Leffassa: Coco – elokuva sukupolvien ketjusta

On (ainakin) yksi asia, missä ennen ei ollut paremmin. Ne ovat lapsille suunnatut tarinat ja sadut, kirjoina, sarjoina, elokuvina. Kävimme viikonloppuna katsomassa Cocon, ja leffa meni suoraan top-listamme kakkoseksi heti Inside Outin jälkeen. Kontrasti oli erityisen kova lentokoneessa katsotun Väiski Vemmelsäären ollessa tuoreessa muistissa.

Ilahdun aina kun lastenelokuvan käsikirjoitus luottaa johonkin muuhun kuin niihin perinteisiin lapsiklisheisiin, söpistelyyn tai ryminään. Hahmoja oli paljon, mutta ne olivat mainioita! Sekä elävät että kuolleet sukulaiset ovat hyvin aitoja ja sydämellisiä, mutta eivät turhan siloteltuja persoonia.

Ehkä yllätyin myös siksi, että odotin jonkinlaista zombiekreisikomediaa, mutta tarina olikin yllättävän syvä, mutta teemat silti niin tuttuja, että eskari-ikäinen pysyi kärryillä. Mietin etukäteen luurankojen pelkoindeksiä, mutta turhaan. Itse asiassa, tässä elokuvassa ei ollut mitään ylipelottavaa kuten Vaianan Te Kā, tai Paddingtonin eläintentäyttäjä. Snadi ei pelännyt edes lentävä kissaa, sillä sekin oli tavallaan hyvällä asialla.

Juoni ei ole helpoimmasta päästä. Meksikolaispoika Miguel haaveilee muusikon urasta, mutta hänen perheensä ei hyväksy musiikkia alkuunkaan: suvun isoisoisä oli muusikko, joka jätti perheensä unelmiensa takia. Kuolleiden päivänä Miguel langettaa vahingossa itselleen kirouksen, joka siirtää hänet kuolleiden maailmaan. Kirous poistuu vain kuolleen sukulaisen antamalla siunauksella. Sen enempää spoilaamatta tämän siunauksen etsiminen osoittautuukin aika hankalaksi.

Parasta on, jos tarina herättää ajatuksia. Leffan kantava teema, perhe ja suku, on asia, jota meillä käsitellään säännöllisesti. Perheemme kokoonpano kun on vähän erikoinen, mutta en ole genetiikkaa lapsille alleviivannut. Kuka on kenenkin äiti, ketkä pitää piirtää kuvaan perheestä, kuinka monta serkkua ipanoilla on, kuka on nuorin ja millä nimellä ystävien lapsia kutsutaan?

Me puhumme myös kuolleista säännöllisesti. Molemmat vanhempani, Hilkka-mummi ja edesmenneet koirat mainitaan harva se päivä. Sitten on minun muistoissani eläviä ihmisiä, joita lapset eivät ole tavanneet. He ovat olemassa vain vanhoissa valokuvissa ja perintöesineissä. Näiltä tyypeiltä on saatu lahjaksi ominaisuuksia, pitkät sormet, punatukkaisuus ja migreenitaipumus. Ja kolesteroliarvot.

Tästä leffasta ei kuivin silmin ulos pääse. Se ei haittaa, sillä surussa ei ole mitään pahaa. Kuolleista tekee omituisia vain jos elävät niin suhtautuvat.