Omien vanhempien terveys.
Vanhempien vointi on keski-ikäisten lasten puheenaihe, silloinkin kun vanhemmat vaikuttavat ja vakuuttavat olevansa kunnossa.
Minun ei tarvitse enää jännittää, sillä molemmat vanhempani ovat jo kuolleet. Mutta olen huomaavinani erään kummallisen säännönmukaisuuden. Lähes poikkeuksetta vanhemmat salaavat lapsiltaan omaa terveydentilaansa koskevia uutisia: sairauksia, sairaalakäyntejä, lääkityksiä. Siinä missä äidille kerrotaan kyllä kaikki omaan terveyteen liittyvät asiat, äiti ei välttämättä tee samoin. Tämä lienee ylikansallinen ilmiö.
Syitä salailuun on helppo spekuloida. Aikuinenkin lapsi on edelleen lapsi, jota pitää suojella ikäviltä uutisilta. Joku saattaa suojella itseään lasten hössöttämiseltä, jonka kokee turhaksi ja/tai stressaavaksi. Jotakuta taas saattaa hävettää oma heikkoutensa, varsinkin mielenterveyteen liittyvissä ongelmissa. Tai sitten vain ei ole tullut sopivaa hetkeä kertoa, tai kuunnella. Pikkujuttuja, ei mitään vakavaa.
Lisäksi tabu tuntuu olevan molemminpuolinen. Lapsetkaan eivät hevillä ala tivata isukin dosetin sisältöä.
Mutsin kuolemasta on nyt kolme vuotta. Olimme läheisiä, puhuimme paljon, mutta emme kuitenkaan koskaan hänen terveydestään. Vaikka diagnoosit kuuluvat lääkäreille, näin jälkikäteen ajateltuna niiden pikkujuttujen tietämisestä olisi kuitenkin voinut olla hyötyä kun yllätys iski. Nyt sain tietää jälkikäteen. Toisaalta olen aika varma, että en olisi saanut häntä puhumaan voinnistaan millään laillisilla keinoilla, vaikka olisin yrittänytkin.
Ikääntyminen on pelottavaa, noloa ja hämmentävää, ja siitä on puhuttava, ennemmin tai myöhemmin. Mutta ehkä se on henkisesti helpompaa niin, että niiden läheisimpien ihmisten kanssa puhutaan vasta sairaalassa. Olettaen, että jää asioista puhumaan.
Myötätuntoa kaikille, jotka tämän asian kanssa juuri painivat.
Tabulistalle voi lisätä myös perintökysymykset. Niistä puhuminen tai varsinkaan asioiden järjestely vanhempien tai isovanhempien elinaikana on sama kuin manaisi kuolemaa tai vaikuttaisi vähintäänkin rahanahneelta paskiaiselta. Mieluummin maksetaan veroja moneen kertaan, kuin mietitään yhdessä mikä olisi järkevää. Vaikka varallisuus on Suomessa osin kovasti jakautunut, yhä useamman seniorin tileillä makaa satoja tuhansia euroja samaan aikaan kun lapset tai lapsenlapset kamppailevat asuntolainojensa ja korkojen kanssa.
VastaaPoistaFiksut vanhemmat hoitavat perintöasiansa kuntoon jo elinaikanaan ihan senkin takia, että pienistäkin summista saa aikaiseksi mehevän ja pysyvän perheriidan vanhempien kuoltua. Kokemusta on. Ja voi miten toivoin, että omat vanhempani olisivat hoitaneet asian kuntoon eläessään, vaikka kyse olikin pikkusummista. Olisi voinut keskittyä riitelyn sijaan suremaan menetettyjä läheisiä.
Totta - koska yllätyshän se kuolema on... Rahasta puhuminen on toki kiellettyä ihan missä yhteydessä tahansa. Jopa palkkaneuvotteluissa on ikävää ruveta summia mainitsemaan.
PoistaOlet niin oikeassa - valitettavasti. Oma isäni sairastui vuosia sitten eturauhassyöpään. Koskaan hän ei ole asiasta lapsilleen suoraan puhunut, muille kyllä.
VastaaPoistaJa perintö, aargh! Meillä sentään asiasta puhutaan, vaikka mitään ei ole tapahtunut. Joitain järjestelyjä olisi lähes pakko tehdä, mutta mutta...
Voi ei... On tosi kiva saada tietää joltain *kolmannelta osapuolelta* että vanhemmalla on joku sairaus.
PoistaToisaalta hienoa kuulla että "normisetti" tuntuu olevan se että vanhemmat eivät kaikkea lapsille kerro. Itselläni päinvastainen tilanne ja voin sanoa että se on raskasta kuunnella kerrasta toiseen ihan kaikki vaivat.
VastaaPoistaTotta, eihän se ole miellyttävää sitten tuossakaan ääripäässä. Mähän en tiedä mikä on normisetti, mutta ainakin tämän otoksen perusteella tuntuu, että enemmän vaietaan kuin puhutaan.
PoistaJa hei ketokaa, jos jollain on ns normaali suhde vanhempiin ja vanhempien kuntoon!
Tuo on kyllä aihe, josta tulee keskusteltua usein kavereiden kanssa nykyään. Toiset vanhemmat eivät kerro mitään vaivoistaan tai eivät edes käy lääkärissä, minulla taas toinen vanhemmista on ollut sellainen, joka on kertonut olevansa ehkä kuolemassa johonkin vakavaan sairauteen siitä saakka kun olin pieni. Ei ole ollut ihan normaalia sekään...
VastaaPoistaVoi ei. Mistäköhän nämä maneerit vanhempiin iskevät? Kyllä kait nekin jostain traumoista kumpuavat.
PoistaMeillä faija tuntuu olevan ihan täyspäinen. Se kertoo mikä sitä vaivaa, muttei mässäile aiheella. Olen tosi iloinen, että faijaan on (nykyään) tällainen keskusteluyhteys ja yritän itse vetää samaa linjaa.
VastaaPoistaMutsi sitten. Se ei hyvinvoivaa päivää nää. Kaikki on vialla aina, ja Hänellä on takuulla aina raskaampaa kuin kaikilla muilla yhteensä. Sitä on aika raskasta kuunnella, enkä enää tiedä miten suhtautua. Onhan mutsilla oikeita kremppojakin, mutta isoksi osaksi ei vaan pidä itsestään huolta. Asennevammakaan ei asiaa paranna. Tuntuu, että omista ongelmista ei voi mutsille puhua sanaakaan, ja tyydyn nykyään lähinnä hymistelemään mutsin juttuja kuunnellessa. Se on sääli, tuntuu että se äiti joka mulla oli ennen on poissa. Ikävä jäi.
Jos kyseessä olisi lapsi, se olisi huomionhakemista... No, oman mutsin kanssa on ihan hirveän vaikea käydä tasaveroisia keskusteluja. Aina tuntuu, että pitää vähän joustaa, koska tuo nyt on tuollainen. O_o
PoistaMeillä aletaan siirtyä juuri siihen elämänvaiheeseen, jossa huoli vanhemmista on läsnä jos ei jatkuvasti, niin sen verran usein, että se alkaa ahdistaa. Olo on toisinaan kovin huolestunut, stressaantunut ja avuton, kun ei voi asioiden eteen tehdä oikeastaan yhtään mitään (koska asuu monen sadan kilometrin päässä sekä appi- että omista vanhemmistaan). Mutta tämä on tätä, kuuluu elämään, ja pakko on jaksaa. Tämä on kuitenkin se järjestys, jossa asiat tapahtuvat ja jossa niiden kuuluukin tapahtua.
VastaaPoistaNäinhän se on, jotenkin tämä vaihe vain pääsee yllättämään.
PoistaTäältä löytyy lähes 70-kymppinen äiti, joka touhuaa rakennushommia mökillään. Keskellä erämaata. Yksin. Katollakin.
VastaaPoistaToisaalta olen ylpeä, että mun äiti se tekee mitä tahtoo ja tahtoessaan osaa ihan mitä vaan, toisaalta taas olen huolestunut. Yhtenä kattoprojektikesänä sovittiin niin, että äiti lähettää aamulla vietin, kun menee sinne katolleen, ja illalla toisen, kun on tullut alas. Jos iltaviestiä ei olisi kuulunut, olisin soittanut kaukaiselle naapurille joka olisi sitten mennyt katsomaan, onko muori hengissä vai vain pahoin loukkaantunut. Huh huh.
Teräsmutsi! No mutta ihan kiva, että ottaa kuitenkin huomioon teidänkin tunteet touhutessaan ja laittaa niitä viestejä. :)
PoistaMun vanhemmat ei salaile, mutta ei myöskään valita sairauksistaan. Tosin ovat vasta päälle viisikymppisiä, mutta äidilläkin on monenlaista nivelongelmaa ym. He nyt eivät ole juuri kuolemassa (oletettavasti), joten perinnöstä ja sellaisista ei ole puhuttu. Mutta äiti sanoi muutama vuosi sitten, että haluaisi mun laulavan yhden tietyn kappaleen hänen hautajaisissaan, jos vain pystyn sen laulamaan.
VastaaPoistaTuntuisi hassulta että sairauksista vaiettaisiin, kun oon tottunut että niistä puhutaan avoimesti. Isän kanssa tosin ei oo niin läheisiä välejä, että ylipäätään puhuttaisiin kovin paljon muusta kuin käytännön asioista, mutta äiti kertoo sitten välillä isänkin kuulumisia mulle. :-D
Niinhän se tuntuukin hassulta, että yhtälkkiä sitten aletaan jättää asioita kertomatta. Toivottavasti teidän järjellinen meno jatkuu sittenkin kun kremppaa alkaa pukata. :)
PoistaTiedän tunteen! On ollut todella pysäyttävää välillä huomata, että vanhemmista alkaa tulla oikeasti vanhoja. Isä alkaa harmaantua ja selässä on välillä sen luokan kremppaa, että äijä pääsee tuskin kävelemään, mutta silti ei voi myöntää olevansa kipeä. Viime syksynä kuulin kautta rantain sen olevan menossa pään CT-kuviin ja piti hermostua ihan tosissaan, ennen kuin suostui kertomaan mistä on kyse. Äiti on käynyt läpi isoja leikkauksia, mutta porskuttaa silti menemään jollain käsittämättömällä sisulla. Välimatkaa on sen verran, että mietin joskus, millä ilveellä niitä sitten hoidetaan, kun se aikaa koittaa.
VastaaPoistaAika monella on pitkät välimatkat vanhempiinsa, mikä vaikeuttaa keskinäistä avunantoa. Olen itse ajatellut niin, että meillä pitää olla yksi ylimääräinen huone, jonne voi jonkun majoittaa lyhyt- tai pitkäaiakisesti jos jotain tulee. Eihän Mutsi tietenkään sinne olisi suostunut muuttamaan mutta noin teoriassa...
PoistaLiki 70v äitini sairasti munuaissyövän, mistä on nyt toipumassa. Hän meni ensimmäiseen ultraan meidän ollessa ulkomailla, mutta pyysin ilmoittamaan tulokset. Eka viesti oli "ei löytynyt mitään, kaikki hyvin t.äiti" Meni pari päivää, tuli toinen viesti " siellä oli kasvain, otin näyteajan vasta sitten kun olette kotona". Että pari päivää piti saada ensin yksin miettiä.
VastaaPoistaKun tulin kotiin, ilmoitin jatkossa haluavani olla mukana lääkärikäynneillä jotta tiedän missä mennään. Jatkossa minä tai siskoni olimme aina lääkärikäynneillä mukana ja äiti koki alkukankeuden jälkeen sen helpottavana, aina oli joku tukihenkilö mukana ja ei enää tarvinnut itse muistaa kaikkea. Ja olimme koko ajan tietoisia midsä mennään.
No niin, ei varmaankaan halunnut "pilata lomaanne". Mutta hyvä että ratkaisu löytyi!
Poistanäin nippanappa yli kolmekymppisenä (huomenna(!)32vee) tuntuu pahalta liittyä joukkoon. Mun äiti on pikkasen yli 60vee, mutta "vanhana" maatilan emäntänä hänelle ei tullut mieleen kertoa voinneistaan ja väsymyksistään meille lapsille. Tai no joo, sen verran tiedettiin että että sairaseläkkeelle pyrittiin ja se sairaseläke saatiin, vuosi sitten, mutta yllätyksenä tuli keuhkoveritulpat ja keuhkokuumeet, joiden takia oikein sairaalaan oli otettu sisälle muutamaksi päiväksi... viimeisin sairaalakäynti tuli meille lapsille tietoon sillä että samalla pienellä paikkakunnalla asuvan pikkusiskon avomies oli sattunut näkemään että apteekkari oli lähtenyt viemään äitiämme päivystykseen, kun tämä oli melkein tuupertunut tiskille.
VastaaPoistaÄidin(/mummon) tila on siis NYT tiedossa, mutta koska emme pysty häntä valvomaan, nämä uutiset ovat tulleet kovin yllätyksellisinä. Itse potilas vähättelee tilanteen vakavuutta ja kehuu avun olevan aina lähellä, jumala kun pitää huolen omistaan....
-En mä ole vielä valmis tähän!
voisinko mä siirtää tätä sen kymmenen vuotta, josko mä selviäisin tästä paremmin sit nelikymppisenä?
Eija
Joillain tää periodi alkaa vähän aikaisemmin. :( Mun isä kuoli kun olin 31.
PoistaJep jep, tutulta kuulostaa. Varsinkin just tuo mietityttää, kun on itselläkin pitkä välimatka vanhempiin.
VastaaPoistaVanhempani ovat aina olleet enemmän tai vähemmän alkoholin perään. Olen jo aika monta vuotta sillai alitajuisesti odottanut, milloin kotiseudulta kuuluu ikäviä uutisia. Tähän asti ovat jollain ihmeen kaupalla säilyneet hengissä huonoista elämäntavoistaan huolimatta. Mutta nyt toisella vanhemmalla oli ilmennyt jotain tukosta aivoissa. On otettu jos jonkinlaista koetta ja testiä ja kuvia, mutta mun vanhemmat eivät oikein itsekään tunnu ymmärtävän kaikkea, mitä lääkärit ja hoitajat heille siitä tilanteesta kertovat. Pitäisi saada itse nähdä kaikki ne lausunnot ja paperit, jotta ymmärtäisin paremmin.
Sitten tuo perintöasia. Tai paremminkin kaiken romun läpikäyminen... Olen yrittänyt silleen hienovaraisesti vihjailla, että varastoja ja komeroita voi "silloin tällöin" siivoilla ja käydä läpi kaikkea rojua, mitä niihin on vuosien saatossa ehtinyt kertyä. Että ei ole tarpeen säilyttää varastossa rikkinäisiä tavaroita, kun ei niitä kukaan tarvitse eikä halua, eivät edes he itse. Liikaa ei kuitenkaan voi käskyttää heitä, ahdistuvat vain... Kauhulla odotan sitä hetkeä, kun joutuu itse käymään ne varastot läpi ja tekemään sen työn, minkä he voisivat nyt jo itse tehdä. Mutta kun he luulevat, ettei mitään voi lasten/lastenlasten takia heittää pois... mä taas sanoisin, että aina voi kysyä, tartteeko lapset sitä tai tätä tai tuota esinettä.