Vanhemmuuden ajokortti?

Haastattelin Vuoden Mutsin jatko-osaa varten adoptioäitiä. Hän avasi minulle adoptioprosessia, joka alkaa adoptioneuvonnalla. Sosiaalityöntekijälle sai tehdä selkoa parisuhteestaan, lapsuuden kodistaan ja ajatuksistaan lastenkasvatuksesta.

Selvitykset ovat tarpeen - ja haastateltavan mukaan hyödyllisiäkin. Oman kyvykkyyden ja motiivien puntaroiminen vie epämukavuusalueelle. Siellä tapahtuu oppimista.

Aina silloin tällöin myös väläytellään vanhemmuuden ajokorttia. Ajokorttia ehdottavat yleensä vanhemmat miehet, jotka haluavat vähentää ongelmaperheitä.

Ehdotus on teoriassa ihan hyvä. Onhan se tietyllä tavalla outoa, että biologisen lapsen saa hankkia kuka tahansa, mutta adoptiolasta varten joutuu kolmannen asteen kuulusteluun. Kukaan ei vaadi rikosrekisteriä eikä penää, miten parisuhteessa ratkotaan ristiriidat. Ja jos ajokortin tarvitsee ompelukoneen käyttöön, jonkinlaisen testin tai valmennuksen voisi nähdä olevan tarpeellinen myös uusille vanhemmille. Lapsi on singeriä huomattavasti hankalampi tapaus.

Konkretiaan asti nämä ehdotukset eivät pääse. Mitä kokeessa pitäisi opettaa ja testata? Mikä on tavoite? Mitä osaamista pitää sisällään universaali, hyvä vanhemmuus? Ja entäs, jos ei läpäise ajokoetta? Saako yrittää uudelleen?

Niin. Vanhemmuuskoulutusta ei voi standardoida. Minulta vaadittiin eri asioita kuin isältä. Joku joutuisi aloittamaan siitä, että pysyy selvänä.

Lisääntymisen sietämätön keveys on siinä, että me emme tiedä etukäteen, mitä meiltä vaaditaan saati olemmeko vanhemmuudessa hyviä.

Näin jälkikäteen oma lista syntyy helposti.

Pitää halata ja tottua läheisyyteen.
Täytyy jaksaa kanniskella ja sietää hartiakipua.
Pitää nukkua. Ja ymmärtää pyytää apua, jos se ei onnistu.
Saa epäonnistua, saa yrittää uudestaan. Voi laskea pidemmälle kuin kymmeneen.
Pitää puhaltaa mieluummin liikaa kuin liian vähän ja ymmärtää laastarin plasebovaikutus.
Täytyy osata vetää pulkkaa, sekä tasaisesti että mutkitellen.
Pitää kasvaa itse, kun tilanne sitä vaatii.

Miten nämä oppii muuten kuin tekemällä? Kukaan ei voi opettaa perspektiiviä tai muutoksensietokykyä.

Parisuhteeseen ajokortin sen sijaan voisi lanseerata. Välittämisen lisäksi tarvitaan oikeastaan vain keskustelutaitoa. Sillä pääsee jo kahdeksaakymppiä. Se parisuhteen ajokortin kakkosvaihe alkaakin sitten tikkuun pissaamalla.

Aamuhässäkkäkalorit

On päiväkotiaamu. Seisomme pihalla valmiina lähtöön, minä ja kakarat, kaikilla kypärät päässä. Tuijotan pyöräkatosta. Skidin pyörää ei näy missään.

Soitto Koti-insinöörille vahvistaa epäilyt: pyörä on volvon takaluukussa Helsingissä. Kiroan. On siis pakko mennä jalan ja ottaa rattaat, joten minunkin fillarini jää kotiin. Jos haluamme myöhästyä maltillisesti, on pakko myös juosta. Päätän minimoida vinkumisen, joten pakkaan molemmat kersat rattaisiin ja toivon, että runko jaksaa päiväkodille asti. En ehdi enää vaihtaa omia pyöräilykamoja pois. Vaihtovaatereppu on otettava selkään.

Hölkkään rattaiden kanssa sata metriä. Tajuan kuopuksen hoitokassin jääneen pihalle kaikessa hässäkässä. Parkkeeraan kersat puskan juureen, käsken pysymään paikallaan kaksi minuuttia ja juoksen tukka putkella takaisin kotiin reppu selässä.

Kun lapset on kiikutettu sisätiloihin, lähden kohti bussipysäkkiä. Muistan, että bussikortissa ei ole pennin jeniä. Juoksen vajaan kilometrin matkan Tapiolaan etsimään pankkiautomaattia (huom. vaihtokamat edelleen repussa). Bussipysäkillä hiki valuu. Näytän eksyneeltä tunturioppaalta.

Katson kelloa. Huomaan, että sykemittari on mennyt päälle. Taulussa on 25 minuuttia treeniä keskisykkeellä 135, kaloreita on palanut yli 200.

Ei huono. Miten tämä merkitään Heia Heiaan?

Sesonkikapina

Olen viime aikoina löytänyt itseni pariin otteeseen väärästä sesongista.

Terassipöytä hajosi ja minun tehtäväkseni jäi uuden hankinta. Kun sitten viime viikolla suhasin ympäri Espoota etsien kyseistä kalustetta (luonnollisesti juuri ennen vieraiden tuloa), sain kolmesta paikasta kuulla, että olin yli kaksi kuukautta myöhässä. Terassikalusteet oli kuulemma laitettu alennusmyyntiin jo juhannuksen jälkeen. Jäljellä oli enää rikkinäinen aurinkovarjo. Palataan asiaan keväällä.

Toinen tapaus. Snadi sai kesällä lahjaksi vuorellisen sadetakin, mutta se oli liian pieni. Kun yritin loman jälkeen mennä vaihtamaan sitä isompaan, sain kuulla, että sadetakit on jo siirretty takaisin tehtaalle. Haluaisinko vaihtaa sadetakin pipoon? No en! Ulkona on t-paitakeli!

Pyydän nyt kauniisti kaikkia kauppiaita katsomaan ulos ja lopettamaan sen syksyn kailottamisen heti. Onhan se nyt älytöntä pakottaa ihmiset elämään routaa ja rospuuttoa, vaikka ulos voi kattaa vielä monta päivällistä! Suomessa kesän vietto on aloitettava huhtikuusta ja lopetettava aikaisintaan lokakuussa. Muutenhan se kestäisi raastavan vähän aikaa.

Taivuin ostamaan kakaroille pieneksi menneiden sukkien tilalle uusia, mutta toppahaalareihin en koske. Pohditaan niitä sitten, kun siihen on jotain syytä. 

Pissa Housunen

On ollut kiireinen kesäloma. Mutta yksi tarina elävästä elämästä tähän väliin.

Snadi on alkanut puhua (jatkuvaa pälpätystä, jonka katkaisee vain Pikku Kakkonen), mutta ulosanti on vielä vähän epäselvää. On vaikea sanoa, sanooko lapsi esimerkiksi anteeksi vai anna keksi. Emme ole antaneet sen häiritä. Koska muistaakseni yksi hyvä tapa kannustaa lasta puhumaan, on esittää, että ymmärtää, vaikka puheesta ei aivan saisikaan selvää.

Noh. Pari kuukautta sitten Snadi ilmoitti olevansa Pissa Housunen. Pissa Housunen lähinnä hoippui varpaillaan typerän näköisesti ja hoki aika vaikeaa. Nauroimme tietysti katketaksemme tälle sketsille koko perheen voimin.

Kunnes sitten Skidin synttäreillä oli prinsessailmapalloja. Snadi osoitti yhtä ilmapalloa ja totesi, että siinä Pissa Housunen.

Saakeli.

Pallossa oli Prinsessa Ruusunen.

Ipana oli esittänyt hienoa, korkokengillä kävelevää prinsessaa. Ja juu, onhan se nimi aika vaikea sanoa.

Lopetan puhumaan kannustamiseni tähän. Lienee parempi, että en traumatisoi lapsia (tahi itseäni) tämän enempää.

Nutturamummo

Esikoinen piirsi mummon. Kuvassa harmaanutturainen mummo istui keinutuolissa. Hahmo ei muistuttanut lapsen kumpaakaan isoäitiä, ei edes isomummia. Se ei kuulemma ollut kukaan henkilö, vain "mummo". Tiesin, että myöhästyisin sinä aamuna töistä, mutta tiedossa olisi keskustelu stereotypioista!

Olin innoissani, lempiaiheeni! Yritin rauhallisesti selittää, mitä tarkoittaa yleistys. Kuusivuotiaan aivot savusivat, kun hän tajusi, että ei oikeastaan tiedä yhtä ainutta mummoa, jolla olisi nuttura ja kiikkustuoli. Mistä ihmeestä hän oli saanut päähänsä piirtää tällaisen mummon? Paasasin, miksi mielikuvia syntyy ja mitä ne aiheuttavat. Kirjat, mainokset ja tv-ohjelmat vaikuttavat meihin, ja etenkin lapsiin, joskus jopa enemmän kuin todellisuus - piirrämme nutturamummoja, vaikka omalla mummilla on lyhyet, punaiset hiukset.

Skidi, ikävien kysymysten ja tarkennusten mestarina, halusikin tietää, kuka sitten nutturamummon oli ihan ensiksi piirtänyt? Jouduin toteamaan, että varmaankin joku aikuinen silloin ennenvanhaan oli tällaisen kuvan luonut ja sitten se oli otettu yleisesti käyttöön. Tästä päästiin siihen ikävään kysymykseen, että minkälaisen mummon minä sitten piirtäisin.

Öh. Maailman selittäminen vaatii paitsi kärsivällisyyttä, myös nöyryyttä. Minun modernilla, tiedostavalla ja ennakkoluulottomalla piirrosmummollani olisi harmaan nutturan ja keinutuolin lisäksi myös kudin.

Rakastan kuusivuotiaita. Alan antaa kaiken sen olkapäille oksentelun anteeksi.

Unelmien takapiha

Päätin viime kesänä, että pusikko, jota kutsumme takapihaksi, pitäisi ottaa hyötykäyttöön. Tilasin ihan oikean pihasuunnittelijan tekemään laatoituksen ja kiveykset. Itse hoidin kaikki kasvit, koska siinä nyt ei tarvitse kuin vähän multaa, kastelukannun ja lapion. Remontti tehtiin elo-syyskuun vaihteessa, jolloin kasvit ehtisivät juurtua ennen pakkasia.

Tänä keväänä olenkin sitten odotellut, että unelmieni takapiha herää henkiin. Tässä kuvareportaasia unelmani toteutumisesta tällä päivämäärällä.

1. Aloitetaan koristeomenapuusta. Tämä puu on istutettu jo muutama vuosi sitten, mutta leikkasin sen sksyllä, jotta se tuuheutuisi. Hyvin meni!

Lopusta pitivät huolen nämä kaverit, jotka ovat syöneet puun kaljuksi ja paskoneet maan punaiseksi.

2. Sitten on tämä pieni havukasvi. Lakosi totaalisesti talven lumikuorman alla. Yritin tukea sitä kepeillä, mutta lopputulos näyttää siltä, että olen merkannut jonkun muinaisugrilaisen haudan tökkimällä maahan puolikuolleita kuusenoksia sikin sokin.

3. Pensasmustikka. En viime syksynä saanut kuin yhden mustikantaimen, joten kevään to-do -listallani oli kahden lisäpuskan hankinta, koska kasvi on ristipölytteinen. Tajusin hiukan liian myöhään, että kaverit olisi pitänyt hakea ennen kukintaa. Tässä nyt kuitenkin oli vielä kolmen marjan verran potentiaalia. Hillopurkit likoamaan!

4. Kukkaruukkumysteeri. Tähän istutin omasta mielestäni kaksi monivuotista kasvia, joissa oli violetit kukat. Mihin helvettiin ne häipyivät? Ja kuka perkele istutti sinne nämä sammalet, rikkaruohot ja yhden koivun? Taidan heittää sinne vain lisää koristekiviä, ne eivät ainakaan katoa talven aikana jäljettömiin.

5. Köynnöskuusama. Toisin kuin kuvittelin, kasvi ei kuollut 100 %:sti, vaan ainoastaan 98 %:sti. Merkittävä onnistuminen tässä sarjassa.

Unelmapihan viimeistelee parin viikon päästä alkava kattoremontti. Kun kämppä kääritään telineisiin ja muovipusseihin, ei onneksi tarvitse lepuuttaa silmää viihtyisällä takapihalla.

Mutta ihan itse tein!

Päivähoitohermoilua

Olen ollut Espoon kaupungin perhepäivähoitoasiakas jo 4,5 vuotta. Syksyllä kuvio muuttuu: molemmat lapset vaihtavat hoitopaikkaa, kun esikoinen siirtyy eskariin. Emme duuniaikojen puitteissa kykene roudaamaan lapsia eri hoitopaikkoihin, joten piti anoa siirtoa myös kuopukselle.

Hermostuttaa.

Hyvän hoitopaikan irtisanominen ei ollut helppo eikä mieluinen päätös. Ensimmäistä kertaa teen myös selkeästi lapsen kannalta huonomman ratkaisun. Kuopuksen olisi tietenkin ollut parempi jatkaa pienessä ryhmässä ja tutulla hoitajalla.

Muistan hyvin, miltä siellä asukaspuiston portilla tuntui seistä ensimmäistä kertaa. Päivähoitonoviisia hirvitti luottaa systeemiin. En yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää, hain lohtua siitä, että muutkin olivat lapsensa hoitoon jättäneet. Muistan, että suurin huoleni koski sitä, miten ihmeessä vieras ihminen osaa hoitaa kenen tahansa lasta.

Olen yhtä (hyvää) kokemusta rikkaampi, mutta jännittää silti. Tällä kertaa siksi, että tiedän, miten tärkeä palanen hyvä hoitopaikka on perheen arjessa. Eniten kuitenkin stressaan vähäpätöisistä detaljeista: saavatko ipanat heti nuhan? Syödäänkö siellä ankeaa laitosruokaa? Miten kakaroiden kemiat huomioidaan? Kuinka päiväunet sujuvat?

Älytöntä. Vähän sama kuin uudessa duunipaikassa olisin huolissani lounaslistan kasvisvaihtoehdosta.

Todennäköisesti kaikki merkitykselliset asiat järjestyvät. Todennäköisesti sosiaalinen kuopus viihtyy ihan hyvin ja hoitaja on kiva.

Taas pitää luottaa systeemiin. Peukut pystyyn.

Tervetuloa Vanhempainiltaan!

Tänään oli syksyllä eskarin aloittavien vanhempainilta.

Muistelin, että omat vanhempani lähtivät koulun vanhempainiltaan tärkeinä ja kravatti kaulassa. Niin minäkin.

Sivistystoimen pakeille mennään varmaan usein vähän korvat luimussa, virallisen vanhemman rooli päällä, olettaen, että agendalla olisi kasvatusvelvollisuuksien alleviivausta, lausunto kurahaalareiden sopivasta pesuvälistä, leivontavuorojen jakaminen syksyn myyjäisiin ja joulujuhlan rooliasun ompelemisohjeet.

Kuvan verkosto ei liity tarinan vanhempainverkostoihin muuten kuin aasinsiltamaisesti.

No ei. Lasku oli pehmeä. Vaikka olin vartin myöhässä, läpimärkä ja unohdin ottaa kengät pois jalasta. Ei tullut läksyjä eikä karttakeppiä, vaan lempeää ohjeistusta esikoulun tavoitteista.

Päiväkodin johtaja nosti yllättäen esiin vanhempien tutustumisen tärkeyden: ala-asteen opettajien palautteen mukaan vanhempien eskarinaikaisesta tutustumisesta on hyötyä monella tapaa. Mitä paremmin aikuiset tuntevat toisensa, sitä sujuvammin koulu alkaa.

Kaikki nyökyttelivät, joten en kehdannut kysyä, miksi. Luulin, että lasten kaverisuhteet riittävät.

Vanhempien keskinäinen tutustuminen tietysti edesauttaa lasten kaverisuhteita. Lasten elämään tulee lisää vuorovaikutusta: kyläilyjä, yhteistyötä ja keskustelua. Lapselle muodostuu paitsi kaverien myös tuttujen aikuisten verkosto. Oletan, että molemminpuoleisesta tuntemisesta on hyötyä mm. riitatilanteiden ratkaisemisessa ja kiusaamisen ehkäisemisessä. Eikä siitä haittaakaan ole, jos naapurin Iidan isi voi joskus ottaa myös Skidin mukaansa, kun itse olen jumissa ruuhkassa.

Toisaalta lapsen näkökulmasta keskustelua voi olla myös liikaa. Muistan, että yhdessä vanhempainillassa Mutsini sai päähänsä tarkistaa kaverini mutsilta erään luvattoman karkkikauppavisiittini alibin. Kärähdin. Lisäksi Mutsi oli joutunut korjaamaan, että ei osaa tehdä Brunbergin suukkoja, toisin kuin olin kaikille väittänyt.

Saakeli. Ei ihme, että vanhempainillat jännittivät.

Ohukainen ja ohukainen

Säännöllisin väliajoin joku kehtaa väittää, että lasten ruokatottumukset ovat kasvatuskysymys. Kyllä eivät ole. Ruokailussa saman perheen kersat voivat nimittäin olla kuin yö päivä. Ihan samoilla safkoilla, samoilla ruoka-ajoilla ja vippaskonsteilla.

Skidin kanssa olen tapellut ruokailusta 5,5 vuotta. Tyyppi ei edelleenkään erota nälkää janosta, eikä osaa sanoa, ronkkiiko ruokaansa siksi, ettei ole nälkä vai siksi, että ruoassa on jotain vikaa (vai molempia). Omena vie nälän neljäksi tunniksi, joten välipaloja ei voi antaa. Mitään uutta tämä epäilevä Tuomas ei kokeile vapaaehtoisesti. On itse todennut, että maut pilaavat ruoan (paitsi, jos kyseessä on sokerin maku), mutta toki myös värit ja koostumus häiritsevät. Ja jos ipana on vähänkin kipeä, mitään ei mene alas, viikkoon.

Snadi taas on aivan toista maata. En ollut tätä ennen tajunnut, että lapsi voi todella kiukutella nälkäänsä. Pikkusisko myös syö ihan mitä tahansa -- kotiruokaa, eineksiä, raakaruokaa ja puuroa, myös papuja, sieniä ja avokadoa mukisematta -- soseena, rakeisena tai kokonaisena. Makustelee, pureskelee, tarkastelee. Kuin tätä ruokamyönteisyyttä kompatakseen, sillä on kaikki hampaatkin olleet suussa jo vuoden ikäisestä. Lusikalla tyyppi on syönyt jo monta kuukautta. Ja jos lusikka viipyy, se alkaa lappaa ruokaa suuhun sormin.

Yksi- ja viisivuotias syövät annoskoossa mitattuna saman verran, paitsi että pienempi syö lisäksi vielä välipaloja. 

Onko tällä sitten mitään korrelaatiota kasvamiseen? Ei! Molemmat kasvavat tasaisesti, hoikkina. Syksyllä Skidi skippasi yhden vaatekoon kokonaan ja hujautti muutamassa kuukaudessa 6 senttiä pituutta. En tajua, mistä se repi raaka-aineet. Ehkä se yhteyttää.

Kyttään tietenkin myös Snadia. Syökö se liikaa? Tuleeko siitä lihava? Ei. Miinuskäyrällä on tämäkin. Lääkäri ehdotti tarkistuspunnitusta ja käski antaa enemmän ruokaa. Missä välissä? Pitääkö se herättää yöllä kermakakulle?

Tiedän, että painokäyrät ovat keskiarvoja. Jonkun on oltava ylä- ja jonkun alapuolella. Päänvaivaa on tarjolla tasapuolisesti molemmissa päissä.

Korppu junior

Pudotin lattialle maapähkinän. Lattiadyykkaajana kunnostautunut kuopus juoksi tikkana paikalle ja pisti sen suuhunsa. Kymmenen minuutin päästä huomasin, että se raapii jalkaansa. Kun tsekkasin sukkisten alle, huomasin, että puoli kroppaa oli turvonneen punaisen helotuksen peitossa. Sen jälkeen olemme hiffaneet, että ihottumaa tulee myös suklaasta, mansikasta, omenasta ja kiivistä.

Atoopikko näkee punaista.

Herkkänahkaisen ipanan iho kutisee ilman pähkinöitäkin ja välillä se raapii itsensä öisin verinaarmuille. Kun kyselin neuvolassa, että mikähän juttu tämä on, terkkari totesi, että iho näyttää atooppiselta -- kuten isänsäkin iho on. Mikä tarkoittaa sitä, että allergioitakin saattaa esiintyä. Testeihin ei kuulemma kuitenkaan kannata heti mennä. Suurin osa allergioista paranee itsekseen kouluikään mennessä ja epävarma testaus aiheuttaa turhia vinoutumia ruokavaliossa.

Allergianoviisina olen lueskellut allergia- ja astmaliiton sivuja. Perusvoiteita, siedätystä, ei saippuaa ja ihonlämpöistä peseytymisvettä. Näistä vain jokapäiväinen rasvaaminen on uutta. Ja pähkinäselkkauksesta opin, että  hydrokortisonigeeliä ei kannata levittää raavitulle ihottuma-alueelle. Se huuto rikkoo korttelin säteeltä ikkunat.

Voideostoksilla apteekin täti vinkkasi, että rasvaaminen ei ole kielettyä normaali-ihoiseltakaan. No juu. Heti kun lämmin vesi alkaa kiertää pattereissa, nenä menee tukkoon ja iho alkaa kuoriutua: sukkahousut pölisevät, jalkapohjilla voisi hioa parketin ja kädet ovat sileät kuin 80-vuotiaalla. Jos erehtyy pakkasilla hymyilemään, huuli halkeaa. Talvi mahtaa olla atooppiselle kohtuullinen haaste.

Törmäsinkin tietoon, jonka mukaan vain lentolippu aurinkoon olisi parempi hoitokeino kuin rasvaaminen. Iholiitto järjestääkin atoopikoille ilmastokuntoutusta, eli reissuja aurinkoisemmille leveyksille. Haaveeni asua jonain päivänä luonnollisen d-vitamiinin annostelualueilla sai juuri lisäpontta.

Hedelmä? Ei kiitos.

Vaikka ravitsemustutkijat ovat napit vastakkain monesta asiasta, hedelmien kaikkivoipaisuuteen he uskovat. Hedelmät, nuo luonnon omat karkit, ovat avain laihuuteen, mieskuntoon, älykkyyteen, pitkään elämään ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin.

Olenkin yrittänyt ystävystyä hedelmien kanssa, monta kertaa. Olen perehtynyt marketin hedelmävalikoimiin ja valinnut sekä luomua että tavanomaista. Olen kuorinut, pilkkonut ja maistellut.

Mutta sopua ei synny. Ai miksi? Tein nopean listan.

Ananas. Tämä vain hitusen koivuhalkoa maukkaampi hedelmä on siitä helppo jättää väliin, että a) niitä ei löydy ja b) kypsyyden toteaminen vaatii vähintään amk-tutkinnon. Ananaksen syöjän tunnistaa hampaanvälien ronkkimisesta. 

Appelsiini. Kuoreen puree vain viidakkoveitsi ja operaatioon menee vartti. Kun raatelu on ohi, kädessäsi on valkoinen löllöpallo ja sylissäsi mehut. Lohkojen irroitus siististi on mahdotonta, joten mehujärvi sylissäsi vain laajenee. Joissain appelsiineissa on vielä toisessa päässä "napa". Yh. Onko siinä ollut myös napatynkä??

Banaani. Tarjolla on yleensä vain ruskeapilkullisia tai vihreitä pötkylöitä, jotka maistuvat eri tavalla epämiellyttävälle. Pahimmillaan banaani on kuitenkin hedelmäsalaatissa, jossa se on imenyt kaiken sokerin ja kuorruttanut kaikki muutkin hedelmät muhjullaan. Liittyy läheisesti banaanikärpäseen.

Kiivi. Päästään ns. kiveshedelmien pariin. Oletteko koskaan kuulleet sanontaa, että onpa kiivinmakuinen? Ette ole. Koska kiivi ei maistu yhtään millekään! Vessapaperissa on enemmän makua kuin tässä karvapallossa. Plussaa siitä, että aika moni on tälle allerginen.

Kärsimyshedelmä. Kuuluu saman hedelmäryhmään kuin yllä. Puudelin pallin näköinen pallero sisältää limaa ja sairaasti siemeniä, jotka ovat tiukasti kiinni sisäpinnassa. Jää epäselväksi kummassa asiassa maku on. Kaapiminen muistuttaa jotain lääketieteellistä operaatiota.

Mandariinit. (incl. satsumat, klementiinit - mitä eroa näissä muka on?) Nämä ovat hedelmistä positiivisimpia: tulevat kätevissä pakkauksissa ja annospaloissa, mutta ne ovat hyvänmakuisia vain yhtenä päivänä vuodessa. Kun syö eltaantuneen mandariinin, voikin sitten odotella vuoden sitä seuraavaa hyvää hetkeä. 

Meloni. Vesimeloni on elefantin pään kokoinen ja -painoinen hedelmä, joka myydään yleensä lievästi muussaantuneina lohkoina. Ehkä siksi, että kodeissa ei välttämättä ole kaarisahaa viipalointiin. Vetiset, ylimakeat viipaleet ovat täynnä siemeniä, joita pitää syljeskellä joka suullisella pois. Tahroja ei saa pois millään. Plussaa siitä, että kamala maku muuttuu puuksi noin puolivälissä. Äitelä hunajameloni on TOP 1 inhokkini.

Omena. Omput ovat saavuttaneet salakavalasti maineen lääkärin karkoittajana, vaikka kaikki terveellinen matsku on yleensä poistettavassa kuoressa. Osa on haukatessa atomeiksi hajoavia jauhopalloja ja osa taas ylimakeita mehupommeja. Vain kirpeitä vihreitä pitäisi myydä. Yhteistä kaikille ulkomaisille lajikkeille on liukas kemikaalivoi, jota ei saa pestyä pois edes fairylla. Kauheimmillaan omena on tavallisessa salaatissa.

Päärynä. Liian makeuden lisäksi syöminen on vähintäänkin haastavaa. Jos ajattelit syödä päärynän duunissa, kannattaa varata tähän projektiin koko lounastunti: suojaa ensin työpöytä ja näppis muovipressulla, pue päällesi haalarit ja hanki suojalasit. Syömisen jälkeen käy pesemässä naama ja kädet kyynerpäitä myöten.

Rypäleet. Yhdessä ryppäässä on syöntikelpoisia nappuloita noin puolet. Elämyksen kruunaavat kitkerät siemensattumia, jotka poistavat takahampaiden paikat. Rypäleistä saa onneksi erittäin hyvää juomaa.

Käyttökelpoisin hedelmä onkin sitruuna. Sehän ei oikeastaan kaipaa muuta kuin lorauksen giniä ja vissyä.

Hotellihuoneen tyynyllä on marianne-karkki eikä ananas, ihan syystä.

Ps. Tuoreita hedelmiä ällömpiä ovat ainoastaan kuivatut hedelmät ja hedelmät ruoissa. Eräs lupaavasti alkanut parisuhde päättyi siihen, kun piilotin slaissin kinkku-banaani -pizzaa yucca-palmun juurelle.

Ikärajoja

Lapsiperheet ja alkoholinkäyttö. Siinäpä Suomessa aina ajankohtainen puheenaihe, valitettavasti. Viimeksi nousi esille vanhempien käytös laivoilla ja toisaalta myös laivayhtiöiden toiminta. Satu hämmästeli joku aika sitten, miksi suomalaisen on niin vaikea erottaa hiprakka ja känni.

Kokemukseni alkoholinkäytöstä pienen lapsen näkökulmasta ovat tavanomaisia. En kiinnittänyt vanhempieni juomiseen mitään huomiota. Traumoja ei ole. Viiniä meillä ei arkena juotu, juhlissa kyllä. Mutsi joi viikonloppuisin yhden oluen. Faijalla meni joskus yli.

Olen saanut lapseni aika vanhana, yli kolmikymppisenä. Olin ehtinyt rellestää ja hillua ihan riittävästi. Keski-ikäistyminen on tuonut mukanaan myös fysiologisista muutoksia: naaman romahtamisen lisäksi juhlimiskonseptiakin on pitänyt tarkistaa.

Juomavalikoima on nykyään hyvin, hyvin rajallinen. Niiden muutamien alle parikymppisenä pilattujen juomien lisäksi kuohari närästää, kalja turvottaa (pidän eniten ykkösestä), siiderissä on satamiljoonaa kaloria ja lime-mansikan maku, punkusta tulee päänsärky ja väkevistä pleksit (viininjuojana hörppään drinkit aivan liian nopeasti).

Krapulat ovat aivan karseita. Ne iskevät helposti ja aivan kohtuuttomalla voimalla nautittuun nestemäärään nähden. Henki ei kulje, uni ei tule (painajaiset kyllä) ja keskittymiskyky on nolla. Lisäksi näissä tiloissa joutuu marinoimaan itseään vähintään kolme päivää.

Baareihin en edes halua mennä. Siellä on humalaisia ihmisiä, joita en tunne ja musiikkia, josta en piittaa, liian kovalla molemmat. Juomat maksavat saman verran kuin viikon kauppalasku. Puhua ei voi, istumaan ei pääse, tanssia ei kehtaa. Miksi vaivautua.

Uusissa rajoissa on toki ollut opettelemista. Onneksi lähtölaukaukseen ei tarvittu kuin yhdet firman keväjuhlat, jonka jälkiseuraamukset podettiin hiekkalaatikon reunalla.

Säännöt ovat nykyään seuraavat:

Yksi tai kaksi on perussetti.
Kolmas tarkoittaa bileitä ja hiprakkaa - ja on viimeinen lasten kanssa nautittava annos.
Neljäs on jo uhkarohkeaa - ja se viimeinen ilman lapsia nautittava juoma.
Koska viides on vain ja ainoastaan vaikeuksien kerjäämistä ja huomispäivän tuhlaamista ja kuudes on sama kuin hankkisi noron, menkat ja sydänkohtauksen yhtäaikaa.

Kotiin on lähdettävä viimeistään yhden pintaan, sillä yöunien uhraamiseen pitää olla todella painava syy.

En ole pahoillani iän tuomista rajoitteistani, päinvastoin. Pääsen lähes poikkeuksetta hiihtämään bileiden jälkeen ja risteilyllä ehdin aamupalalle. En osaa spekuloida millainen äiti olisin ollut 20 vuotta sitten. Mutta olen hiton tyytyväinen, että Skidi piirtää käteeni viinilasin eikä prikkaa salmiakkikossuja.

Kahden kilon teesit

Laihdutusprojektini on ajautunut ahtojäähän. Syksyllä lähti neljän kilon tavoitteesta kaksi kiloa, mutta joulukuussa hyvä kehitys stoppasi. Sain duunia ja kaupan päälle tunnin työmatkan suuntaansa. Kun puoli seitsemältä tulee kotiin, ei ole enää raaka-aineita salille (ainakaan tällä valomäärällä) ja viikonloppu-urheilu ei riitä.

Olisi kehitys hyvin voinut stopata muutenkin, laihduttaminen kun ei ole kovin yksinkertaista pelkän liikunnan avulla. Koska kuitenkin haluan räjäyttää ne kaksi jäljelle jäänyttä kiloa taivaan tuuliin, on pakko korottaa panoksia.

Vaikka viagrasta on jo havaittu kiinnostavia sivuvaikutuksia, ajattelin kuitenkin turvautua siihen ruokaremonttiin. Äh ja voih.

Olen aina ollut hyvin huoleton syöjä. En ole koskaan jaksanut kytätä kaloreita enkä jaksa nytkään. Motivaatio ei riitä erikoisdieetteihin. Muutoksen täytyy tulla pienistä korjausliikkeistä.

Helmikuun teesit ovat tässä.

• Irtokarkit kokonaan pois. Siis kokonaan. Pulla ja keksit eivät ole koskaan olleet suuri ongelma, mutta en ole ihan varma, haluanko elää ilman irtiksiä ja suklaata. Olen aina silloin tällöin pyristellyt irti sokerikoukusta (se on olemassa!), mutta tällä kertaa vedän nollatoleranssilla kokonaisen kuukauden. Pelottaa jo etukäteen.
• Ateriarytmi uudelleen tarkkailuun. Säännöllisesti urheillessa ateriarytmi pysyi ihan huomaamatta tiheänä, kun aineenvaihdunta piti huolen näläntunteesta. Nyt pitäisi muistaa syödä välipaloja, vaikka ei yhtään tekisi mieli, jotta se yhtäkkinen himo pysyisi poissa. Työpöydällä ja käsilaukussa pitää siis olla hedelmiä (iso blaah), pähkinöitä ja kuivattuja marjoja.
• Kaikki turhat juomisen kalorit pois. Aamupalalla tuoremehun sijaan vettä ja viiniä on lupa lorottaa lasiin vain kolmena iltana viikossa.
• Annoskoko pienemmäksi. Yksi annos ruokaa riittää ihan hyvin, varsinkin kun salaattia mättää helvetillisen satsin lounaan kylkeen.
• Lopetan illalla leivän mussuttamisen. Jos tekee mieli vetää puolikas paahtoleipäpaketti kymmenen uutisten jälkeen, on päivän ruokailussa ollut jotain päin persettä.

Lisäksi lupaan ja vannon, että huhtikuussa alan pyöräillä duuniin vähintään kaksi kertaa viikossa.

Muuta en tähän hätään keksi. Keksittekö te?

Esikoulukypsä

Se kasvoi eskarilaiseksi! Hyvä mä!

Painoin enteriä. Skidin ilmoittautuminen maksuttomaan esiopetukseen lähti kaupungin tietojärjestelmiin.

Suhteeni eskariin on samanlainen kuin muumeihin: tiedän konseptin, mutta se ei kuulunut minun lapsuuteeni.

En ole ollut kunnallisessa päivähoidossa, kerhossa, muskarissa enkä eskarissa. Vietin lapsuuteni pikkuveljeni kanssa Mummon ja Papan rintamamiestalossa, kivenheiton päässä nykyisestä kodistani. Kasvatimme sammakonkudusta nuijapäitä, söimme oman maan perunaa ja ruskeaa kastiketta, juoksimme ruohonleikkuria karkuun ja heittelimme omenoita orapihlaja-aidan takaa autotielle.

Näin jälkikäteen ajatellen lähdin ekalle luokalle aika haastavasta asetelmasta.

En tuntenut ketään.
En osannut koulumatkaa.
En osannut lukea enkä laskea, uida enkä hiihtää.
En ollut koskaan ollut neljää isommassa lapsiryhmässä.
Ja koska olin pyörinyt vain veljieni kanssa, minulla ei ollut yhtäkään tyttökaveria -- lukuunottamatta serkkuani, jota näin pari kertaa vuodessa.

Jep. Olin aito, pystymetsästä revitty hottentotti - ja kyllä, olin alkuun vähän villi. Ihminen on kuitenkin sopeutuvainen eläin. Sain kavereita heti ja opin tavoille muutamassa kuukaudessa.

En kertaakaan kuullut vanhempieni spekuloivan esikoulun tarpeella tai keskustelevan, pitäisikö tietojani ja taitojani kehittää ja ovatko vuorovaikutustaitoni ajan tasalla. Loppuvuodesta syntyneen pikkuveljen kouluunmenosta muistan heidän kyllä olleen huolissaan. Että pitäisikö odotella vielä.

Ovatko ajat muuttuneet? Saako ekaluokkalainen olla enää samanlainen simpanssi kuin minä olin? Pidetäänkö vanhempieni kaltaisia valintoja tehneitä nykyään lahkolaisina?

Vaikuttiko tämän vaiheen puuttuminen elämäni kulkuun? En tiedä. Opin lukemaan ja laskemaan (jotakuinkin), hiihtämään ja soittamaan nokkahuilua vuotta myöhemminkin.

Tärkein argumentti esikoulun puolesta onkin se, että Skidi itse haluaa sinne, ikätovereidensa joukkoon. Viisi vuotta perhepäivähoitoa riittää. Houkuttimena ei siis ole lukutaito, vaan paremmat prinsessaleikit.

Teelikamentten

Kuva: Flickr / meme

Anekdootti aamiaispöydästämme. Viisivuotias tiedusteli, että miten olimme Koti-insinöörin kanssa oikein päättäneet hankkia lapsia. Että laskimmeko enttententtenillä?

Niin.

Aikuisen suusta tämä olisi näennäisen kepeään ulkoasuun verhottu nerokas kritiikki, joka ilmentäisi paheksuntaa, sääliä ja halveksuntaa yhtä aikaa. Yritin vakuutella itselleni, että tämä oli vain lapsen heitto. Että ei elämämme oikeasti voi senkään näkökulmasta vaikuttaa siltä, että ratkomme kaikki merkittävät pulmat kivi-paperi-sakset -tekniikalla. Eihän?

No, ei ainakaan vielä. Mutta jossain vaiheessa, kun perspektiiviä tulee lisää, se varmasti tajuaa, että tämä ei oikein suju, varsinkaan minulta. Onhan se jo nyt rekisteröinyt eroja perheiden välillä - joissain perheissä saa valvoa pitempään ja jotkut saavat aina jälkkäriä. Milloin kuulen ensimmäisen kerran kritiikkiä siitä, että jollain muulla on paljon parempi mutsi?

Sitä tuntee välillä itsensä aika aseettomaksi, varsinkin kun on pakko ylianalysoida kaikkea. Voiko tässä mitenkään jäädä henkisesti voitolle?

Plussakortti ei käy oveen

Kuva: Flickr / net_efekt

Olin keskiviikkona hieman väsyneenä töissä. Yritin avata duunin ulko-ovea lompakossa olevalla bussikortilla. Kun pääsin työpöytäni ääreen, kävin täyttämässä vesipullon ja laitoin sen laukkuun - ilman korkkia. Lounastunnilla en tunnistanut pöytään istumaan tullutta toimitusjohtajaa.

Kun päivitin toilailuistani facebookiin, sain välittömästi vertaistukea.

Yksi kertoi, että oli yrittänyt patistaa lasta ulos pukemisen jälkeen, ei halunnut mennä. Koska kengät puuttuivat.

Toinen oli huomannut, että bussikuski katsoo vinoon, jos töistä lähtiessä (klo 16 maissa) tervehtii sanomalla: "Huomenta!".

 Pitkään kotiäitinä ollut joutuu tsemppaamaan, ettei änkeä ilman vaunuja bussin keskiovesta sisään.

Joku taas yrittää avata autonavaimella päiväkodin porttia. Tai unohtaa, että lapsen on hakenut hoidosta jo mummi, mihin hoitopaikan johtaja ei ole ollenkaan syyllinen.

Kuten olen jo aikaisemminkin todennut, on hirveän kiva, että en ole aivokirugi tai uutistenlukija. Ja jos joskus joudun aivokirurgille, aion tarkistaa, miten leikkaavan lääkärin lapset nukkuvat.

Kliketi klik

Ei saa koskea tietokoneeseen! Tämä lause karjaistaan meillä ilmoille aika usein, kone kun kiinnostaa tavattomasti etenkin yksivuotiasta. En halua, että tahmeilla pikkunäpeillä on yhtäkkiä kovalevylleni downloadattu viruksilla höystetty pornoelokuva tai tilattu takapihalle kuorma-autollinen soraa. Se olisi ihan oma vika. Minulla on selain aina auki.

Internet on tällä viikolla yllättänyt aikuiset. Noora sai kipakkaa palautetta postattuaan facebookiin sotakuvan, koska äitinsä sylissä surffannut taapero näki sen. Eilen taas tuli julkisuuteen juttu, jossa yhdeksänvuotias tyttö oli onnistunut lataamaan laittomasti musiikkia netistä. Isää vaaditaan tilille.

Isä oli pahasti myöhässä. Omat kakarani ovat vielä aika pieniä, mutta haistan tässä internetissä samantyyppisen pitkähkön keskustelun kuin kukissa ja mehiläisissä. Tietokone, iPad tai älypuhelin voi olla lapsen leikkikalu mutta internet ei ole. Virtuaalimaailmalla on omat itsensäpaljastajansa, namusetänsä, huijarinsa ja kiusaajansa, joihin haksahtaa medialukutaitoinen aikuinenkin -- ja helvetisti lasten silmille sopimatonta tekstiä, kuvaa ja videomateriaalia. Hakukoneet eivät sorttaa sisältöä laillisuuden tai lapsille soveltuvuuden mukaan. Rikokset ja vahingot ovat vain muutaman klikkauksen päässä. Nappulat ovat isoja ja houkuttelevia.

Meillä ei siis äidin koneeseen kosketa, vielä. Tämä tällä hetkellä nenänsä paitaani niistävä sukupolvi kasvaa kuitenkin informaatiotulvan ja tietotekniikan keskellä. Milloin mediakasvatus pitäisi aloittaa? Muutaman vuoden päästä minun pitänee säilyttää myllyäni vähintäänkin asekaapissa. Noihan osaa ohittaa tekemäni salasanasuojaukset todennäköisesti jo ala-asteella.

Kuinkas teillä surffataan?

Kuva: Flickr / jonrawlinson

Ehdolla: foto ois kiva

Auton tärkein ostoperuste on tietenkin kiva väri tai hauska rekisterinumero. Jäin funtsimaan näin vaalikampanjani alkumetreillä, että millä perusteella se ehdokas sitten loppuviimeksi ostetaan: Esitteen sloganin? Vaalikoneen vastausten? Koulutustaustan ja kokemuksen?

Muistaakseni ensin valitaan puolue ja sitten plärätään apinakalenterin ehdokaslistan kuvat läpi ja yritetään muistaa jonkun siedettävän näköisen tyypin nimi ja äänestysnumero kopissa.

Se numero. Vanhanenkin sen tietää, että ei ole ihan yhdentekevää, mikä äänestysnumero kohdalle osuu. Numeron pitää olla tyylikäs ja merkityksellinen kuten vaikka oma onnennumero. Tai sitten joku jämäkkä numero kuten 33, kaunis matemaattinen luku kuten 25 tai valtiomiesmäinen100. Ei ainakaan mikään ankea 387.

Pyysinkin heti toiminnanjohtajaa sumplimaan mulle kivan numeron varsinkin kun ekakertalaisena tarttisin vähän buustausta. Tyyppi kuulosti vaivaantuneelta. Niitä ei kuulemma voi sumplia. Ne mätkähtävät ehdokkaille 28.9. jossain salaisessa puolue-ehdokas-aakkosjärjestyksessä.

Tässä YLE radio 1 Suoraa puhetta -ohjelman promokuvauksessa oli vähän asennetta.

Takaisku. Täytyy yrittää kompensoida kuvalla, jota ottamaan on pestattu puolueen toimesta ihan ammattilainen. Mutta minkälainen foto erottuu? Hymyilevää rillinsangan purijaa lienee tyrkyllä aika paljon. Joku hassuttelukuva voisi tehota. Klassikko silmät kierossa toimii aina. Niin, ja se on aina hyvä, kun vetää hihalla etuhampaat kuiviksi jolloin ylähuuli jää rullalle ylös!

Pieleen meni. Kuvaaja ei ollut avoin ehdotuksilleni*. Kuvausvaatekriisi oli kosminen ("Millainen vaatetus ilmentää sinua parhaiten ihmisenä?"). Pelistä tuijottivat medium+ silmäpussit. Ripsiväri meni pilalle kun metro nytkähti liikkeelle. Bad hair day.

Lisäksi minulla on vaalisloganpaniikki - se pitää suoltaa tänään. Otan nyt vaalisloganpaniikkipunaviinilasillisen. Sitten soitan vielä puolueen yhteyshenkilölle ja tarkistan, pitääkö siinä olla loppusointu.

Ps. Ansaintaidea: vaalilautakunta (mikäsenyton) voisi myydä numeroita ehdokkaille. Jos pääsee läpi, sitä samaa numbaa vois käyttää seuraavissakin vaaleissa. Sitten puolueet voisivat jäädyttää pitkään palvelleiden poliitikkojen numeroita toimiston kattorakenteisiin samaan tapaan kuin jääkiekkoilijoiden.

*ehkä siksi, että sessioon oli varattu vartti, josta käytin 10 minuuttia vaatteiden vaihtoon.

Ehdokas kuistilta, päivää

Laitoin eilen nimen paperiin. Espoon Vihreät ottivat minut ehdokaslistoilleen siitä huolimatta, että olin avoimesti jakanut käsitykseni demokratiasta, Vihreistä (korostin tunteneeni myötähäpeää erityisesti naimalakkokampanjaa kohtaan), vaalityöstä ja tyhjästä kiinnostumisesta.

Hengenheimolaiseni: yhtä vihreä ja yhtä kuistilla.

Neuvottelut sujuivat leppoisasti. Saan pitää mielipiteeni, tyylini ja ottaa taskumatin kokouksiin.

Tenttasivat, onko minulla rikosrekisteriä, tukijoukkoja ja vaalibudjettia. Ei. Olen saanut kerran ylinopeussakot, frendejä en kehtaa mukaan pakottaa ja kampanjani on krääsätöntä mallia.

Kertoivat, että ehdokkuus maksaa 95 euroa ja firma vetää välistä 20-25% kokouspalkkioista. Verolla kuulemma maksetaan sen tyypin palkka, joka minua tenttasi. Huomauttivat, että jos loikkaan persuihin heti, saan kolmen tonnin sakot, ilmaiseksi saan loikata vasta ekan kokouksen jälkeen. Tämä selvä.

Sitten pistivät pahan. Mikä on vaaliteemani?

Normaali ehdokas olisi tietenkin luetellut monta joukkoliikenteen tai peruspalveluiden kehittämiseen liittyvää pontta. En keksinyt mitään. Yritin selittää, että olen tietenkin kaiken hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan. Nauroivat kohteliaasti. Pyysivät miettimään asiaa intensiivisesti.

Toivoivat, että jos olen täysin eri mieltä jostain vaaliohjelman asiasta, en ottaisi juuri sitä pääteemakseni. Totesin, että vaaliohjelma on sellaista ruusunpunaista höttöä, että helpompi olisi vastustaa YouTuben söpöjä kissavideoita.

Olen siis heti kusessa. Mitä minä oikeasti kannatan ja himoitsen? Olenko liian tyytyväinen kuntalainen? Mihin voin kunnallistasolla edes vaikuttaa? Kovin monimutkainenkaan teema ei voi olla, sillä se pitää olla kiteyttävissä jonkinlaiseksi populistisen latteaksi lasautukseksi, jonka voi painaa rintanappiin.

Onneksi blogi tuli apuun. Taidan panostaa ydinosaamiseeni, mutseihin, äitien vitutuksen vähentämiseen hyvinvointiin. Siitä ainakin riittää asiaa. Ja sehän on yhdistettävissä melkein jokaiseen asiaan: neuvoloihin, isyysvapaisiin, terveyden ylläpitoon, perheen ja työn yhdistämiseen, monipuolisiin liikunta- ja harrastusmahdollisuuksiin ja lähikaupan tuoretiskin tarjontaan. Voilá!

Älkää nyt vaan kysykö, mitä vihreää siinä on. Yksi hankala kysymys per viikko, kiitos.

Ps. Kuten arvelittekin, jo ekasta tapaamisesta tuli postausmatskua vaikka muille jakaa. Aloitankin ihan uuden Ehdolla-sarjan, jossa puidaan vaalisählinkiä amatööriehdokkaan näkökulmasta.

Takinkääntö

Sain lukijalta meiliä. Hän on itse kunnallisvaaliehdokkaana ja toivoi samaa kohtaloa myös minulle. Ehdin jo kertaalleen torpata moisen ajatuksen, kun pohdiskelin, mitä sitä työttömänä tekisi.

Koska on monia syitä olla lähtemättä.

1. En fanita demokratiaa. Kun riittävä määrä ihmisiä katsoo, että käsiaseet ja turkistarhaus ovat ihan ok, käsiaseet ja turkistarhaus ovat silloin ihan ok, vaikka eivät tietenkään ole. Enemmistö ei ole aina oikeassa ja vähemmistössä vituttaa.
2. Kaltaiselleni konservatiivi-liberaalille ei ole puoluetta. Äänestän Vihreitä, koska vihaan niitä vähiten. Puolueohjelmat aiheuttavat haukotuksien lisäksi lähinnä myötähäpeää - sikäli kun niistä saa mitään selvää.
3. Pitäisi olla kiinnostunut kaikesta. En ole. On tärkeitä asioita ja sitten vähemmän tärkeitä, jopa naurettavia asioita. Sitten on todella monimutkaisia asioita, joista on vaikea olla mitään mieltä. Silloin ei ole kyse vain yhteisten rahojen jakamisesta, vaan pitäisi miettiä koko pakka uusiksi.
4. Pitäisi tehdä vaalityötä. En missään tapauksessa lähde marraskuussa (vai milloin ne vaalit nyt oli) jäkittämään brosareiden kanssa Stockan kulmalle tai kiinnittämään vaalijulisteita leikkipuistoihin. En. Hyi saatana. Riittää, että naama tällätään jonkun puolueen perhepotrettiin. Budjettini hommaan on tasan nolla ja slogan, että älä siinä tuijota. Menestyksen resepti, for sure.
5. Vaalipäivä menisi pilalle. Joutuisin äänestämään itseäni. Koti-insinööri joutuisi valehtelemaan äänestävänsä minua. Ja epäilemättä kaikki tämä vaiva siksi, että saan nolot kolme ääntä. Ilta Sami Borgin kanssa ei enää tuntuisi samalta.

Niin. Nämähän ovat pelkkiä tekosyitä. Mikäs vittu tässä nyt oikein pelottaa?

Ehkä se, että joutuisin oikeasti hommiin. Olisinkin syyllisen puolella. Sivustaseuraajana on helppo haukkua nykymenoa. Valtuutettuna olisi (ainakin periaatteessa) mahdollista tehdä jotain konkreettista; jos vaikka sille lastensuojelulle lisäresursseja.

Tykästyin toimittajan työssä juuri siihen, että sain soitella ihmisille, etenkin poliitikoille, ja kysyä miksi. Nyt joudun kysymään itseltäni. Miksi et yrittäisi? Varsinkin kun siteeraat Immanuel Kantia.

Kiva kääntää takkia jo ennen kuin poliittinen ura on edes alkanut. Milloin ne vaalit nyt olikaan.