unta haetaan, miten sitten tehdään jos uni ei tule, milloin kannattaa nousta ylös ja aloittaa nukahtaminen alusta.


3.  Hiljaisuuden välttäminen

En tiedä mikä taika tässä on, mutta erityisesti herkkäkorvaiset ipanat tuntuvat rauhoittuvan ääntä kuuntelemalla ja nukahtavan tasaiseen äänimaailmaan, mutta ei hiljaisuuteen. Eräs tuttava ihmetteli kun hänen lapsiensa nukkui kesällä niin hyvin: huoneessa oli tuuletin, joka piti tasaista surinaa. Testiin voi ottaa äänikirjat, white noisen, ääneen lukemisen, tv:n äänimaailman tai ihan vain työn äänet: joskus on toiminut koneen naputtamaan samassa huoneessa.

Ja sitten on tietenkin genetiikan ymmärtäminen. Kun puhuu avoimesti siitä, miten oma nukkuminen sujuu, kersatkin tulevat enemmän tietoisiksi siitä, että nukkujia on erilaisia eikä uni ole standardisuoritus.

Skidiä on myös lohduttanut tieto, että jotkut ovat luontaisesti hyviä valvomaan illalla. Ja että vanhempana helpottaa: kahdeksan aamujen aktiivisen välttelemisen voi aloittaa heti peruskoulun jälkeen.

Miten teillä nykyään nukutaan? Laittakaa omia nukkumisvinkkejä alle!

Joululauluadventtikalenterin 4. luukku: jouluaattoaamun tunnelmia

Adventtikalenterin viimeinen luukku kiteyttää jouluaattoaamun tunnelmat.

Aattoaamun prosessihan menee niin että se, joka herää ensin, hiipii "hiljaa" herättämään toisen ja ne tramppaavat kuin gnu-lauma katsomaan kalenterin luukut. Hetken kuluttua ne saapuvat vanhempien makuuhuoneeseen tiedustelemaan, miksi teeveestä ei vielä tulekaan lastenohjelmia. (MOT. Haluaisin tietää, onko jonkinlainen ennätys, kun ensimmäinen joko on aamu -kysymys tuli 40 minuuttia sen jälkeen kun laitoin lapsen sänkyyn?)

Siihen hetkeen sopii ehkä vastaukseksi tämä kappale. (sävel: Joulukirkkoon)

Kello löi jo viisi,
kaikki herätkää,
Sängyn ympärillä
kersat piirittää.

Kolmas kahvikuppi
silmät aukaisee
Pukin kuuma linja
torkut tarjoilee.

Milloin pukki saapuu?
Saanko lahjoja?
Aatto stressin pukkaa
joka kersalla.

Pilalaulut raikaa,
nousee tunnelma,
Pieruvitsit jatkuu
jälleen huomenna.

Huippua joulua kaikille lukijoilleni! Ja mörököllikirjan omistajat huom: tulkaa ihmeessä kertomaan mitä ipanat tykkäsi!

Ps. Katsothan myös aikaisemmat, joululaulujen ilosanomaa levittävät adventtikalenterin luukut:
1. luukku "En etsi valtaa loistoa vaan talvihanskoja"
2. luukku "Kilisee, kilisee hermossa"
3. luukku "Joulupöytä on rakennettu"

Saisiko olla omannäköistä vanhemmuutta?

Väestöliiton julkaisema perhebarometri pureutui pari päivää sitten Tilastokeskuksen lukuihin: syntyvys jää Suomessa nälkävuosien tasolle ja ensisynnyttäjän ikä vain nousee. Miksi vanhemmuutta lykätään?

Kun lueskelin noita Perhebarometrin vastauksia, minut pysäytti spekuloinnin määrä.

Haastatellut olivat selvästi miettineet asiaa, toisin kuin esimerkiksi minä. Olisin vastaavan kysymyksen edessä vain kohautellut olkiani ja todennut, etten ole ajatellut asiaa pätkääkään. Mutta näissä vastauksissa toistui järjestään vaihtoehtojen tarkka punnitseminen ja epäilys perhe-elämään kohdistuviin odotuksiin vastaamisesta.

Koska vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole lisääntynyt, minusta ei siis näytä siltä, etteikö vanhemmuus kiinnostaisi. Vaikuttaa ennemminkin siltä, että nyt oikeasti ajatellaan etukäteen, mitä perhe tuo tullessaan. Ja se on tavallaan aika huvittavaa, kun yksi yleisimmistä vastauksista raskaasta lapsiperhearjesta avautujalle on ollut se "kannattiko niitä lapsia tehdä, jos ei jaksa hoitaa. Olisiko vähän pitänyt miettiä?"

Nyt mietitään. Ja vastaus on, että ei kannata, eikä ainakaan vielä.

Tällaista pohdintaa ja optimointia tehdään osaksi mielikuvien takia. Että on pakko tuutata ne pakolliset kaksi lasta siihen pakolliseen kahteen vuoteen siihen pakolliseen ikään, että niille on seuraa toisistaan (vaikka kaupungeissa ei ole vuosikymmeniin tarvinnyt yksin yrvöttää vaikka olisi ainoakin lapsi). Megaruuhkavuodet sitten vain tampataan jotenkin läpi, turvaverkoilla tai ilman. Silloin vanhemmuus voi näyttäytyä aika epäkiinnostavana suorituksena, jota mielellään lykkää.

Pähkäilyssä ja optimoinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Saahan sitä miettiä. Mutta kun ei siitä ole kauheasti hyötyä.

Totta kai jokainen järkevä ihminen miettii kaksi kertaa, haluaako tähän maailmaan lapsia. Mitä ihmeen järkeä on tuottaa jälkikasvua maailmaan, jossa lapsillamme on meressä enemmän muovia kuin kalaa ja käsissä ilmasto-ongelmien konkretia. Samalla päättäjien mielestä suurimmat ongelmat ovat sote-alueiden määrä ja veronkierron vaikeus. Samat tyypit tarjoavat ratkaisuksi niitä juuttaan synnytystalkoita.

Ja totta kai sekin huolettaa, jos vanhemmuus kasaantuu naisen niskaan, töissä jaksaminen on perheen takia kovilla ja omat tukiverkostot on olemattomat.

Mutta toivoa on! Nykyään puhutaan yhä enemmän vanhempainvapaiden uudistamisesta tasa-arvoisempaan suuntaan, työelämän joustoista ja lapsiperheiden varhaisesta tuesta. Minä uskon että nämä korjaantuvat ajan kanssa.

Kannustan lämpimästi pohtimaan perhettä ja tulevaisuutta. Mutta mitäs jos sitä näkökulmaa muuttaisi ihan toiseen suuntaan? Miten nuoret saisi miettimään, millä reunaehdoilla siitä omasta vanhemmuudesta saisi vähemmän pelottavaa, jopa mahtavaa? Miten sen saisi sujumaan, mitä vaihtoehtoja on?

Se on nimittäin paljon toiveikkaampi tulokulma kuin se, milloin on valmis perinteiseen perhenormiin. Minä en ollut koskaan. Enkä olisi mitenkään tiennyt etukäteen millaista tästä tulee.

Diversiteetti on jo työelämässä kova sana, ja aivan yhtä kova juttu se voisi olla suomalaisessa yhteiskunnassa. Yksikään perhe ei ole samanlainen eikä elämää voi loppuun asti ennustaa ja suunnitella. Life is like a box of chocolates ja niin on se oma perhekin.

Ps. Kannattaa lukea postaus Satun elämästä. Islannissa on Euroopan korkein syntyvyys ja syystä.

Joululauluadventtikalenteri: luukku 1

Houhou!

Koska marraskuusta on mitä ilmeisimmin selvitty hengissä, on aika aloittaa ammattimainen joulun odotus. Koska kaikissa nohevissa blogeissa on joulukalenteri niin toki täälläkin. Tosin adventtiversiona eli luukkuja on vain neljä, mutta toivon mukaan iloa riittää seuraavaan viikkoon.

Ajattelin näin Suomi100-hengessä sanoittaa uudelleen joululauluja, joita voitte sitten aattoiltana lauleskella yhdessä lasten kera. Joululauluissahan on kaikenlaista ylevää sanomaa ja ajattelin tämän ensimmäisen Sibelius/Topelius-klassikon avulla tiivistää niitä syvimpiä lapsiperheen tuntoja.

Tämä on siis omistettu kaikille hajamielisille kylväjille.

_____________________________________


En etsi valtaa loistoa, vaan talvihanskoja
Mä pyydän vähän valoa, kun etsin kamoja.
Niit löydä en, koska viljelen
niin housut, pinnit, pullotkin,
En etsi valtaa loistoa vaan omia kamoja.

Suo mulle hetki rauhaisa et löytyy tavara,
On koulun lost and foundissa mun koko mammona
On reppu siel ja sormikkaat,
myös saksofonin sieltä saan,
Suo mulle hieman onnea niin ei äiti ragea.

______________________________________

Oletko sinäkin tehnyt nämä 7 asiaa vanhempana väärin?

Rakastan tätä juttulajia yli kaiken! On äärimmäisen valaisevaa lukea siitä, mitä kaikkea sitä onkaan tehnyt tietämättään väärin koko elämänsä. Tämän vuoden juttujen perusteella väärin voi mm. herätä, venytellä, käydä suihkussa, pestä hampaat ja keittää kahvin. Hitto, ehdin olla väärässä sadassa asiassa ennen kuin pääsen ovesta ulos.

Jos jossain tulee koko ajan tehtyä asioita väärin niin vanhempana. Ajattelin tehdä listan erehdyksistä, joita ei enää tekemättömäksi saa.

1. Oletko antanut lapsille pillimehua? Se on ikävää ja väärin ja tätä tentataankin joka juuttaan kerta hammaslääkärillä. Kysyttäessä kannattaa tehdä oikein ja olla painottamatta, että pillimehu lopettaa mm. takapenkkitappelun, kassajonovinkumisen, terveyskeskusjonotusangstin ja akuutin retkiuuvahduksen. Glukoosifruktoosisiirapille voisi antaa rauhannobelin.

2. Näpräätkö älypuhelinta lasten seurassa? Ei hyvä, korppi tulee. Koita hoitaa jonotus neuvolan ajanvaraukseen, leirikoulusähköposti, aavee koon 33 kuomiin fb-kirppikseltä ja chatti urheiluseuran myyjäisten mokkapalatoimituksesta vaikkapa lounastauolla. Näin pysyt myös laihana tai saat samalla kätevästi poltettua suusi.

3.  Laitoitko lapsen päiväkotiin? Ei olisi kannattanut. Saat vain hoitajilta tietää, että se syö sittenkin ihan kaikkea mitä eteen laitetaan ja nukkuu parin tunnin päiväunet, vaikka se ei sinun kanssasi sitä suostunutkaan tekemään. Se oli sittenkin henkilökohtaista, grr.

4. Syödäänkö teillä valmisruokaa? Huonompi juttu. Ymmärräthän, että jokaisen lapsen kasvamiskokemukseen kuuluu oikeus sylkeä itse kasvattamasi luomupottumuussi takaisin lautaselle, koska koostumuksessa oli yksi yli millin halkaisijan pala.

5. Heittäydytkö tunteelliseksi päiväkodin eteisessä? Se vain pitkittää tilannetta. Ne tahattomasti pääsevät helpotuksen huokaisut ja riemunkiljahdukset on syytä jättää portin ulkopuolelle niin kohtaus on kaikille vähemmän kiusallinen.

6. Laitoitko lapsestasi kuvan nettiin? Kääk! Lapsesi ei tule pitämään siitä, että et tägännyt häntä ja käytit vanhanaikaisia häshtägejä ja noloja emojeita. Lapsella on oikeus päättää nikkinsä itse, vaikka olisit hänestä kuinka ylpeä.

7. Oletko näyttänyt lapsille huonoa esimerkkiä, kiroillut ja meuhkannut? Voi voi. Nyt nekin sitten tietävät kenelle soittaa, jos vappupallo-ostoksilla kusetetaan.

Onneksi osaan sentään viiniä juoda oikein! Tai kuka tietää, ehkä teen senkin väärin, mutta vahinko jäänee pieneksi. Muistakaahan pian mennä väärin nukkumaan!

Miten joulu asettuu taloksi

Heräsin perjantaiaamuna siihen, kun Snadi tuijotti minua viiden sentin päästä.

- Voidaanko tehdä jouluvalmisteluja?

Joulu on kuumotellut jo elokuusta lähtien. Nyt kun kalenterin ilmestymiseen seinälle on enää muutama hassu päivä, alkaa kersojen täpinöinti olla jo ihan jokapäiväistä.

Huomaan, että jouluhöpsähdys iskee minuunkin vuosi vuodelta pahemmin. Hommasin jopa tonttuoven, vaikka kukaan perheessämme ei enää usko joulupukkiin. Snadi totesi, että onneksi tonttuihin voi silti uskoa. Skidi taas puisteli päätään:

- Äiti, sä oot just tollanen.
- Millanen?
- Tollanen jouluintoilija.

Haluankin olla! Mutta en oikein tiedä miten olisin. Meille ei ole vielä muodostunut omia perinteitä, sellaisia puolipakollisia tunnelmanluojia. En ole koskaan sytyttänyt adventtikynttilöitä tai käynyt kuuntelemassa joululauluja. Joulu tuli kun Mutsi kaivoi joulukamat esille, pisti olkipukit takan reunalle ja keittiön ikkunaan punaisen tonttukapan. Ja muistan edelleen hyvin lapsuuden joulukuusen koristeet: kullanväriset kävyt, kiekuralenksupallot, kahisevan tähden ja paksun valkoisen puuhkan. Suklaakalenterin suklaa oli kamalaa mutta se oli silti suklaakalenteri.

Jos jouluun ei ole naulattu mitään selkeää toimenpidettä, ehkä se itse höpsähtäminen käy perinteestä. Joulussahan on parasta se, että sesonki ei ole hetkessä ohi vaan pieniä juttuja voi tehdä joka päivä. Sytytellään aamupalalle tuikkuja, leivotaan jotain omituista (valmistaikinasta), viritellään joka paikkaan jouluvaloja, lauletaan unilauluksi joululauluja ja kirjoitetaan joulupukille tilaus toiveet. Fiilis ehtii tulla ja mennä moneen kertaan.

Meillä joulu alkaa siitä kun varastossa majaileva iso harmaa laatikko muuttaa olohuoneen nurkkaan. Siellä se tunnelma asuu: kersojen kalenteri, kuusenjalka, valot, tuikut, koristeet, olkipukit, ovikranssi ja mansetit. Kansi mahtuu juuri ja juuri kiinni.

Kyllä sen voi jo huomenna hakea.

Läheisenpäivän kohu oli tarpeellinen

Helsinkiläinen päiväkoti päätti tänä vuonna kokeilla uutta konseptia: läheisenpäivää. Pointtina oli, että jatkossa päiväkodin äitien- tai isänpäiväkahveille saisi kutsua kenet tahansa lapselle läheisen aikuisen, jotta kukaan ei tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Uusi käytäntö sai ristiriitaisen vastaanoton.

Kuulun siihen porukkaan, joka ei olisi kaivannut minkäänlaisia isänpäiväjuhlallisuuksia. Olin isäni kanssa suht viileissä väleissä pitkälle aikuisikään asti. Hän ei ollut missään vaiheessa olennainen osa elämääni, osittain siksi, että 70-luvulla isyys oli vielä hyvin vapaaehtoinen asia, ja avioeron jälkeen se käytännön yhteys katkesi kokonaan. Vaikka Mutsi hoiti isänkin tontin, minulla oli isänpäivänä kateellinen olo. On edelleen.

Sitten on se toinen ryhmä.

Omat lapset viettävät isänpäivää riemumielin. Koti-insinööri on loistava faija, jolle on ihan itsestäänselvää, että kersoilla on kaksi täysivaltaista vanhempaa. Isältä ja äidiltä saa saman huolenpidon ja palvelun vaikkakin vähän eri mausteilla. Minun poissaoloni ei ole mikään kriisi, hyvä että se edes huomataan. Suhde tyttäriin on luonnollisesti tiivis.

Isänpäivän problematiikka onkin hyvin helppo ymmärtää, kun laittaa keskiöön lapsen: joillain lapsilla on isä ja joillain ei ole. Ne, joilla ei ole, eivät askartelusta ja kahvittelusta innostu. Eipä siinä sen kummempaa. Se ei ole hyökkäys isyyttä/äitiyttä vastaan vaan antaa lapselle mahdollisuuden vastata siihen sulla ei oo isää, lällällää -viestiin, että elämässä voi olla muitakin tärkeitä, läsnäolevia aikuisia. Kasvatustiimissä voi olla paljon porukkaa, isovanhempia, serkkuja ja kummeja, joskus jopa naapureita.

Mutta ei tämä tietenkään vielä kaikkia ongelmia poista. Vieläkin surullisempaa kuin se, ettei ole isää, jolle sen kortin voisi antaa, on se, ettei sitä yhtäkään läheistä aikuista löydy.

Isommassa kuvassa voi pohtia, mitä kaikkia juhlia päiväkodissa kuuluu viettää. Joku on sitä mieltä että äitien- ja isänpäivät ovat valinnaisia perhejuhlia. Minua on äitienpäiväkin aina vähän kuumottanut, koska en vedä päätoimisesti äidin roolia. Viettäisin paljon mieluummin vaikka jotain perheenpäivää, johon voisi kutsua koko porukan. Siinä samalla voisi pohtia suomalaista perhekäsitystä ylipäätään: miksi Mummi tai Kummi ei saisi nähdä Wilma-viestejä, jos se kaikille sopii?

Loppuviimeksi olen sitä mieltä, että läheisenpäivästä noussut keskustelu oli tarpeellinen muistutus siitä, että ydinperhe ei ole enää ainoa sallittu perhemuoto. Kokoonpanoja on monenlaisia eikä konseptin laajentaminen ole keneltäkään pois.

Toiseksi se osoitti, että isä-keskustelu on aivan eri kantimissa kuin minun lapsuudessani. Se näkyy työelämässäkin joka päivä. Minä puhun lounaalla isien kanssa pitkien hiusten täikampaamisesta ja aktiivisten lasten kouluongelmista, ja opastan juuri hoitovapaalta saapuneita isiä kahvikoneelle. Se läikähdyttää kyllä enemmän kuin valkovuokot.

Näin saat esiteinin huomion

Tämä esiteinin kanssa eläminen on kiistattomasti osoittanut, että isojen lasten vanhemmuudessa tarvitaan ihan uutta vaihdetta silmään. Hyvät uutiset ovat, että samalla kun pitää luopua kainalo-otteesta ja oho, katso mikä tuolla taivaalla lentää -hämäyksestä, painopistettä voi siirtää muihin keinoihin.

Esimerkiksi kiristämisestä tulee uusi valtti. Siinä missä taaperoa voi pitää otteessa joulupukkiläpällä, esiteini vain muljauttelee sille silmiään. Eikä kannata kiristää silläkään, että haet Koti- ja kouluyhdistysaktiiviksi ja alat pitää luokan pelisääntöiltoja, sillä nuorisolainen keksii hyvin nopeasti, jos sinulla ei missään nimessä ole aikaa sellaiseen. Tärkeintä onkin muistaa, että esität vain uskottavia, aitoja uhkauksia.

No, millaisilla lasautuksilla sitten saat esiteinin huomion? Parhaat ideat saa nuorisolaisen vapaa-ajan käyttöä tarkastelemalla. Tässä muutama idea, joita saa vapaasti kokeilla ja jalostaa.

1. "Laitat kunnon sukat tai alan tubettaa." Tässä lisäksi se hyvä puoli, että nuorisolainen repeää ensin täysin koko ajatukselle ennen kuin tajuaa, että voin oikeasti tehdä niin ja sen jälkeen vielä lähettää linkin koko koululle.

2. "Jos et nyt kuuntele, laitan sata kakkaemojia sulle Whatsappiin." Tämä toimii erityisen hyvin tilanteissa, jossa nuorisolainen istuu puhelin kädessä kuulematta, mitä hänelle yritetään sanoa. Kokemuksen mukaan noin 12 kakkaa ehtii mennä ennen kuin se hermostuu ja kysyy että mitä asiaa.

3. "Jos et siivoa huonettasi, jorailen ysärihittejä kun kaverit ovat meillä käymässä." Sosiaaliseen karmaan puuttuminen on aina tiukka paikka. Nuorisolaiselle kannattaakin tehdä selväksi, että oman vastuualueensa hoitamalla saa turvatakuut sille, että mutsi ei hytky pieruverkkareissa Sandstormia kun Emppu ja Tsumppu ovat kylässä.

4. "Jos näen sut vielä pakkasella ilman pipoa, ostan kolmiraitaverkkarit itselleni." Yksi pahimmista kiristyskeinoista on jonkun coolin jutun tahraaminen keski-ikäisyydellä. Fistbumpit loppuivat kuin seinään kun Stubb ja Sipilä tekivät nyrkkitervehdyksen budjettiriihen jälkeen. Tämä toki edellyttää, että tietää, mikä on mässyä ja oikein. Muuten päätyy vain olemaan ihan oma nolo itsensä, kuten eräskin isä, joka däbätessään läiskäytti itseään naamaan.

Nuorisolaisessa on myös se hyvä puoli, että kun olet uhkauksen kautta saanut hänen huomionsa, seuraa yleensä joku ratkaisukeskeinen ja järkevä dialogi, toisin kuin kolmivuotiaan kanssa, joka haluaa vain huutaa itsensä tainnoksiin. Joten, toivon että olet nukkunut muutaman vuoden hyvin, tarvitset kaikkia aivosolujasi. Tsemppiä!

Johtamisoppeja kersojen kanssa - ja elämässä yleensä

Jaan vielä yhden opin johtamiskurssilta, johon osallistuin syyskuussa. Olen nimittäin kuukauden päivät soveltanut oppejani kersoihin. Ja yllättävän hyvällä menestyksellä!*

Paitsi siihen aktiiviseen kuuntelemiseen, perehdyimme kurssilla myös SCARF-malliin, joka konkretisoi aivojen sosiaalista toimintaa ohjaavaa viittä perustarvetta. Kun nämä tarpeet ovat kunnossa, olemme rentoja ja yhteistyökykyisiä, mutta jos aivot tulkitsevat, että nämä tarpeet ovat uhattuina, iskee pelko. Ja kaikkihan me tiedämme, että pelko johtaa pimeälle puolelle.

Perustarpeet ja niihin kohdistuvat uhkakuvat ovat tiivistetysti seuraavat:

• Status (asema): ryhmän arvostuksen menettäminen, 
• Certainty (ennustettavuus): turvallisuuden ja ennakoitavuuden puuttuminen,
• Autonomy (itsenäisyys): valinnan vapauden rajoittaminen,
• Relatedness (yhteenkuuluvuus): yhteenkuuluvuuden puuttuminen tai ryhmän ulkopuolelle jääminen ja 
• Fairness (oikeudenmukaisuus): tasa-arvon puute, epäreilu kohtelu. 

Näiden tarpeiden huomioimatta jättäminen, tai hyökkäys niitä kohtaan, saa siis aikaan alkukantaisia puolustusreaktioita, kuten rähinää, jäätymistä tai vetäytymistä joukosta. Paineeton tilanne taas ruokkii luovuutta ja ongelmanratkaisu- sekä mukautumiskykyä.

Kurssilla tätä käsiteltiin työyhteisön näkökulmasta, mutta jäin itse pohdiskelemaan, mitä tämä lasten kannalta tarkoittaa.

Uhmavaihe on aina mielipuolinen kokemus, mutta eteisen lattialle kiteytyviä konflikteja voi tarkastella myös SCARF-lasien kautta. Lapsi on keskenkasvuinen ihminen, joka kokee stressiä ja näyttää sen omalla tavallaan. Lapsen temperamentista riippuu eskaloituvatko tilanteet helposti ja/tai onko joku noista perustarpeista korostunut. 

Joskus reaktioita voi olla vaikea laittaa laatikoihin, mutta seuraavanlaiset (täysin esimerkinomaiset ja fiktiiviset) reaktiot voivat kieliä siitä, että nyt on osunut SCARF-tuulettimeen:

S - Mä en osaa tehdä näitä legoja, olen ihan tyhmä!

C - En halua lähteä kotiin / nukkumaan / päiväkotiin / syömään / puistoon / kauppaan jne...

A - Minä pesen hampaat itse!!!!!!

R - Te ette rakasta mua, mä karkaan kotoa enkä tule enää ikinä takaisin!

F - Miks toi saa ja mä en! Eppää!

Tällaisessa tilanteessa voi nopsaan kelata, onko tämä nyt uhkakäyttäytymistä. Voiko koettua uhkaa hälventää ja vastata niin, että tämä perustarve tulee huomioiduksi. Eli jotenkin että:

S - Olet tosi sinnikäs, kyllä sä opit, muistatko miten hyvin sä opit pyöräilemäänkin?

C - Kävelevä aikataulukirja: Aamulla mennään puistoon, sitten syödään ja sen jälkeen voidaan katsoa leffaa. 

A - Arvaapa mikä aika nyt on! Saat päättää, haluatko harjata itse ensimmäisen vai viimeisen kierroksen.

R - Toivottavasti et karkaa mihinkään. Meille tulee kauhea ikävä sua ja sit me tullaan etsimään sut.

F - Mä yritin olla tasapuolinen. Miksi tää oli susta epäreilua?

Olennaista mulle oli tajuta, milloin viljelen uhkia ihan vahingossa eli unohdan ennakoida ja annan palautetta liian suoraan. Yhtä lailla valaisevaa oli tajuta, miksi aikuisen puhuminen omasta kuolemastaan oli lapsena ahdistavaa (jatkuvuusuhka). 

Mikä parasta, samojen lasien läpi voi tarkastella omaa elämäänsä muutenkin, parisuhteesta henkilökohtaisiin kriiseihin. 

Tajusin, että lapsiperheellistyminen oli minulle kaikkiin tarpeisiin kohdistuva SCARF-hyökkäys: menetin statukseni löytämättä uutta, en nähnyt tuntiakaan eteenpäin mitä tuleman piti, elämääni tuli valtava määrä erilaisia kieltoja, sääntöjä ja kompromisseja, lakkasin kuulumasta tuttuun työyhteisöön ja kaikesta tästä oli palkintona ruumiillista kremppaa ja paskat yöt. Ja sitten kaikki vielä horisivat jostain elämän parhaasta ajasta. Tästä näkökulmasta ei ollut ihme, että olin kriisissä.

Ja samalla tavalla, joku toinen saa lapsen myötä nämä kaikki: roolin äitinä, jatkuvuuden tunteen, itsenäisyyttä ja hallinnan tunnetta, yhteenkuuluvuutta ja juuri sen minkä oli aina halunnut. Ei ihme, että vanhemmuuskokemuksia on välillä vähän hankala ymmärtää.

Miltä kuulostaa? Löydättekö yhtymäkohtia omaan elämäänne? Keksittekö heti jonkun asian, josta itse, lapsi tai kumppani triggeröidytte? Olisi kiva kuulla!

*Disclaimerina, että tämä on taas jälleen kerran omaan kokemukseeni perustuvaa pohdintaa eikä minkään asiantuntijatahon sertifioimaa tiedettä, joten ei panttia, ei palautusta, kaikki voi silti mennä päin persettä.

Kirjasuositukset: mitä luetaan Potterin jälkeen?

Kirjoittelin taannoin Skidin lukukriisistä: Potterit oli luettu ja elämä menettänyt merkityksensä. Kysyin teiltä neuvoa hyvistä lasten ja nuorten fantasiakirjoista ja tehän vinkkasitte! Nyt tuota kommenttiosastoa on kahlattu läpi kirjaston kanssa ja uusia suosikkeja löytynyt.

Koska aika moni on pyytänyt minua lähettämään "sen postauslinkin", ajattelin koota siitä nyt tällaisen vähän selkeämmän sivun, joka on jaoteltu kotimaisiin ja ulkomaisiin ja aakkostettu kirjailijoiden sukunimen mukaan. Linkit vievät Kirjasampoon, jonka kuvauksista saa pientä käryä siitä, miten hurjasta tarinasta on kyse.

Täydennän mielelläni tätä listaa kommenttien perusteella, jos jotain jäi puuttumaan! Erityisesti kotimaisten osasto kaipaa täydennystä.

Kotimaiset

- Hepo-oja, Briitta

* Hylättyjen lasten kaupunki

- Hulkko, Johanna 

* Geoetsivät-sarja

- Hurme, Vuokko

* Kiepaus

- Kontio, Tomi 

* Keväällä isä sai siivet

* Austraasian viimeiset lapset

* Maan veli
- Koskinen, J.P. 

* Haavekauppias

* Kirottu kartano
* Benjamin Hawk

- Parvela, Timo

* Sammon vartijat -sarja

* Kepler62-sarja

- Simukka, Salla

* Sisarla

Ulkomaiset

- Adams, Richard
* Ruohometsän kansa

- Alexander, Lloyd
* Prydainin kronikka

- Black, Holly & Clare Cassandra
* Magisterium-trilogia
- Colfer, Eoin

* Artemis Fowl -sarja

- Cooper, Susan

* Pimeä nousee -sarja

- Doyle, Arthur Conan 

* Sherlock Holmesin tarinat (julkaistu useita)

- Everest, D.D.
* Archie Greene -sarja
- Funke, Cornelia
* Mustesydän -trilogia

- Gaarder, Jostein
* Sofian maailma 

* Joulumysteerio

- Gier, Kerstin

* Rubiininpuna

- Handler, Daniel (Lemony Snicket)
* Surkeiden sattumusten sarja (13 osaa)

- Harris, Michelle

* 13 lahjaa -sarja

- Hunter, Erin
* Soturikissat-sarja
- Jones, Diana Wynne 

* Chrestomancin maailma -sarja
* Liikkuva linna
* Leijuva linna
* Rönsyilevä talo

- Landy, Derek
* Keplo Leutokalma -sarja

- Le Guin, Ursula
* Maameren velho
- Lewis, C. S.
* Narnia-sarja
- Lindgren, Astrid
* Mio, poikani Mio
* Veljeni Leijonamieli
* Ronja Ryövärintytär
- Mankell, Henning

* Tähtiin karkaava koira

- Moers, Walter 
* Kapteeni Sinikarhun 13,5 elämää

- Mull, Brandon
* Myyttihovi -sarja

- Nesbo, Jo 
* Tohtori Proktori -sarja

- Norton, Mary
* Kätkijät-sarja
- Pettersen, Siri

* Korpinkehät -sarja

- Pratchett, Terry
* Vapaat pikkumiehet

* Johan riitti

* Noitasiskokset

* Noitia maisemissa

* Herraskaista väkeä
* Naamiohuvit

- Pullman Philip

* Universumien tomu -trilogia

- Riordan, Rick

* Percy Jackson -sarja

* Magnus Chase -sarja

- Rothfuss, Patrick,
* Tuulen nimi
- Sleator, William

* Sokkeloportaikko

- Tolkien, J.R.R.

* Hobitti eli sinne ja takaisin

* Taru Sormusten Herrasta -trilogia

- Stephens, John
* Kirja aikojen alusta -trilogia

- Stewart, Mary
* Pikku Noitaluuta
- Walliams, David:
* Gangsterimummi, 

* Poika ja mekko
- Verne, Jules: koko tuotanto

Saa tulla äitiä ikävä

Kun tulin tänään töistä, Snadi juoksi minua pihatiellä vastaan ja halasi kovasti. Ystävätär selitti, että heille oli kuulemma molemmille iskenyt äitiä ikävä. Snadi oli siinä sitten vähän nolona, kun oli tullut tällainen kollektiivinen ja äkillinen tunnetila, mutta sanoin, ettei sitä tarvitse ollenkaan häpeillä. Äiti- tai isäikävä on asia, joka ei koskaan poistu. Aikuisenakaan.

Ylipäätään ihmisten ikävöinti on asia, joka on jossain määrin aina läsnä. Ruuhkavuosissakin.

Olen paljon miettinyt, että mitkä ovat ne olennaisimmat elämänviisaudet, jotka lapselle kannattaa opettaa. En ole ihan varma, kuinka monta niitä on, mutta yksi on se, että koti on sellainen paikka, jossa jalat aina ottaisivat pohjaan. Ja perhe olisi porukka, jonka kesken voisi tuntea kaikenlaisia tunteita, potea tai viihtyä.

Mutsi sanoi joskus, että aina saa tulla kotiin, poliisin kanssa tai ilman. Se oli hyvä neuvo, otinkin siitä vaarin, useaan otteeseen. Ajattelin jatkaa listaa.

Saa muuttaa pois ja tulla kahden viikon päästä takaisin ottamaan uutta vauhtia.
Saa tulla syliin, kaksivuotiaana, kaksitoistavuotiaana ja 42-vuotiaana. Myöhemminkin.
Saa tunnustaa, että ollaan oltu tyhmiä ja oli siellä muitakin.
Saa soittaa yöllä ja pyytää hakemaan jostain. Nykyään on jopa navigaattorit.
Saa syödä yhteiset konvehdit, jos se on siinä tilanteessa paras ratkaisu.
Saa hukata viidennet hanskat kuukauden sisään.
Saa kertoa, jos tuntuu joltain, yksinäiseltä, tyhmältä tai hämmentyneeltä.
Ja saa tulla äitiä ikävä.

Pitää tulla äitiä ikävä. Se on oikein.

Täällä ollaan.

Kersat, tulkaa takaisin!

Koska koulujen syysloma on tänä vuonna viikon mittainen pätkä, oli selvää, ettemme selviä siitä ilman taikatemppuja. Onneksi Mummi hyppäsi puikkoihin, otti mukulat ja lähti niiden kanssa maalle.

Tämähän tarkoitti sitä, että saisimme elää alkuviikon lapsivapaata arkea! Jee, taidenäyttelyitä, konsertteja, elokuvia ja ravintoloita! Jumppaa, iltakävelyitä ja pihatöitä! Punaviiniä ja hyviä keskusteluita.

Niin, tai sitten voi ottaa tämän keski-ikäisen kompromissin, jossa ei tehdä mitään. Yhtään mitään.

Aamulla olisi ollut täysi vapaus mennä töihin vaikkapa kerrankin ajoissa eikä kovin hiessä. Jostain syystä en ole siellä ennen yhdeksää ollut. Päinvastoin: voin torkuttaa aivan vapaasti, kun kukaan ei tule makuuhuoneen ovelle kyselemään, että voisitko nyt nousta puuroa laittamaan.

En ole myöskään tehnyt kotitöitä. Tiedättekö, vaihtanut lakanoita ja pessyt peittoja. Olen lähinnä juumittanut sohvan edessä. Syönyt savumuikkuja siemennäkkärin päällä ja katsonut telkkaria, jota en yleensä ehdi tehdä. (En muistanutkaan, miten paskoja ohjelmia sieltä tulee.)

Kukaan ei tietenkään ole tehnyt ruokaa. Olen syönyt lähinnä kahvia, mikropoppareita ja noutosafkaa. Yritimme kertaalleen käydä ulkona syömässä, mutta satoi.

Sitäpaitsi täällä on oudon hiljaista. Kukaan ei juokse nakkena ympäri kämppää, mangu puhelimeen snapchatia tai pälpätä taukoamatta Antti Tuiskusta.

Positiivista on, että emme ole käyneet päiväkodin pihalla pyörimässä kuten viimeksi lapsivapaalla tein.

So life. Such wow. Alkoi juuri hieman pelottaa eläkeikä.

Että kersat, tulkaa äkkiä takas. Täällä laitostutaan pahan kerran!

T. Fossiilit

Ps. Kersat ovat askarrelleet, käyneet sienessä, saunoneet, uineet (!) ja muutenkin diggailleet elämästä takkatulen ääressä.

Kuumotusta ja jännitystä Superparkissa

Kaupallinen yhteistyö / SuperPark

Suomessa on paljon erilaisia sisäliikuntapuistoja, mutten ole juurikaan käynyt niissä sen jälkeen kun tartuin ahteristani taaperoiden kierreliukumäkeen. Kun minulle tarjottiin tilaisuutta testata SuperParkia, suhtauduin ajatukseen varovaisen optimistisesti: olin ymmärtänyt, että tässä sisäliikuntapuistossa kannustetaan lapsia ja vanhempia liikkumaan yhdessä, joten oletettavasti kukaan ei pakottaisi minua pallomereen. Laitoin siis kahisevat housut jalkaan sekä ylimääräisen kerroksen lakkaa hiuksiin ja suuntasimme ipanoiden kanssa sparkkaamaan.

Oli lauantai-iltapäivä ja puistossa railakas meno päällä. Kersat vilkaisivat toisiinsa tyytyväisinä, että nyt on vihdoin atmosfääri kohdillaan kaiken rauhallisesti ottamisen jälkeen. Ne ottivat yläfemmat ja katosivat näköpiiristäni sillä samalla sekunnilla kun pääsivät portista sisään. Kun katselin ipanoiden perävaloja, tajusin, mitä varten niillä on sisätossut. Pätevillä tossuilla pääsee karkuun kovaa.

Kun pienen harhailun jälkeen yhytin ipanat paloaseman liukumäestä, olin jo myöhässä. Ne olivat vetäneet radan läpi ja molemmilla naama punoitti lupaavasti. "Me mennään trampalle", ne huusivat ja minua alkoi vähän jännittää, koska lantionpohjanlihakset (tietäjät tietää) ja huusin takaisin, että hetki käyn vessassa. Olin hieman helpottunut, että ne olivat jo matkalla seinäkiipeilyalueelle, kun tulin takaisin.

Kämmenet hikosivat kuitenkin välittömästi, kun näin erilaisia kuhmuja sisältävän seinän, mutta luojan kiitos, siinä vaiheessa minulle tyrkättiin kaksi tyhjentynyttä vesipulloa täytettäväksi joten ramppasin taas vessaan. Kun tulin takaisin, minulle oli viimein käyttöä: kävin kaivamassa Snadin toisen tossun kiipeilyseinän alla olevasta vaahtomuovimontusta. Tiesittekö, että tämä foam-aine on siitä ikävää, että se imee sisäänsä kuusikymmentäkiloisen (no okei seitsemänkymmentä) ihmisen ihan eri tavalla kuin puolet kevyemmän? Siinä tuli vähän hiki ja pelkäsin jo, että minut pitää nostaa jollain vinssillä sieltä. Valvoja tuli kysymään, oliko kaikki ok. Todellakin oli.





Sitten mentiinkin jo skuuttiradalle. "Tänne sä et voi tulla", kuului selvä määräys, enkä olisi kyllä uskaltanutkaan. Kersat pistivät kypärät päähän ja potkivat itsensä nähdäkseni noin 100 km/h vauhtiin pystysuoraa seinää pitkin ja yritin olla huutamatta, että ette te voi noin tehdä, kun näköjään kuitenkin tekivät. Radan jälkeen punoitusindeksi oli sitä luokkaa, että ehdotin kotiinlähtöä. Kersat supisivat keskenään ja tekivät vastaehdotuksen: pidetään pullatauko.

Ne tietävät aina, mistä narusta vetää.

Siinä pullalla ne sitten latasivat mitokondrionsa täyteen iskuun ja väänsivät silmänsä mahdollisimmann isoiksi, että "Äiti, vähän vielä seinäkiipeilyä ja skuuttailua, jooookooo?". Vanhempi myös jatkoehdottamaan, että mitäs jos sinä pysyisit täällä, kun et oikein pysy messissä ja muutenkin aiheutat pelkkää myötähäpeää. Että "sulla ei ole täällä aikuisten alueella mitään hätää, eikö niin."

Pääsimme yhteisymmärrykseen. Otin santsikahvin ja -pullan ja avasin Facebookin ja kissavideoiden myötä syke alkoi laskea normaalilukemiin. Puoli tuntia sain kahvitella ja sitten kersat raahautuivat kontaten kahvioon ja ilmoittivat olevansa piipussa.

Kun tulin himaan, oli ukolla ruoka valmiina ja valtava määrä kunnioitusta katseessa.

SuperParkin ihan paras puoli on isot lapset: vaikka meno on kova, ketään ei tarvitse enää pelastaa apinakiipparista tai pitää sylissä liukumäessä. Kersojen kanssa saa treenata mutta ei ole pakko.

Kun viikon (!) mittainen syysloma koittaa, tiedän missä aion päivystää läppärin kanssa. Rauhallinen etätyötila, ilmainen wifi ja kahvi ja punaiset kersat. Toimii.

Huom! Instassa arvonnassa neljän lipun sparkkauspaketti, käy osallistumassa!

Sauli, haluan kertoa sinulle jotakin

Arvoisat Sauli ja Jenni, supersiistiä, että saatte presidentillisen kersan! Haluan toivottaa lämpimät onnittelut ja samalla oikaista yhden väärinkäsityksen, joka niukkasanaisesta tiedotteestanne silmääni pisti: "Perheenlisäys ei vaikuta presidentin työn hoitoon."

Sauli. En haluaisi nyt mitenkään besserwisseröidä, mutta katson aiheelliseksi tuoda julki tällaisen eriävän mielipiteen. Tuo on, kaikella kunnioituksella, ihan täyttä soopaa. Fake news.

Muutama muukin vanhempi (oletettavasti globaalisti) on sitä mieltä, että kyseistä linjausta kannattaa harkita uudestaan. Lisäksi nyt on 2010-luku pitkällä ja vanhemmuudessa aivan erilaiset paineet kuin silloin edellisellä kerralla. Trust me. Olen syntynyt 70-luvulla ja nähnyt molemmat versiot.

Näkemykseni on tämä: Vauva vaikuttaa kaikkeen. Ihan joka juuttaan asiaan. Koska vanhemmuus vaikuttaa kaikkeen. Sitä ei pääse pakoon edes Darth Vader.

Vaikka joku muu hoitaisikin sen perushärdellin, napatyngän, yöimetyksen ja bodyn napituksen, niin siellä mentaalipuolella tapahtuu se suurin myllerrys. Maailmassa on nyt tyyppi, jolle Sinä olet tärkeä. Tärkeämpi kuin se yksi hullu lännessä ja toinen idässä. Etkö muka lähtisi himaan YK:n yleiskokouksesta, jos Vauvelssonilla ei olisi kaikki kondiksessa? Pystyisitkö muka keskittymään täysillä ydinsulkusopimukseen, jos vaimo olisi ihan kanveesissa yövalvomisesta? Etkö vain whatsappaisikin heti takaisin, kun saisit puhelimeesi videon, jossa on iloista jokellusta?

On tietysti vanhempia, jotka eivät voi viettää lapsensa kanssa niin paljon aikaa kuin haluaisivat, mutta eivät he vanhemmuuden lämmintä läikähdystä pääse pakoon. Vanhemmuuteen pätee hyvin se yksi viisaus housuun laskemisesta.

Hyvät puolet: siinä ei ole mitään häpeämistä, että vauva vaikuttaa kaikkeen. Sen pitääkin vaikuttaa kaikkeen. Ei ole tarvetta esittää muuta.

Ja onneksi olet pressa! Voit omalla esimerkilläsi näyttää, miksi isyysvapaa kannattaa uudistaa. Voit myös näyttää maailmalle, että modernin ajan vanhemmuus on tärkeä juttu, joka antaa ja ottaa ja vaikuttaa väkisinkin johonkin, mutta ei ihan kaikkeen. Silleen me muut täällä yritetään hommat hoitaa: perhe ja duunit tiukassa umpisolmussa.

Eipä muuta kuin onnet ja tsempit ruuhkavuosiin! Jos on raskasta niin muista, että sinäkin olet vain kantoraketti.

Ps. Raskausviikkoseuranta löytyy täältä, jos tuntuu, että J kaipaa lisätietoa.