Miten joulu asettuu taloksi

Heräsin perjantaiaamuna siihen, kun Snadi tuijotti minua viiden sentin päästä.

- Voidaanko tehdä jouluvalmisteluja?

Joulu on kuumotellut jo elokuusta lähtien. Nyt kun kalenterin ilmestymiseen seinälle on enää muutama hassu päivä, alkaa kersojen täpinöinti olla jo ihan jokapäiväistä.

Huomaan, että jouluhöpsähdys iskee minuunkin vuosi vuodelta pahemmin. Hommasin jopa tonttuoven, vaikka kukaan perheessämme ei enää usko joulupukkiin. Snadi totesi, että onneksi tonttuihin voi silti uskoa. Skidi taas puisteli päätään:

- Äiti, sä oot just tollanen.
- Millanen?
- Tollanen jouluintoilija.

Haluankin olla! Mutta en oikein tiedä miten olisin. Meille ei ole vielä muodostunut omia perinteitä, sellaisia puolipakollisia tunnelmanluojia. En ole koskaan sytyttänyt adventtikynttilöitä tai käynyt kuuntelemassa joululauluja. Joulu tuli kun Mutsi kaivoi joulukamat esille, pisti olkipukit takan reunalle ja keittiön ikkunaan punaisen tonttukapan. Ja muistan edelleen hyvin lapsuuden joulukuusen koristeet: kullanväriset kävyt, kiekuralenksupallot, kahisevan tähden ja paksun valkoisen puuhkan. Suklaakalenterin suklaa oli kamalaa mutta se oli silti suklaakalenteri.

Jos jouluun ei ole naulattu mitään selkeää toimenpidettä, ehkä se itse höpsähtäminen käy perinteestä. Joulussahan on parasta se, että sesonki ei ole hetkessä ohi vaan pieniä juttuja voi tehdä joka päivä. Sytytellään aamupalalle tuikkuja, leivotaan jotain omituista (valmistaikinasta), viritellään joka paikkaan jouluvaloja, lauletaan unilauluksi joululauluja ja kirjoitetaan joulupukille tilaus toiveet. Fiilis ehtii tulla ja mennä moneen kertaan.

Meillä joulu alkaa siitä kun varastossa majaileva iso harmaa laatikko muuttaa olohuoneen nurkkaan. Siellä se tunnelma asuu: kersojen kalenteri, kuusenjalka, valot, tuikut, koristeet, olkipukit, ovikranssi ja mansetit. Kansi mahtuu juuri ja juuri kiinni.

Kyllä sen voi jo huomenna hakea.