Synttärit ilman vieraita

Norjassa tapahtunut lapsen synttärikatastrofi puhuttaa. Lapsen juhliin ei tullut kukaan. Äiti otti kuvia täysistä karkkikulhoista ja pisti facebookiin.

Tarjoan toisen mielipiteen. Minusta kyseinen äiti on vähän pihalla. Sydämettömänä julmurina en ole myöskään varma, onko tämä nyt ihan näin raskas aihe, etenkin kun kiusaamistarkoitus jäi epäselväksi.

1. Jos vieraat eivät tulleet, koska kaikki olivat kipeinä tai muuten estyneitä, se on paskaa tuuria. Joskus voi synttärisankarikin olla kipeänä, jolloin vieraat pettyvät. Hemmetin ikävää. Asia ratkeaa lähtemällä vaikka Hoploppiin ja siirtämällä synttärit seuraavaan viikonloppuun.

2.  Jos vierailta ei ole varmistettu, ovatko he saaneet kutsun ja pääsevätkö he paikalle, on kyseessä vanhempien typeryys. Meillä molempien kersojen synttärit ovat kesällä, joten on pakko valita päivä sen mukaan, että avainhenkilöt pääsevät paikalle. Tämä ongelma siis korjautuu paremmalla kommunikoinnilla ja järjestämällä synttärit uutena ajankohtana, joka kaikille sopii.

3. Jos vieraat vain jättivät tulematta, vaikka olivat ilmoittautuneet, he eivät taida olla kovin hyviä kavereita. Miksi tällaisia tyyppejä edes kutsutaan synttäreille? Eivät he rupea sankarin kanssa hengaamaan, vaikka kakku olisi kuinka hyvää. Asia ratkeaa kutsumalla vain ne parhaat kaverit, jotka käyvät muutenkin. Ellei kyse ole synttäreitä suuremmasta ongelmasta: onko lapsella ollenkaan niitä ystäviä, jotka käyvät muutenkin?

Kyllä, kaikkien käy sääliksi lasta, joka turhaan odottaa vieraita merirovohattu päässä. Kyllä, minuakin itkettää, jos bileet jäävät syystä tai toisesta väliin. Kyse on myös siitä, miten iso numero asiasta kannattaa tehdä.

Joskus käy niin, että kaikki menee päin persettä, mutta peruuntuneet synttärit ovat peruuntuneet synttärit -- asia on lapselle selitettävissä ja uusi aikakin varmasti löytyy. Jos vanhemmat tekevät asiasta mediasirkuksen, eikö ongelmassa ole mittakaavavirheen vaara?

Ensi kerralla parempi tuuri tai fiksummat järjestelyt.

Osta kirja

Näsäviisastelija minussa herää, kun näen älyttömiä mainoksia. Kuten tämä (anteeksi paska kuvanlaatu):

Mitä helvettiä? Teki mieli tuhria tähän bussipysäkkimainokseen muutama sarkastinen kommentti. Että ai ihanko totta tämä -- kuten kaikki muutkin lahjat -- kannattaa ostaa sukulaisille ja ystäville? Kun vissiin aika harva panostaa tuntemattomiin ja vihollisiin.

Ja että helppo paketoida. Ei ehkä kaikkein ylevin peruste lahjojen ostoon, mutta kiitos nyt tästäkin vinkistä. Ymmärrän kyllä, että tämä on joillekin ihmisille tärkeää, mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, ässäarpa on vielä helpompi.

Ja jos nämä ovat tosiaan ainoat myyntiargumentit, mitä se kertoo itse kirjasta tai kirjailijasta? Tai ehkä tämä pitää tulkita kirjallisuuden nykytilan manifestiksi.

Eniveis, onpa hyvä, että tämänkin mainoksen tehtailleelle työryhmälle koittaa joululoma.

Huoltovapaa leikkipuisto

Espoossa - kuten koko Suomessa - on säästötalkoot. Kaupungin rahoja laskettaessa on esitetty mm. leikkipuistojen purkamista.

Kun katsoo Espoon palvelukarttaa, näkee, mistä kulut syntyvät. Leikkipuistoja on paljon ja kaikki ne pitää tarkastaa säännöllisin väliajoin, kunnostaa välineitä, vaihtaa hiekat ja haravoida. Yksi ongelma ovat EU:n tiukat turvallisuusstandardit. Käy kalliiksi vaihtaa kiipeilytelineet säännösten mukaisiksi ja laittaa keinujen alle turvasoraa tai kumimattoa. Viranomaisten mukaan on halvempaa hankkiutua niistä eroon kokonaan.

Isosisko on ehkä hiukan huolissaan pikkusiskon ilmeisestä aikeesta hypätä pituutta varvikkoon.

En nyt mene siihen, että Suomen talvessa myös turvasora on umpijäässä, sikäli kun sitä kinosten alta näkyy. Enkä siihen, että oletettavasti lasten on tulevaisuudessa kiellettyä liikkua kodistaan yhtään minnekään ilman kypärää ja kuplamuovikäärettä.

On ihan selvää, että lähileikkipaikkoja on oltava. Lapset tarvitsevat monipuolista liikuntaa joka päivä, kaatumiseen kaikkineen. Tulee törkykalliiksi kasvattaa sukupolvi, joka ei ole pudonnut keinusta.

Jäinkin miettimään huolto- ja vastuuvapaata leikkipaikkaa. Onko joka ikisessä puistossa pakko olla se hemmetin keinu ja hiekkalaatikko? Voisiko edes osa leikkipuistoista olla vähän vähemmän teknisiä (kaikkialla on ne samat kirahvinpääliukumäet) ja enemmän luonnonmukaisia? Metsässähän saa leikkiä ilman oikeusjuttujen pelkoa.

Kokemukseni mukaan lapset leikkivät melkein missä ja millä tahansa. Istutetaan matalia tanakoita puita kiipeilyä ja roikkumista varten, tehdään pensaista piiloutumissokkeloita, rakennetaan nurmikolla päällystettyjä kumpuja, joilta voi kieriä holtittomasti alas, ja asetellaan tasaisista kivistä maahan muodostelmia, joiden päällä voi loikkia. Koko systeemiä voisi kiertää vaikka lehtikuusirinki, jolloin ympärille syntyisi ihan ilmaiseksi pudonneista neulasista pehmeä minipururata. Oikea maisema-arkkitehti kehittäisi tästä konseptista varmasti vientituotteen.

Toki kaupungin puutarhuri voisi välillä käydä leikkamassa pensaita ja nurmikkoa, ellei asia talkoilla hoituisi. Mutta eipähän tarvitsisi pistää koko puistoa uusiksi kun turvamääräykset taas muuttuvat. Mäntyjä ja kiviä on vaikea kieltää.

Kaupunkikeskus vai perusostari?

Olen kovasti mielissäni siitä, että kotilähiöni vilkastuu metron myötä. Kävinkin eilen kaupunkikeskus Ainoan avajaisissa. Halusin nimittäin tietää, mitä kaikkea kaupunkikeskuksessa voi tehdä - varsinkin lapsen kanssa!

En nähnyt muuta kuin ihan perusostarin. Nettiesittelyn perusteella odotin vähän muutakin.

"AINOA on paljon muutakin kuin ostospaikka. Siellä vietät rennosti vapaa-aikaasi vihreässä, mutta silti urbaanissa puutarhakaupungissa tai oleskelet valoisissa sisätiloissa. Paikka on pullollaan muotia, lifestyleä, sporttia, sisustusta, viihdettä ja hemmottelua. Upeiden elämysten ja silmänruoan ystävä voi AINOAssa pitää lyhyen tai pidemmän paussin alueen monissa kahviloissa ja ravintoloissa."

Valoisan allekirjoitan. Mutta upeita elämyksiä ja silmänruokaa? Seriously?

Ihan normimeno. Ketjuliikkeitä siellä suurimmaksi osaksi oli (BR-lelu, H&M, Glitter, Cubus, Life, Stadium...). Kahvilalla on sama yrittäjä kuin Kampin keskuksessa. Kiinnostavimmat yrittäjät olivat Petri's chocolate room (Fiskarsista) ja Kiva Putiikki (Järvenpäästä). Japanilainen ravintola Sumo täytyy testata, mutta sporttibaari ei juurikaan kiinnosta. Théhuone on kiva saada lähemmäs.

Miellän kaupunkikeskuksen kuitenkin sisältävän muutakin kuin liikkeitä eli sitä kaupunkia - esimerkiksi espoolaisia yrittäjiä, tiloja asukastapahtumien järjestämiseen, yhteisöllisiä elementtejä ja lähidemokratiaa, kulttuuria ja lasten ja nuorten huomioimista. Näistä ei näkynyt vilaustakaan. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi huvikseen kutsua peruskauppakeskusta kaupunkikeskukseksi?

Tavoitin puhelimitse kauppakeskusjohtaja (!) Kirsi Borgin. Hän kertoi nimen tulevan siitä, että kyseinen rakennus on vain ensimmäinen osa Tapiolan keskuksen kehittämistä ja kokonaisuus muodostuu kaupunkikeskukseksi seuraavien vaiheiden myötä. Myös Stockmann on jatkossa osa kaupunkikeskus Ainoaa.

Ok.

Jatkossa siis tulee sitä kaupunkikultturia? Borg kertoi vähän kakistellen, että he etsivät kyllä tapoja kehittää vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä, mutta toistaiseksi keinoja ei ole tarkennettu.

Kysymykseen paikallisista yrittäjistä Borg ei pitänyt relevanttina. Hän viittasi tutkimukseen, jossa oli haastateltu 400 kävijää. Kolme tarvetta oli noussut esiin: kahvilat ja ravintolat, urheilukauppa ja laaja aukiolo. Näissä on hänen mukaansa onnistuttu.

Totta. Perusostarissa on tosiaan onnistuttu. Ainoan facebook-sivun keskustelussa tuli esiin, että 24/7 auki olevaan yhteiskuntaan sopeutumattomia pienyrittäjiä ei jatkossakaan näy: kaikkien puotien on oltava avoinna, kun keskus on avoinna. Tähän ei moni taivu. Itse kaipaan sitä kaupunkia, persoonallisuutta, laatua ja paikallisuutta. Aukioloajat voin katsoa netistä.

Kaupunkikeskus on siis olemassa vasta mielikuvatasolla. Toivottavasti jatkossa rima vähän nousee.

Rakennusprojekti vs. asukkaat

Törmäsin toissa-aamuna päiväkodin pihalla itkuiseen kanssamutsiin. Hän kertoi, että heidän asuntoonsa oli kuulunut porausta läpi yön. Vasta kuudelta aamulla oli tullut hiljaista. Viisihenkinen perhe - kesällä syntynyt vauva mukaanlukien - ei ollut nukkunut minuuttiakaan.

Voitte kuvitella. Kriisi oli täydellinen. Olisin itse varmaankin joutunut jonkin sortin psykoosiin.

KUVA: Flickr / Lucas Cobb

Tapiola on tällä hetkellä valtava työmaa. Tulee metroa, parkkihalleja ja kauppakeskus. Meilläkin ikkunat helisevät säännöllisin väliajoin, mutta pahimmat tärskyt tulevat aina ennen kymmentä. Mitä helvetin hommia siis täytyy tehdä yötä myöten? Asukkaat ovat jo muutenkin melussa kovilla.

Pyysin selvitystä Espoon teknisen toimen johtajalta, Länsimetron toimitusjohtajalta ja Tapiolan alueen rakennusprojektin johtajalta.

Noh. Kukaan ei tiedä, mistä melu on tullut. Kaikki vakuuttavat, että syyllinen ei ole heidän työmaansa.

Nähdäkseni tässä on kolme vaihtoehtoa.

1) Rakennusprojektien alihankintaketjut ovat niin pitkiä, että työnjohdolla ei ole enää aavistustakaan mitä tehdään, kenen toimesta ja missä. Samasta syystä sääntöjen noudattaminen on vähän jäänyt. Jos urakka kusee, alihankkijan on fiksumpaa porata läpi yön. Vastuu ei ole kenenkään.

2) Sattumalta samalla alueella on meneillään joku yksityinen rakennusprojekti, josta kaupunki ei tiedä mitään. Tämä vaihtoehto herättää kysymyksen, mikä viranomainen valvoo yksityisten projektien sääntöjen noudattamista. Kenelle voi valittaa, jos sääntöjä ei noudateta? Hätäkeskukseen?

3) Joku valehtelee. Tätä en millään haluaisi uskoa.

Eilen poraus oli loppunut kymmeneltä. Tänään sitä ei ole kuulunut enää ollenkaan. Onko joku sana kuitenkin mennyt perille?

Mitä veikkaatte? Entä oletteko kokeneet rakennusprojektien mielivaltaa?

Liikaa

Olen tänä kesänä vittuuntunut useamman kerran. Smoothieen, jäätelöön, mustikkaleivokseen, jogurttiin. Päällisin puolin hyvännäköinen herkku on ollut pettymys.

Lettu oli hyvä, mutta nutellaa liikaa.

Koska siinä on ollut aivan sairaasti sokeria.

Jäätelö on osoittautunut ällömakeaksi, muffinssissa ei edes maista mustikkaa överisokerin alta. Jogurtti pakottaa irvistämään.

Puolet jää syömättä. Kaikille tulee huono olo. Lapsikin luovuttaa kalkkiviivoilla.

Tämä on avoin kirje elintarviketeollisuudelle. Mikä hitto teitä vaivaa?! Kenellä te testaatte näitä tuotteita? Mehiläisillä?

Ei pystynyt.

Ongelma ei ole se, että kaiken pitäisi olla sokeritonta tai stevia-makeutettua. Ongelma on siinä, että haluan nauttia jäätelön mausta, en pökertyä sokerista. Herkullisuus ei liity yksi yhteen makeuteen. Jos haluaisin pelkkää makeaa vetäisin pillillä siirappia! Pitääkö tuotteen olla "light" maistuakseen normaalilta?

Voi olla, että vika on minussa. Olen kuluneen vuoden aikana kiinnittänyt huomiota sokerin käyttöön. Sokerittoman tammikuun aikana tajusin, kuinka monessa paikassa sokeria tuputetaan. Pussipuurossa voi olla neljännes sokeria. Neljännes! Puurossa! Onko tosiaan niin, että keskimääräinen kuluttaja haluaa nimenomaan tätä kohtuutonta sokeriläträystä? Vaikea uskoa.

Vakavissaan. Lopettakaa nämä festarit. Tai alan vaatia insuliinia kylkiäiseksi.

Iik, karvaa!

Ihastuin ikihyviksi, kun miehetkin riisuivat Beautiful body -kampanjan nimissä. Autolehtien miehet kertoivat vartaloistaan hyvin samanlaisia ajatuksia kuin naisetkin - niin ilot kuin murheetkin olivat liikuttavan yhtäläisiä.

Ne ainoat hyväksyttävät karvat.

Jaoin jutun facebookissa. Salamatkustajan Satu kommentoikin, että miesten karvat on kyllä kätevät, kun raskausarvet eivät näy. Karvojen mainitseminen herätti kauhistusta: erään kommentoijan mukaan miehille (myös naisille ja lapsille) on sallittua karvoitusta vain hiukset ja kulmakarvat, muu pitäisi poistaa. Koska karvaisuus on hyi-yök-likaista-limaista.

En tiedä, onko tällainen ajatusmaailma kuinka yleinen. Olen ollut huomaavinani, että miehetkin sheivaavat nykyään hysteerisesti. Kokovartalokarvattomuus on kuitenkin aika helvetin paljon vaadittu monilta naisiltakin, saati sitten miehiltä. Normaalikarvaiselle miehelle kyseessä on yhtä vaikeasti saavutettava kauneusnormi kuin barbivyötärö naiselle.

Olen itse tummahiuksinen ja tuomittu näkyvään karvoitukseen. Pahin tilanne on talvella, jolloin kalmankalpea iho korostaa jokaista haiventa niin käsivarsissa kuin ylähuulessa. Iän myötä taistelu pahenee, kummallakin sukupuolella.

Karvoja saa toki kavahtaa. Kroppansa saa sheivata, nyppiä ja raastaa sileäksi, mutta omille neurooseille kannattaa välillä huhuilla faktapohjaa. On silkkaa typeryyttä kuvitella, että ihmisen hygieniatavat liittyvät millään tavalla hänen karvoitukseensa. Likaisuus ja karvaisuus eivät ole synonyymit.

Toivoisinkin hartaasti, että ihmisen karvat voitaisiin pikaisesti palauttaa luonnollisten ja hyväksyttävien piirteiden joukkoon, jos ne ovat jonnekin muualle lipeämässä. Tästä kauneusihanteesta kiittää vain Gillette.

Elisa Kirja: kuinka minusta tuli sekakäyttäjä

Suomen Blogimedian kautta tuli kysymys, haluanko osallistua Elisa Kirja -yhteistyöhön. Periaatteessa kyllä: rakastanhan lukemista! Mutta että e-kirjoja? Onko niitä jo enemmän kuin kymmenen? Ja miten niitä muka luetaan, ja ne laitteethan on tosi hankaliakin. Tiedän, koska vilkaisin yhtä kolmen sekunnin ajan vuonna 2009 ja totesin vehkeen omituiseksi. Mihin se kirjanmerkkikin laitetaan!

Ennen...

Minä ja kirja tapaamme nykyään vain lomilla. Tämän elämänvaiheen to do -lista on arkena tapissa ja kirjat ovat ensimmäinen pudokas. Mutta miksi? Kyllä minä periaatteessa lukea ehtisin, mutta en ehdi kirjastoon enkä kirjakauppaan. Bussissa ei näe pientä pränttiä ja pyörän selässä taas ei voi (eikä uskalla) lukea. Voisiko modernisaatiosta olla jopa apua? Jos onkin niin, että istun pappamopon satulassa Gutenbergin kanssa ihan pelkän tavan vuoksi?

Käteeni lykättiin Samsungin lukulaite ja kolme ilmaiskoodia kirjaostoksia varten. Kun klikkasin itseni kauppaan, tajusin olleeni enemmän jumissa kuin kuvittelinkaan.

• Valinnanvaraa on. Elisa Kirjassa on tällä hetkellä noin 7000 teosta, harlekiineista tietokirjoihin. Mukana on perusdekkareiden ja romaanien lisäksi siis keittokirjoja, sarjiksia, lasten- ja nuortenkirjoja ja Long Play -artikkeleita. Tietokirjaosastosta näkyy löytyvän mm. Sinkkosta ja Keltikangasta, jos joku uskaltaa lastenkasvatuskirjallisuutta lukea. 
• Aina ei tarvitse lukea. Voi kuunnella. Koska äänikirja. Ai hurja. Ehkä sille romaanillekin löytyy aikaa, jos sen kuluttaa työmatkalla tai lenkillä kuunnellen. 
• Hintaskaala on laaja. Lastenkirjoja saa 50 sentillä, Eläketalouden oppikirjan kuudellakympillä. Ihan kaikkea ei tarvitse ostaa: paljon kirjoja kuten klassikoita löytyy ihan ilmaiseksi! Mitäs jos kokeilisit Remeksen sijaan Saima Harmajaa? Tai espanjan alkeita. 
• Kirjoja löytyy myös englanniksi ja ruotsiksi.

Luddiitin yllätti myös se, että kirjojen ahmimiseen sopii melkein mikä tahansa internetiin kytkeytyvä leivänpaahdin - et tarvitse erikoislukulaitteen viimeisintä versiota, ellet välttämättä kaipaa modernia lukukokemusta. Ja jos kaipaat, mutta tunnet vastenmielisyyttä teknologian hankintaa kohtaan, lainaa laite kirjastosta!

...ja nyt!

Koodeja ei ollut vaikea käyttää.

Olin halunnut jo pitkään lukea Riku Siivosen Long Play-artikkelin Päänavauksia, jossa kerrotaan lasten käytöshäiriöiden parantamisesta kalloleikkauksilla (Huom! voitte käydä lukemassa sen ihan ilmaiseksi koodilla katja1). Aihe kiinnosti vuoden takaisen neuvolaepisodin takia. Snadin aukileet menivät kiinni hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin neuvolalääkäri totesi huolestuneen oloisena, että aivojen kasvaminen täytyy ottaa erityistarkkailuun. Luonnollisesti googlasin kotona aihetta ja sain paskahalvauksen. Päänympärystä ei mitatakaan siksi, että kaupasta löytyy sopivan kokoinen pipo! Toistaiseksi aihetta leikkaukseen ei onneksi ole ilmennyt.

Seuraavaksi päätin napata digihyllyyni lastenkirjan, joista on perheessämme koko ajan vähän pulaa, iltasatusessio kun vedetään 365 kertaa vuodessa, molemmille lapsille erikseen. Päädyin kesän aikana suureen suosioon nousseeseen Risto Räppääjään - äänikirjana. Illalla siis testaan kersan kanssa, miltä tuntuu, kun joku lukee meille!

Kolmanneksi shoppasin Camilla Läckbergiä. Ruotsalaisdekkarit toimivat aina. Imaisin Visbyn reissulla Perillisen ja ajattelin jatkaa Enkelintekijällä.

Summa summarum: sekakäyttö kunniaan! Aion edelleen ostaa ja lainata kirjoja myös paperiversioina, sillä aurinkorasvaiselle ja hiekkaiselle rantapyyhkeelle ei samsungilla ole asiaa. Toisaalta saan kävelylenkillä sykkeet vauhtikestävyystasolle dekkaria kuunnellen. Kirjalle ja e-kirjalle on molemmille paikkansa.

Testatkaa vaikka. Teille on Elisa Kirjaan kaksi alennuskoodia:

• koodilla katja1 saatte ilmaiseksi yhden Long Play -artikkelin 1-5 (uusimmat eli Malmivaara ja Mikkelin kikkeli ei sisälly diiliin).
• koodilla katja2 saatte 10% alennusta mistä tahansa kirjaostoksesta.

Enjoy! Kuulen myös mielelläni kokemuksianne sekä e- ja äänikirjoista, hinnoista, lukulaitteista ja lukusuosituksista!

Pastilliongelman ydin

Helsinki on katsonut aiheelliseksi kieltää alle viisivuotiailta päiväkotilapsilta ksylitolipastillit. Aluksi kieltoa perusteltiin sillä, että niihin voi tukehtua ja ne voi työntää nenään. Lopuksi selvisi, että kyse oli vain käytännön yhtenäistämisestä.

Oli syy sitten mikä tahansa, Espoon varhaiskasvatuslautakunnan jäsenenä kiinnostukseni heräsi. Kysyin varhaiskasvatuksen johtaja Titta Tossavaiselta, onko pöydällemme tulossa syksyllä samanlainen esitys? Vastaus oli yksiselitteinen. Ei, koska siihen ei ole mitään perusteita.

Mutta miksi pastillit sitten eivät aiheuta hämminkiä (tai tukehtumisia) Espoossa? Ihan tässä Helsingin naapurissa.

Keksin vain yhden selityksen. Kielto on nopea ja helppo implementoida. Ongelmanratkaisuun taas pitää paneutua ja jaksaa viestiä päiväkodeille ja vanhemmille, miksi mitäkin tapoja noudatetaan.

Tiedän, että resurssit ovat rajalliset, mutta tällainen kielto pienen pastillin takia tuntuu liioitellulta. Ratkaisuhan on ihan helppo: kullakin kersalla on oma pastillipurkki. Jos pastilleja ei ole, niitä ei anneta.

Kun niitä vaikeampiakin ongelmia on.

Kesän paras päivä

Monella on jo ollut tämän vuoden viimeinen kesälomapäivä. Minulla se on tänään. Facebookissa on ähkitty töihin palaamisen vaikeutta, mutta itse olen ihan fiilareissa. Emme eronneet tänäkään kesänä!

Kippis!

Ei ole mikään salaisuus, että lomailu on parisuhteelle rankka puristus. Meno ei mainittavasti arjesta eroa, vaikka olisi juhlapyhä, viikonloppu tai kesäloma: herätys on suht samalla kellonlyömällä joka aamu, rutiineista pidetään kiinni. Tämän lisäksi lomailu vaatii vielä ateriasuunnittelua ja toteutusta sekä ohjelmatoimiston pyörittämistä, mahdollisesti myös pakkaamista ja matkustelua. Parhaassa tapauksessa jokaisella perheenjäsenellä on eri näkemys onnistuneesta lomakonseptista. Loman lopussa ei ole enää yhtäänb aihetta, josta ei olisi riidelty.

Elokuu pelastaa. Työt alkavat ja hoitopaikat aukeavat. Palvelutoimisto lopettaa, mutta kesä jatkuu!

Kuinka vapauttavaa onkaa, kun päivän ohjelmasta ei vaihteeksi tarvitse neuvotella kenenkään - varsinkaan alaikäisten - kanssa ja työmatka on omaa aikaa. Voit keskittyä usean tunnin ajan töihin eikä siihen kuinka monetta kertaa ipana mankuu karuselliin. Töissä kaikki pitävät huolen itsestään. Tuottajakollegalle ei tarvitse muistaa juottaa vettä eikä konseptisuunnittelijalle tarvitse etsiä kadonnutta hellehattua. Joku muu valmistaa lounaan. Pomo ei vaadi uimaan aamukuudelta. Veikkaan, että aika monen isovanhemmatkin saattavat huokaista helpotuksesta.

Elokuu onkin epäilemättä saanut nimensä siitä, että silloin on kaikkien perhekesälomasta eloonjääneiden kohokohta. On aika aloittaa normaali elo - ja parisuhteen paikkailu.

Avatkaa siis heti skumppapullo, jos olette samassa tilassa. Ja sitten maanantaina ilolla duuniin - nauttikaa!

Ei mitään vakavaa

Kesällä tavataan ystäviä. Silloin on myös aikaa vastata vähän syvällisemmin siihen näennäisen kevyeen miten menee -kysymykseen. Tässä neljänkympin korvilla avautumisen aiheita nimittäin riittää. Lasten ja parisuhteen lisäksi kuvaan on tullut kolmaskin iso teema.

Omien vanhempien terveys.

Vanhempien vointi on keski-ikäisten lasten puheenaihe, silloinkin kun vanhemmat vaikuttavat ja vakuuttavat olevansa kunnossa.

Minun ei tarvitse enää jännittää, sillä molemmat vanhempani ovat jo kuolleet. Mutta olen huomaavinani erään kummallisen säännönmukaisuuden. Lähes poikkeuksetta vanhemmat salaavat lapsiltaan omaa terveydentilaansa koskevia uutisia: sairauksia, sairaalakäyntejä, lääkityksiä. Siinä missä äidille kerrotaan kyllä kaikki omaan terveyteen liittyvät asiat, äiti ei välttämättä tee samoin. Tämä lienee ylikansallinen ilmiö.

Syitä salailuun on helppo spekuloida. Aikuinenkin lapsi on edelleen lapsi, jota pitää suojella ikäviltä uutisilta. Joku saattaa suojella itseään lasten hössöttämiseltä, jonka kokee turhaksi ja/tai stressaavaksi. Jotakuta taas saattaa hävettää oma heikkoutensa, varsinkin mielenterveyteen liittyvissä ongelmissa. Tai sitten vain ei ole tullut sopivaa hetkeä kertoa, tai kuunnella. Pikkujuttuja, ei mitään vakavaa.

Lisäksi tabu tuntuu olevan molemminpuolinen. Lapsetkaan eivät hevillä ala tivata isukin dosetin sisältöä.

Mutsin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Olimme läheisiä, puhuimme paljon, mutta emme kuitenkaan koskaan hänen terveydestään. Vaikka diagnoosit kuuluvat lääkäreille, näin jälkikäteen ajateltuna niiden pikkujuttujen tietämisestä olisi kuitenkin voinut olla hyötyä kun yllätys iski. Nyt sain tietää jälkikäteen. Toisaalta olen aika varma, että en olisi saanut häntä puhumaan voinnistaan millään laillisilla keinoilla, vaikka olisin yrittänytkin.

Ikääntyminen on pelottavaa, noloa ja hämmentävää, ja siitä on puhuttava, ennemmin tai myöhemmin. Mutta ehkä se on henkisesti helpompaa niin, että niiden läheisimpien ihmisten kanssa puhutaan vasta sairaalassa. Olettaen, että jää asioista puhumaan.

Myötätuntoa kaikille, jotka tämän asian kanssa juuri painivat.

Hei, olen kehitysvammainen

Kirjoittelin tänään Hesariin Kaitaan liito-oravapolemiikista. Siitä tuli mieleeni yksi juttu, jonka ajattelin jakaa täällä.

Olin vuosikymmen sitten autokolarissa. Peräänajo tapahtui onneksi pienessä vauhdissa, eikä kukaan loukkaantunut pahasti. Koska selkääni kuitenkin vähän sattui, piti käydä röntgenissä. Kuvan mukana tuli lääkärin lausunto: kaikki ok, paitsi pientä degeneraatiota ja sitten jotain latinaksi, mitä en ihan tajunnut. Näytin sen lääkäriystävälleni. Hän repesi: "spina bifida occulta - sähän oot kehari"!

Totta tosiaan olen. Selkärankani alimmat nikamat eivät ole sulkeutuneet. Saman kehitysvamman raskaampi ilmenemismuoto on tappava: jos neuraaliputken aivo-osakin olisi jäänyt sulkeutumatta, olisin kuollut. Mutsi ei ehkä saanut riittävästi folaattia raskausaikana.

Katson, että minulla oli tuuria. Me olemme kaikki jollain tapaa vammaisia, joillain virhe tai häiriö on sattunut pahemmassa paikassa kuin toisella. Ei siihen tarvita edes kokovartalomagneettikuvaa. Jollain on allergia, jollain välilevynpullistuma ja jollain yksi kromosomi liikaa.

Tästä seuraa, että jotkut kaipaavat enemmän hoitoa ja apua kuin toiset. Olisiko Kaitaalla ollut erilainen vastaanotto, jos tontille olisi kaavailtu terveyskeskusta tai apteekkia?

Anna Perho, joka sattumalta käsitteli samaa aihetta tämänpäiväisessä postauksessaan, totesi hienosti: "Millaisen yhteiskunnan rakentaisit, jos et tietäisi millaiseen asemaan siinä itse sijoitut?" Mehän emme tiedä. Tämänhetkinen asema ei ole pysyvä tila.

Ajatuksia potan vierestä

Treenit ovat alkaneet. Potta on muuttanut olohuoneeseen ja Snadi hilluu ilman vaippaa. Elättelen toiveita, että syksyn jälkeen tämän talouden seuraavat vaipat vaihdetaan minulle.

Kun siivosin tänään lattialle ilmestynyttä lätäkköä, pohdin ihmisyyttä.

Koti-insinööri loukkasi pari vuotta sitten selkänsä. Pullisteleva välilevy teki istumisesta mahdotonta ja jalkapohjan tunnottomaksi. Pullistelija paranee yleensä itsestään, hitaasti. Kipulääkkeisiin voi turvautua, mutta ne eivät aina auta. Kun mies kysyi lääkäriltä leikkausvaihtoehdosta, vastaus oli, että tilanne ei ole vielä niin paha. Mies kysyi, että mikä sitten olisi se paha tilanne? Kuulemma, jos paskoo housuun, pääsee leikkaukseen saman tien.

Kiinnostavaa. Viis kivuista, univaikeuksista ja liikuntakyvyn merkittävästä rajoittumisesta, mutta aineenvaihduntatuotteiden kontrolliin vedetään raja.

Aikuinen ja kakka eivät sovi yhteen. Pidätyskyvyllä mitataan paitsi oikeutta saada hoitoa, myös ihmisen yhteiskuntakelpoisuutta. Vauva, puliukko ja vaari ovat tietyllä tavalla samalla viivalla. Vaipat vaihtuvat pikkareihin ja sitten taas vaippoihin. Niitä vaihtaa aina joku muu.

Aikuisten pidätyskyku on normi, sen rikkominen on tabu. Ylioppilaslehden toimittajat olivat paljon paheksuntaa herättäneessä bussikakkakeississään ihmisyyden määritelmää kyseenalaistamassa.

Tämä siis lohdutukseksi kaikille lattiaa kuuraaville ja alkkareita pyykkääville vanhemmille. Olette jännän äärellä. Kun lirahduksesta housuissa tai kikkareesta lattialla aletaan puhua vahinkona, on saavutettu jotain paljon merkittävämpää kuin vaipattomuus. Tsemppiä.

Iso pieni

Olen aina inhonnut kehotusta nauttia pikkulapsiajasta. "Kun ne ovat pieniä vain hetken!" Olen lähinnä kiittänyt luojaani, että ne ovat pieniä vain hetken. Ja sekin hetki tuntui noro-päivinä aivan liian pitkältä.

Tajusin oikeastaan vasta tänä keväänä, mitä sanonnalla oikeastaan tarkoitetaan.

Kuutta ikävuotta kolkutteleva lapsi tempoo jo talutushihnaa. Itsenäistymisyritykset alkoivat jo pari vuotta sitten. Kun tyttökaveri tuli kylään, molemmat ryntäsivät Skidin huoneeseen ja ovi läimäistiin visusti kiinni. Kun koputin oveen, sitä raotettiin viisi senttiä ja hyvin nyreästi informoitiin, että jos en ole tarjoamassa mehua ja keksejä niin asia tuskin on kovin tärkeä.

Sittemmin se on halunnut myös yökyläillä, viedä itse roskat ja lähteä kummisedän kanssa kalaan. Hypätä yksin Lintsin maisemajunaan, laittaa ruusutatuoinnin poskeen ja juosta edeltä kaupasta kotiin. Täyttää astianpesukoneen ja auttaa laittamaan aamiaista. Olen joutunut jo päästämään sen naapurin tytön kanssa ulos leikkimään, kahdestaan. Minua ei enää tarvita joka hetki.

Tunne on sekä vapauttava että hämmentynyt. Aika kului yllättävän nopeasti, osittain juuri pikkulapsiajan aiheuttaman madonreiän takia, mitä en edelleenkään kaipaa. Ipanasta on kasvanut kaikessa tohinassa iso pieni. Lapsi se on vielä pitkään, mutta persoonassa on jo muitakin sävyjä kuin uhmakohtaukset. Kun non-stop hoivaamisvaiheesta pääsee eroon, löytyy hiljalleen ihminen, jolla on kiinnostavia huomioita, näkemyksiä ja tulkintoja maailmasta.

Perspektiiviä tulee mutsillekin lisää. Imetyksen pituus tuntuu nyt todella mitättömältä detaljilta.

Älä tuijota turvallisuutta

Kirjoittelin eilen kolumnissani, että jostain minulle tuntemattomasta syystä ihmiset pitävät lasten kalliolla kiipeilyä vaarallisena. Minä pidän sitä sitä välttämättömänä. Ihminen on kiikkerä, puhelinpylvään mallinen eläin, jolle tasapaino on täysikasvuisena pirun tärkeä taito.

Lasten turvallisuusajattelu onkin vähän vinoutunutta. THL:n tapaturmatilastot lasten ja nuorten osalta ovat aika selkeitä. Kaatumisesta joutuu kyllä usein sairaalaan, mutta pahin uhka sekä lapselle että nuorelle on liikennetapaturma, ei luonto. 

Jotkut koulut ovatkin antaneet suosituksia, joiden mukaan 1- ja 2-luokkalaisten ei tulisi kulkea koulumatkaa pyörällä. Perusteena on joskus liikenneturvallisuus ja joskus säilytystilojen puute.

Kallioiden sijaan meidän pitäisikin puhua siitä, miksi tällaisia rajoituksia tarvitaan - ja ovatko ne hyvä ratkaisu? Liikkumiseenhan pitäisi kannustaa.

Pelkkää onnettomuustilastoa ei voi tuijottaa, sillä vaakakupissa painaa myös liikkumattomuuden hinta: aikuisiän tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja metabolinen oireyhtymä. Lisäksi lasten luut tarvitsevat vahvistuakseen monipuolista kuormitusta ja säännöllinen liikunta lisää vireyttä ja parantaa unenlaatua. Puhumattakaan siitä, että ketteryys ja hyvä kehonhallinta vähentävät mm. liikuntavammoja.

Jos kiellon syy on liikenneturvallisuus, voisin kuvitella, että kyseiseen kouluun on hasardia myös kävellä tai potkulautailla. Lapsia pitäisikin suojella surkeilta liikenneratkaisuilta eikä pyöräilyltä. Tämä edellyttää nykyisestä autot ensin -ajattelusta luopumista. Koulujen lähistölle tarvitaan ärhäköitä toimenpiteitä: nopeuksien pudottamista (nopeusrajoituksia, kapeita teitä, hidasteita), ajokieltoja, suojateitä, kaiteita, pyöräteitä, kevyelle liikenteelle optimoituja risteyksiä sekä yli- ja alkulkua, jotta reitistä tulee turvallinen myös lyhyelle jalankulkijalle ja pyöräilijälle.

Kyllä puusta voi pudota, juureen kompastua ja kalliolla kaatua. Mutta sen sijaan, että kielletään luonnossa liikkuminen, keskitytään siihen ihmisen rakentaman ympäristön turvallisuuteen. Ei tämä maailma ihan valmis ole.

Perussivistävä flunssa

Karseassa flunssassa on monia ikäviä piirteitä. Kivun, säryn ja vitutuksen lisäksi myös vanhemmuuteni, itsetuntoni ja mielenterveyteni ovat koetuksella.

1. Auktoriteetti menee äänen myötä.
Raivoaminen mykkänä on vaikea laji. Kersat eivät liikahdakaan, kun pyydän niitä Barry-White-kolmen-viikon-rännin-jälkeen -tyyppisellä bassolla syömään. Yhtälailla kurkusta purkautuva hiljainen pihinä siitä, että lelud pidää korjada laadikkood dällä sekuddilla aiheuttaa vastapuolessa lähinnä hihitystä.

2. Itsetunto kärsii.
Aivastelu ja keuhkoja repivä yskä paljastavat armottomasti, että lantionpohjanlihasten refleksit eivät ole niin briljantissa kunnossa kuin kuvittelin. Perkele.

3. Olen tulossa hulluksi
Näen harhoja. Koska eihän tässä nenäkannun käyttöohjeessa voi mitenkään lukea, että piristävää ja miellyttävää perussivistystä. Siinähän ei olisi mitään järkeä. Olen ilmeisesti luhistunut henkisesti ja valtuustopaineiden alla näen perussivistystä kaikkialla.

Suomen paras blogi?

Kaksoisleukani loksahti aamulla: Project Mama on ehdolla Kuukausiliitteen masinoimassa Suomen paras blogi -kisassa. Johan nyt! Voittaja valitaan ensi tammikuussa ja siihen asti jokaisessa lehdessä esitellään 10 ehdokasta. Sain kunnian olla ekassa satsissa.

Mahtaa olla vaikea tuomaroida tämä kisa. Blogeja kun on hankalaa laittaa paremmuusjärjestykseen. Miten ihmeessä voi vertailla professorien, kirjailijoiden tai sarjakuvapiirtäjien blogeja toisiinsa? Mitkä edes ovat tärkeimmät muuttujat?

Säännöissä sanotaan, että

"Hyvä blogi on mielenkiintoinen, hyvin kirjoitettu, tyylikäs, visuaalinen, ajankohtainen, reagoiva ja sitä päivitetään usein."

No kyllä. Mutta eikö mielenkiintoinen ole aika subjektiivista? Poliittisen blogin visuaalisuus taas ei ole yhtä tärkeää kuin sisustusblogin. Ja eikö päivityksen useutta tärkeämpää ole säännöllisyys ja laadukkuus?

Blogeilla on sisältönsä lisäksi toinenkin olennainen piirre: yleisö. Aktiivinen sellainen. Oli aiheena sitten valistus, huumori, viihde, elämäntapa, kulutuskritiikki, journalismi ja/tai jonkun niche-porukan kokoaminen yhteen, blogi jää torsoksi, jos se ei saa porukkaa kiinni, puhumaan ja pidettyä mukana.

Kävi kisassa miten kävi, olen iloinen, että te olette siellä.

Onko lapsi sinun?

Ystävä oli ollut ystävättärensä kanssa reissussa, molemmilla oli pieni lapsi mukana. Ystävätärtä oli paluumatkalla lähtöselvityksessä tentattu tiukasti siitä, miksi lapsi on eriniminen kuin äitinsä. Onko nainen varmasti lapsen äiti? Epäluuloiselle virkailijalle oli lopuksi riittänyt todisteeksi maahantulodokumentit, jotka osoittivat, että sama nainen oli myös saapunut maahan kyseisen ipanan kanssa.

Omituinen välikohtaus, joka oli sikäli absurdi, että kidnapatuille lapsille tai ihmiskaupan uhreille ymmärtääkseni tekaistaan uskottavat asiakirjat. Toisaalta kidnappaaja voi olla lapsen perheenjäsen ja samanniminen.

Tämä pisti kuitenkin miettimään: miten sukulaisuus todistetaan? Meidänkin perheessämme on yksi henkilö, jolla erilainen sukunimi. Mitä todisteita Koti-insinööri tarvitsee matkustaessaan lastensa kanssa? Ruskeasilmäinen, tummanpuhuva partajeesus ei muutenkaan herätä matkustusvirkailijoiden luottamusta, saati näytä kahden vihreäsilmäisen ja vaalean pikkulikan isältä.

En ihan heti keksi vastausta.

Eikö vanhemman passiin saa jotain merkintää jälkikasvustaan? Euroopan unionin virallisen sivuston mukaan "huoltajansa mukana matkustavilla lapsilla on joko oltava oma passi tai henkilökortti tai heidän on oltava merkittyinä huoltajan passiin. Suomalaiseen passiin tällaista merkintää ei kuitenkaan voi tehdä, ja 26.6.2012 alkaen se ei enää ole mahdollista muuallakaan EU:ssa (eikä vanhemman passiin jo tehty merkintä alaikäisestä lapsesta enää ole voimassa)."

Pitääkö tosiaan hankkia virkatodistus (ja kääntää se kymmenelle kielelle) sekä pakata käsimatkatavaroihin vielä pari geenitestiä ja valokuvia synnäriltä? Kertokaa jos tiedätte!

Kansallinen riitaviikko

Perkele, että väsyttää. Ei siksi, että lapset valvottivat, naapurit möykkäsivät tai olisin muuten vain ollut uneton. Vaan siksi, että me perheen aikuiset kehitimme riidan puoli kahdeltatoista, juuri ennen nukkumaanmenoa. En ehkä tiedä mitään typerämpää.

Tiedän, että on olemassa pariskuntia, jotka puhuvat aina toisilleen tasaisella äänensävyllä, myös kiihtyneinä. Heillä ei koskaan oikeastaan ole riitaa, ainoastaan keskusteluja. Paheksuntaa ilmaistaan lähinnä kulmien kohottelulla ja äänekkäällä huokailulla.

Kuinka paljon riitelemme kotitöitä? Otetaan selvää!

Me valitettavasti kuulumme sarjaan "möykkäävät hottentotit". Kun saman katon alla asuu kaksi voimakkailla mielipiteillä varustettua, helposti hermostuvaa besserwisseriä, kuuluu normaalikin keskustelu Sipooseen saakka. Kun tähän persoonallisuuskomboon lisätään vielä pirusti aikatauluja ja hermoja kiristävä pikkulapsiaika, on kinakattaus täydellinen.

Jatkuva ja turha kinaaminen kuitenkin vituttaa. Ei jaksaisi. Kun tässä olisi kaikenlaista. Riitamme eivät koske tähtitiedettä vaan ihan tavallisia asioita. Ratkaisuja olisi saletisti olemassa, mutta miksi niitä ei ikinä aktiivisesti etsitä? Olen ihan varma, että hippasen sivistyneempi meno ei olisi mahdottomuus - jos siihen pyrkimällä pyrkisi. Osaanhan sen duunissakin (älkää korjatko jos olen väärässä).

Aloitankin nyt kansallisen riitaviikon, jonka tavoitteena on poistaa turha jäpätys. Projektin tueksi tarvitaan aina tutkimuksia, joten ajattelin aloittaa riitakartoituksella: listaan kaikki tämän viikon aikana taloudessamme käydyt riidat, joissa olen osapuoli. Listalle pääsevät kaikki vähänkään verenpainetta nostattavat keskustelut, jotka lisäävät verenpaineen kohinaa korvissa.

Oikein odotan tutkimuksen tuloksia. Kuinka moni riita on uusi ja kuinka monessa vain möyhitään vanhaa aihetta? En usko, että riitelemme lapsiperheen normiaiheista - seksistä, kotitöistä ja rahasta, vaan jostain niin sekundaarisesta, että listan julkaisu hävettää jo etukäteen. Kuinka moni riita johtuu siitä, että toisena - tai molempina - osapuolena on väsynyt tai stressaantunut ihminen?

Riitaviikkoon saa osallistua raportoimalla omia kokemuksiaan! Kaikki ovat tervetulleita jakamaan vinkkejään siitä, miten vähennetään lapsiperheen riitelyä (avioero ei nyt olisi se ensisijainen keino). Vaihtoehtoisesti saa lahjoittaa rahaa anger management -kurssille.

Tulokset julkistetaan ensi maanantaina. Vappuna vallitsee harmonia.

Yök, vanhaa

Ajauduin taannoin kummalliseen ruokakeskusteluun, josta virisi idea tähän kolumniini.

Iloitsin taannoin lounaskeskustelussa siitä, että lähikauppiaani oli alkanut laputtaa pian vanhenevia tuotteita - 30% alennukseen. Kollega oli kauhuissaan: nehän ovat vanhoja tuotteita! Korjasin, että "parasta ennen" on nimensä mukaisesti ihan ok viimeisenä myyntipäivänä -- ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Muutenhan pakkauksessa lukisi "vanhaa tasan tarkkaan tällä kellonlyömällä". Kollega ei ostanut selityksiäni vaan vetosi siihen, että hänellä on lapsia ruokittavanaan ja hän haluaa panostaa ruokaan.

No juu. Perheellinen, hyvän ruoan ystävä olen minäkin.

En vain ollut tullut ajatelleeksi, että olen jonkun mielestä epäilyttävä vanhempi, jos annan lapsilleni ruokaa, jossa on huomisen päivämäärä. Pitäisikö tästä ihan syyllistyä? No ei, enhän ole väärässä. 

Masennuin kyllä. En nimittäin tartu -30% alennuspaketteihin siksi, ettei minulla olisi varaa maksaa jauhelihasta euroa lisää, vaan siksi, että en halua hyvien raaka-aineiden joutuvan roskiin. On jo riittävän paha, että välillä ostan ruokaa liikaa, tulee iltoja jolloin kukaan ei syökään kotona, ipanat eivät osaa arvioida nälkäänsä tai nirsoilevat, unohdan pakastaa tai hukkaan jämäpurkin jääkaapin perukoille.

Ruokahävikki sattuu sydämeeni enemmän kuin lisäaineet, homogenointi ja hevosenlihalasagne yhteensä. Biojätteisiinkin lajitellulla syömäkelpoisella ruoalla on raskas hiilijalanjälki, sillä lannoitteet, raaka-aineet, käsittelyt, pakkaukset, kuljetukset ja kuumennukset ovat menneet tuotteen kohdalla 100%:sti hukkaan. Yhtä lihapullaa on pyörittänyt monta kättä. 

Moni kuitenkin ottaa sen viimeisimmän takarivin maidon, joka säilyy vielä viikon ostopäivän jälkeen, vaikka se käytettäisiinkin kokonaan samana päivänä. Toisaalta sama ihminen voi ostaa tonnikalapurkin, jonka sisältö on imuroitu delfiinien ja kilpikonnien kanssa merestä vuosi sitten.

Olemmeko tuoreusaivopestyjä? Pelkäämme parasta ennen -päiviä, tunnistamme vanhentuneen elintarvikkeen vain päivämäärästä ja uskallamme ostaa vain vakuumipakkauksia. Uskomme, että tuote on ok, jos siinä lukee “Atria Fresh”. Ei näin.