Pippelikerhon vallankäyttö

Keskiviikkokerho oli minulle aivan uusi tuttavuus. HS:n kolumnisti Elina Grundström toi tietoisuuteeni perinteikkään verkoston, johon kuuluu huippupoliitikkoja, toimittajia, elinkeinoelämän edustajia ja suuryritysten johtajia. Heitä kaikkia yhdistää pippeli.

Klubin johtajana toimii Johannes Koroma. Koroman mukaan kerholla ei ole oikeaa valtaa, koska siellä ei varsinaisesti päätetä mitään. (Öh, se nyt vielä puuttuisi, että siellä päätettäisiin jotain!) Pojat vain käyvät "laveaa keskustelua ja pyrkivät luomaan ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista." Keskustelu on kuulemma myös monipuolista. No, ainakin niin monipuolista kuin yhden sukupuolen, talousnäkemyksen ja sukupolven edustuksella vaan voi olla.

Valtaväitteestä olen erityisen eri mieltä. Tämä ei ole mikään futisjengi.

Ensinnäkin verkostot ovat valtaa. Sen tietää jokainen duunia hakenut. Jos kaipaa uusia uramahdollisuuksia, on asiasta helppo jutella vaikutusvaltaisten kontaktien kanssa. On arvokasta omistaa nimekkäitä suosittelijoita. Rekrytointi on vallankäyttöä mitä suurimmassa määrin.

Toiseksi, sananvalta on valtaa.  Jos kerhoon kuuluu mm. virkaatekevä pääministeri, mediatalojen edustajia ja toimittajia, on saman katon alle koottu aika paljon valtaa puheenaiheistaa tiettyjä teemoja. Se, mitä lehteen, nettiin ja telkkuun laitetaan, on vaikuttamista.

Kolmantena voidaan nostaa esiin henkinen vallankäyttö. On surullista ymmärtää olevansa sukupuolensa takia nimekkäiden suomalaismiesten näkökulmasta "yhteiskunnallisen keskustelun" ja "perinteikkyyden" ulkopuolella. Jos mielipiteilläni ei oikeasti ole väliä, voin kai sitten jäädä himaan lapsia hoitamaan. Maksakoon elinkeinoelämä.

Olisi tosi kiva, jos joku mies siellä pippelikerhossa kysyisi, onko tämä reilua, perinteikästä tai edes jonkun etu. Heitänkin pallon eteenpäin. Joukkoon on nimittäin viime aikoina kelpuutettu myös yksi kiintiövihreä, Osmo Soininvaara.

Osmo, ole herrasmies. Näytä, että sinulla on pippelin lisäksi moraali.

Pitääkö piposta tapella?

Kuva: Flickr/rickerbh

Erityisluokanopettajaa uhkaavat potkut (HS 29.3.13). Koska opettaja pyysi Alppilan yläasteen oppilasta ottamaan hatun pois ruokalassa ja oppilas kieltäytyi. Opettaja päätti poistaa oppilaan voimakeinoin. Joku kuvasi. Ja nyt sitten rehtori pohtii poliisin kanssa, pitäisikö kyseinen opettaja potkia pihalle.

Huoh. Mielestäni ongelma tässä ei ole se, käytettiinkö välttämättömiä voimatoimia vai menikö opettaja liian pitkälle.

Ongelma on se, että koululaitoksen säännöt tuntuvat olevan epäselvät, kaikille osapuolille. 

Noin normilogiikalla tehtäväjako on selkeä. Opettajat vastaavat opetuksen antamisesta ja työrauhasta. Vanhemmat vastaavat siitä, että kouluun tulee levänneitä, syöneitä kakaroita, jotka ymmärtävät opettajan tehtävän. Kakarat sitten itse vastaavat siitä, että läket on tehty ja käytös kaikkia ihmisiä kohtaan kunnioittavaa. 

Kaikki epäonnistuivat.

Riehuuko samainen tyyppi joka päivä ruokalassa kotsa päässä vai onko koulun tapakasvatus epäjohdonmukaista? Jos sääntöjä ei ole tai niitä ei selitetä, tapakasvatus muuttuu teininkin näkökulmasta simputukseksi. Vai meneekö älämölö oppilaan oman, huonon päivän piikkiin?

Entä katsotaanko, että lakittomuus on tapa, joka pitäisi istuttaa selkäytimeen jo kotona? Jos on, vanhemmille pitäisi jakaa jonkinlainen dokumentaatio pelisäännöistä, pitää luetunymmärtämisestä pistarit ja vaatia allekirjoitus vielä päälle.

Ja riehuiko opettaja lakista turhaan? Oppilaallahan ei ole hävittävää - seuraamukset kurittomuudesta ovat laimeita. Opettajalla taas on kaikki pelissä. Vaikka kyseessä olisi mitätön detalji, opettaja ei voi muuta kuin osoittaa oppilaalle, mitä kuuluu ja kuka käskee. Arvovaltatappiot pienissä asioissa voivat johtaa aukrotiteetin murenemiseen vakavammissa tilanteissa. Siihen ei ole varaa.

Koululta itseltään pitäisi löytyä vastaus näihin kaikkiin kysymyksiin. Jos todella tarvitaan poliisia selvittämään, mikä on oikein ja mikä väärin, on rehtorilla potkujen paikka. Miten hän ikinä kykenee ratkaisemaan vakavia ongelmia kuten kiusaamista tai opetushäiriköintiä, jos hänellä ei ole käsitystä opettajan velvollisuuksista ja oikeuksista?

Koko selkkaus on naurettava. Luovutan mielelläni palkastani siivun siihen, että suomalaisilla kakaroilla on yhdenvertainen oppivelvollisuus, mutta tällainen sekoilu on fyrkan tuhlausta. Pipotappelussa onkin tasan yksi voittaja. Jos peruskoulun pakka leviää käsiin, yksityiskoulut kyllä ottavat kopin.

Subjektiivisesti sinun

Subjektiivisesta päivähoidosta puhuminen on lähes muoti-ilmiö. Siitä jauhetaan, koska varhaiskasvatuslaki on uudistumassa. Lapsen paras -kortti vilahtelee jok'ikisessä puheenvuorossa.

Hyvä. Kyllähän sitä subjektiivisuutta sietää miettiä. Varsinkin sitä, miksi kaikki tuntuvat puhuvan mutufiiliksellä. Jos ja kun emme tiedä faktoja, Apuset voivat huudella mitä tahansa. Tarvitaan läjä selvityksiä.

Ihan ensimmäiseksi on tiedettävä mittakaava. Ei näitä tilastoja ole mahdoton selvittää. Paljonko kokonaan lomattomia lapsia on? Millainen kuluerä ovat lapset, joiden vanhemmat (toinen tai molemmat) ovat kotona? Kuinka paljon on perheitä, joissa molemmat vanhemmat ovat kotona?

Toiseksi pitää tietää syyt. Ovatko vanhemmat todella allasbileissä vai työttömiä työnhakijoita, sairaita, hetkellisesti pätkätyöttömiä tai vanhempainvapaalla? Jos vauvan kanssa kotona, minkä ikäisiä muut lapset ovat? 

Kolmanneksi on selvitettävä vaihtoehdot. Onko niitä? Mitä tarjoavat kaupungin "kerhot" ja "avoimet päiväkodit"? Missä niitä on? Ja sitten jos todetaan että hyviä vaihtoehtoja on jokaista lähellä, niistä pitäisi vielä kertoa. On ihan sama, kuinka monta ilmaista puistotätiä on, jos kukaan ei tiedä niistä.

Selvityksen tuloksista pitää vetää johtopäätöksiä ja tehdä (vaikeita) ratkaisuja. Jos päivähoito ei ole perusteltua lastensuojelullisista syistä ja vanhemmat tosiaan vain lööbaavat, niin mikä neuvoksi? Pitäisikö tällaisten perheiden päivähoitomaksua korottaa vai potkia lapsi pois hoidosta? Humaania olisi tietysti auttaa heitä olemaan vanhempia. Pelkkä lapsen edun valvominen ei nimittäin riitä. Lapsen hyvinvointi on suorassa suhteessa vanhempien henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, heidän näkökulmaansa ei voi ohittaa. Sanelemisella ei ole koskaan saatu hyviä tuloksia.

Vanhemmuus on sika säkissä. Kukaan ei osaa ennustaa, mitä tapahtuu kun istukka irtoaa. Lasten kanssa ei ole automaattisesti ja yksinomaan kivaa, ja kaikki naiset eivät ole synnynnäisiä hoivaajia saati että kaikki miehet olisivat kiinnostuneita jälkikasvustaan. Tarvitaan turvaverkko.

Subjektiivinen päivähoito on yksi syy, miksi itse ylipäätään uskalsin lastentekoon ryhtyä. Tiesin, että pääsen taas töihin ja lapsi hyvän hoitopaikan. Ehkä Evan johtaja on vanhempainvapaansa pitänyt ja tullut perustellusti toiseen tulokseen.

Varhaiskasvatusjaosto. Olen niin valmis ensimmäiseen kokoukseemme.

Virheellinen perhe

Ensimmäinen valtuustokokous takana. Kuusituntisessa kokouksessa keskusteltiin isoista asioista kuten apotista ja metropolihallinnosta, mutta jänkättiin myös aivan turhanpäiväisiä asioita. Pohdin jo oikeasti omaa soveltuvuuttani koko tehtävään, kunnes maratonin viimeiset 10 minuuttia käytettiin sitten minun näkökulmasta kohtuullisen tärkeään asiaan: perheiden varhaiseen auttamiseen. 

Ennaltaehkäisy on fiksua, sekä inhimillisestä että taloudellisesta näkökulmasta, pätee niin osteoporoosiin kuin alkoholismiin. Kotipalvelu on halpaa, huostaanotto kallista. Mutta siinä missä sairas lampsii terkkariin, uupuneet, masentuneet tai äkilliseen kriisiin ajautuneet mutsit ja faijat eivät edes tiedä, että lääkettä löytyy, vieläpä ilman lasten huostaanottoa. Mihin voi soittaa, mitä on tarjolla ja onko se kallista? 

Puheenvuoroille nyökytteli suurin osa valtuutetuista: tiedottamista pitää parantaa ja maksuttomuutta selvittää. Eräs Kolmen Lapsen Äiti oli skeptisempi. Hän kertoi, että heille oli ollut valtavasti apua isovanhemmista, että ei kai tällaista kaupungin tarjoamaa apua nyt kuitenkaan ihan kaikille aiota tarjota. Ilmeisesti kyseinen valtuutettu pelkäsi, että soitan saman tien sossujen hätänumeroon, kun tiskit ovat olleet yli vuorokauden pöydällä. 

Henkinen kynnys pyytää apua on sairaan kova. Yllättäen vain joka viides apua saaneista on ymmärtänyt tai uskaltanut hakea sitä itse. Vaikka en ole suuri maksuttomuuden ystävä, tässä asiassa pidän avunsaannin helppoutta niin tärkeänä, että kaikenmaailman palveluseteleiden metsästys jääköön sikseen. 

Tälle Kolmen Lapsen Äidille haluan välittää sellaiset terveiset, että omaa perhe-elämää ei kannata pitää standardina. Siitä tulee vähän harhaiseksi. Sopii vain olla helvetin tyytyväinen siitä, ettei tarvitse apua. Ja siitä, etteivät ne isovanhemmat ole kuolleet, laitoksessa, vanhoja, invalideja, sairaita, kaukana tai muuten vain hoitohaluttomia. 

Lintulaudan sijainti - check

Nelivuotiskauteni vallan hantaakissa -- tai ainakin ovistopparina -- alkoi muutama päivä sitten.

Kuva täältä.

Olen toki jo viime vuoden puolella käynyt tutustumassa kaupunginjohtajan tiluksiin ja uusiin duunikavereihin, mutta päätin jättää kaiken vaivalloiselta kuulostavan suosiolla lomien jälkeiseen aikaan. Checklistani on jo aika pitkällä.

Motivaatiokuoppa alkumetreillä - check.
Onko tällä oikeasti mitään merkitystä? Ja jos ei ole, miksi jengi roikkuu kuntapoliitikkona kymmeniä vuosia? Olisi ihan varmastu joku järkevämpikin tapa hoitaa tätä, mutta en vain keksi mikä.

Ensimmäinen kommentti mediassa - check.
Minua ei ole haastateltu, vaikka siltä näyttää. Kyse on vaalikoneen vastauksesta, kuten pienellä präntillä olevasta kainalojutusta voi tihrustaa.

Uusien_valtuutettujen_ohjeet.pdf - check. 
Havaitsin, että mun huumorintajulla ja huolellisuudella on hyvät mahdollisuudet päästä ihan rosikseen asti tässä neljän vuoden sisään. Samoista ohjeista päättelin, että saatan alkaa ymmärtää jotain isosta kuvasta noin 2015 loppupuolella.

Vaalirahailmoitus - check. 
Jotkut oikeasti joutuivat maksamaan valtuustopaikastaan helvetinmoisen summan. Itsehän en maksanut muuta kuin puolueen narikkamaksun. Sitä fygyä tarvitaan vasta nyt: lastenhoitajan palkkaamiseen, kun molemmilla on kuitenkin jotain yhtäaikaa, kahden arkipäivän valtuustoseminaareihin, joita työnantaja ei ihan oikeutetusti pidä työaikana, ja taksimatkoihin kumit ulvoen fucking Pasilasta fucking Espoon keskukseen, koska kokoukset alkavat viideltä.

"Voithan sä aina ehdotella" -kommentti - check. 

Vielä en tiedä, missä se kokousmesta on, mutta 28.1. sekin on viimeistään hallussa.

Mutta hei, pääsin sinne varhaiskasvatuksen ja opetuksen lautakasaan, minne halusinkin. Check.

Helppo elämä

Minulla on ongelma. Joka alkaa siitä, että en raaski herättää nukkuvia lapsia aamulla. Trauma juontaa juurensa lapsuuteeni. Vanhempani halusivat välttämättä asua Kirkkonummella, vaikka heidän piti olla arkiaamuisin Helsingissä ennen kahdeksaa. Minut on herätetty 15 vuotta aivan liian aikaisin.

Tuottamamme kakarat eivät herää itsestään kuudelta, eivät edes seitsemältä. Ne pitäisi herättää  klo 7:30, jotta olisimme hoitopaikan ovella klo 8:30, jotta olisin töissä klo 9:30, jotta olisin taas himassa viimeistään klo 18:30. Ja koska en raaski niitä herättää mutta en voi tinkiä aikatauluistakaan, meillä on aina kiire.

Ja kiireessähän on kersojen kanssa tosi mukavaa. Pikkuhousut ovat väärinpäin, hanska patterin välissä ja kengännauha katki. Kaikki kolme karjuvat ääneen eteisessä.

Siksi ihmettelinkin, kun kotihoidon tappaja Juhana Vartiainen kirjoitti taannoin, että

"Kotihoidon valinnassa painaa paitsi lasten etu myös se, että vanhemmista, useimmiten äideistä, on houkuttelevaa olla kotona. Monet naiset perustelevat Salmen, Lammi-Taskulan ja Närhen tutkimuksen mukaan pidempää kotona olemistaan työelämän kuormittavuudella. Harva meistä vaihtaisi kotipäivän lasten kanssa päivään työelämän rasittavimmissa tehtävissä."

Työlämän kuormittavuudella? Työelämä on työpaikan, hoitopaikan ja kodin muodostamaan Bermudan kolmioon verrattuna kuormittavaa kuin suklaan syönti. Korttitalo romahtaa sinne tänne sinkoilusta eikä duuneista. Mikä neuvoksi, jos en halua ujuttaa enää yhtenäkään mooseksen aamuna toppahanskoja minikäsiin varttituntia?

Haluan helpomman elämän (sis. perhe ja työ). Pitäisikö palkata hoitaja, joka tulisi meille siinä kahdeksan maissa ja hoitaisi kääpiöitä viiteen asti? Vai pitäisikö markkinoille syntyä uusi palvelumuoto: lastenroudausapu? Vai pitäisikö vain tehdä sitä lyhyempää työpäivää tasa-arvon kustannuksella?

Helpon elämän kaipuu on tietenkin yhtä suuri synti kuin lapsettomuuskin. No eipä hätää. Vaikka hoitajaan olisikin varaa, ensi syksynä pakka menee taas uusiksi, kun duunisopparini on katkolla, Skidi aloittaa eskarissa ja Snadille pitää keksiä joku toinen hoitopaikka. Ommmmmm.

Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää

Tänään on hymyilyttänyt jopa jäistä hiekkalaatikkoa kuokkiessa.

Eilinen oli aika epätodellinen päivä. Jännitti jo aamusta, vaikka olin vakaasti päättänyt, että en jännitä. Kädet hikosivat lisää, kun ennakkoäänet pamahtivat ruudulle ja huomasin olevani ekalla varasijalla. Jännitys piti otteessaan loppuun asti. Äänimäärä nousi tasaisesti, mutta kirottu d'Hondt suhteellisine vaalitapoineen piti huolta, että jos puolue notkahti, minäkin notkahdin. Huh. Tulossivun refreshaamisesta tuli koko vaaliseurueemme neuroosi. Yhden maissa olinkin sitten suihkun ja konjakin tarpeessa: Espoossa 100% äänistä laskettu, 442 ääntä ja valtuustopaikka. Mulla. Nollabudjetilla. Unta sain joskus kolmelta.

Laitoin tänä aamuna toiminnanjohtajalle tekstarin, että mitä nyt sitten tapahtuu. Vastaus: hymyillään hyvälle tulokselle ja hengitetään syvään. Valta vaihtuu vasta ensi vuoden alusta, joten eka valtuuston kokous on siis vasta tammikuussa. Kiinnostavia lautakuntapaikkoja saa toki ruveta tsekkailemaan. Lisäksi mulle järjestetään uusien valtuutettujen koulutusta. Luvassa siis epäilemättä opintoviikkoja suhmuroinnista, liito-oravan kakan käytöstä kaavoitusalueilla ja kettinkien oikeaoppisesta lukitsemisesta. Jes!

Olen aivan jumalattoman kiitollinen teille sekä ehdolle patistamisesta, kannustuksesta, äänestämisestä ja kuntarajojen yli jännittämisestä. Olette kyllä päheetä porukkaa!

Ja on se ihme juttu, mitä kaikkea tällä bloggaamisella saakaan aikaan. Ja äänestämisellä.

Ehdolla: Kyllä perhe on paras

Pikkubroidini soitti heti, kun vaalijulisteet ilmestyvät kaduille. Hänen mielestään en erottunut edukseni. Virneeni oli kuulemma vihreäksi turhan iloinen ja näytin undercover-kokoomuslaiselta. Hänen analyysinsä oli, että kampanjani menisi munille ja minua ei äänestäisi kukaan. Hän halusi avittaa kampanjaani parantelemalla kuvaa hiukan.

Täytyy sanoa, että nyt on kyllä punaviherhörhöbrändi paljon paremmin hallussa. Kolme-ysi-neljä on kettingeillä kiinni pihakuusessa ja olkapäällä on liito-oravan kakkaa valmiina heitettäväksi pahaa-aavistamattomalle rakennustyömaille. Kaulassani on ilmeisesti punkki, koska arvostan kaikkea elävää.

Lämmin kiitos vaan veljelle. Sydän.

Tämä on viimeinen ehdolla-postaukseni. Koska huomenna on h-hetki. Ja koska tämän kuvan myötä on kaikki tarpeellinen sanottu. Muistakaa äänestää!! Varsinkin mua.

Ehdolla: Äiti kampanjoi

Ehdokkailla alkaa olla kusiset paikat, kun vaaleihin on aikaa vajaa viikko. Puoluesihteeri tuuppaa inboksiini joka päivä statistiikkaa: mikä kunta johtaa kampanjatuntien määrässä, kuinka paljon on tunteja tehty suhteessa tavoitteeseen ja milloin kampanjakisa ratkeaa. Raportoinnilla halutaan kirittää ehdokkaita hommiin, vaaliteltalle kansan kanssa kahvittelemaan ja esitteitä jakamaan.

Helvata. Syyllistyin. Krääsätön kampanjani on kieltämättä vähän webbivetoinen. Kampanjabudjettini on nolla. Kaikki muut ovat päivystäneet esitteiden ja vaalilehtien kanssa kauppakeskuksissa ympäri Espoota, luukuttaneet niitä naapurustoon ja suoltaneet teemoistaan paikallislehtiin yleisönosastokirjoituksia. Minä jaoin äänioikeudettomille kersoille ilmapalloja Sellossa parin tunnin ajan. Ei taida tällä panoksella kampanjakisan voitto irrota.

Kun manasin asiaa kotona, sain kampanjalleni yllättävää vetoapua. Kersalla on nimittäin maaninen tuottelias piirtämiskausi ja hän lupasikin piirtää minulle esitteen, jota voisin näyttää ihmisille (en siis toki sitä pois voi antaa). Mitäs sanotte, tartunko tarjoukseen? Tässä pohdinnan tueksi sarjakuva nimeltään "Päivä Isin kanssa".

Perheessämme herätään aamuisin pirteinä. Huomatkaa Isin sympaattiset varpaat.

Tässä Isi kuhnii aamupalapöydässä. Täysi mysteeri mitä Skidillä on kädessä.
Ilmeisesti leluja kuten herkkutatti, nuoli ja tiiliskivi.

Isi hoputtaa ulos, mutta onneksi meillä lapset päättävät aikataulut.

Liikenneturvallisuus on ykkösasia. Pyöräilykypärä on Isin päässä.
Huomatkaa myös ydinvoiman piilomainonta.

Voin hyvin kuvitella, kuinka piirroksessa tulisivat esiin vihreät arvoni ja eettinen vakaumukseni. Esitteen näyttäminen myös antaisi minusta kuvan tarkan markan ihmisenä.

Voi tietenkin olla, että huoleni lasten tulevaisuudesta tulkittaisiin lähinnä henkilökohtaisiksi.

Ehdolla: ääntä kohti!

Förskottiin äänestäminen alkoi tänään! Yleensä lykkään äänestämisen äänestyspäivään. Siinä on enemmän fiilistä. On liput salossa, kersojen ja koirien kanssa äänestyspaikoille vaeltavia ihmisiä ja edessä ilta Sami Borgin kanssa. Äänioikeuden käyttämisen jälkeen olemme yleensä suunnanneet vaalikaljalle.

Oikeesti: KOLME Lahtea. Emmekä mitään sukua keskenämme.

Tällä kertaa en malta odottaa, vaan marssin postiin kirjoittamaan lappuun koli-ysi-neli heti kun lakkaa satamasta.

Olen nimittäin vähän innoissani. Kännykkääni on ilmestynyt kavereiden lähettämiä kuvaviestejä, joissa naamani näkyy vaalikoneen sorttaamassa top kolmosessa. Myös eräs nimekäs Espoon kunnallispoliitikko oli saanut vaalikoneesta minun naamani. Hän meilasi ja toivotti onnea. Perhana! Sehän tarkoittaa sitä, että saatan olla ilmestynyt muillekin. Onko minulla ihan oikeasti saumaa päästä läpi?

Mahdollisuuksiani parantaakseni väänsin teille, äänestäjille, vaaleja varten to do -listan, joka on tietenkin minun kannaltani mahdollisimman edullinen!

• Puolueen valinta on joskus vaikeaa. Myös ehdokkaalle. Vaaliohjelmia voi toki päntätä iltalukemiseksi - tulee nimittäin uni aika nopeasti. Jos mikään ei nappaa ja harkitset jo nimien keräämistä uutta puoluetta varten, tarkista, olisiko ehdokkaasi samoilla muutoksen linjoilla kanssasi. Onko hän tyytyväinen nykymenoon? Tarkista myös, miten puolue suhtautuu ryhmäkuriin eli onko pakko äänestää samoin valtuustoryhmän kanssa?
• Tsekkaa, mitä vaalikoneesta tulee. Vaalikoneita on joku sata. Osa on yhden liikkeen asialla, suurten medioiden koneet taas yrittävät utsia ehdokkaiden näkemyksiä laajemmin. Valitse se, jonka jaksat täyttää. 
• Lue ehdokkaiden perusteluja vastauksiinsa. Kysymykset ovat nimittäin niin kummallisia, että voi olla, että olette samaa mieltä, vaikka vastaisitte eri tavalla. Tai päinvastoin.
• Älä missään tapauksessa kuvittele, että kunnallispolitiikka olisi turhaa. Nämä ovat vaalit, jotka näkyvät sinulle joka jumalan päivä. Ei siis haittaa, vaikka olisit ehdokkaasi kanssa eri mieltä  eurokriisistä tai ydinvoimasta. Tyyppi ei saa markkaa takaisin tai voimaloita suljettua, vaikka kuinka haluaisi. Sen sijaan hän voi vaikuttaa kotikatusi auraukseen tai kuntasi päätöksenteon avoimuuteen.
• Tarkista, että ehdokkaallasi on jonkinlainen aktiivinen verkkopresenssi. Jos hän on kirjoittanut blogia jo ennen vaaleja, hän todennäköisesti jatkaa viestintäänsä myös vaalien jälkeen.
• Soita, meilaa ja kommentoi blogiin, jos haluat tietää jotain spesifiä. Kaikista ajatuksista kirjoittaminen on sula mahdottomuus.
• Kiinnitä huomiota ulosantiin. Yksi tyyppi ei johda koko orkesteria, mutta sanavalmis ja teräväkynäinen henkilö saa todennäköisesti enemmän aikaan kuin jäyhä jököttäjä. Toisaalta taas noloa markkinointia tuottava ehdokas tuskin pystyy parempaan lautakunnissakaan.
• Jos tykkäät jostain tyypistä, jaa linkkiä facebookissa tai mainitse asiasta duunissa. Uusmaalaisten työnantajien kahvipöydissä istuu varmasti porukkaa kaikista pääkaupunkiseudun kunnista. Suurin osa äänestäjistä päättää ehdokkaansa vasta juuri ennen koppiin astumista, joten teet palveluksen sekä heille, ehdokkaalle ja itsellesi. Espoossa läpimenoon tarvittiin viimeksi muutama sata ääntä.

Sitten vain ääntä kohti. Espoon ennakkoäänestyspaikat löydät täältä. Henkkarit messiin! Sitä paperiliparetta, joka löytyy yleensä viikko vaalien jälkeen, ei ole pakko olla mukana. Muista myös palkita itsesi hienosti täytetystä velvollisuudesta -- oli kyseessä sitten bisse, muffinssi tai kympin lenkki.

Ps. Ajatuksistani on pitkä versio täällä. Lisäksi sekavia vastauksiani vaalikoneiden sekaviin kysymyksiin löytyy näiden linkkien takaa.
YLE
Hesari
Maikkari
Länsiväylä

Ehdolla: loanheittoa

Olen odotellut milloin alkaisi jenkkien pressanvaaleista tuttu loanheitto. Siis se, että ehdokkaista kaiveltaisiin esiin kaikenlaista kakkaa, joka paljastaisi tyypin olevan pelkkä huijari-pyrkyri.

Jos kaapista löytyy luurankoja koko sivistystoimen biologian tuntien tarpeisiin, kannattaa tietenkin avata ovet vapaaehtoisesti eikä jäädä kiinni housut kintuissa kolmannen osapuolen toimesta.

Tässäpä minun avaukseni. Olen mukamas koko perheen hyvinvoinnin ja julkisen liikenteen asialla, mutta tässä todistusvoimaisessa kersan tuottamassa dokumentissa olen
a) hylännyt lapset (toisen pöntölle, toisen parkumaan pihalle) ja
b) lähtenyt helikopteriajelulle koti-insinöörin kanssa.
Tv:kin on päällä, vaikka sitä ei katso kukaan.

Korjaankin välittömästi sloganini siitä perhelässytyksestä johonkin sopivampaan kuten "kaikilla on oikeus omaan helikopterikenttään".

Kuolema excelissä

Pidän entisenä proikkarina budjetoinnista. Se on olennaista, kun yrityksessä halutaan tietää, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei. Politiikkaan excelöintiä ei voi viedä ihan sellaisenaan. Vaikka monet yrittävät. Direktiivien ja uusien verojen vaikutuksista voi tehdä kauhistuttavia laskelmia.

Kuva: Flickr / Philip Taylor

Kilpailukyky vastaan ympäristö -väittelyissä lasketaan usein kuolleita. Kokoomuslainen ystäväni suoritti facebookissa helppoa matikkaa laskien rikkipäästöjen aiheuttamille kuolemille hinnan jakamalla Suomen vientiteollisuuden arvioidut menetykset thl:n arvioimilla kuolleilla. Näin hän sai aikaan summan, jota ei kannattanut maksaa. Tiedustelin, mikä summa olisi kannattanut?

Sain tietenkin verensyöksyn tästä matematiikasta vain, koska olen laskutaidoton humanisti. Ja pirun herkkänahkainen. En halua nähdä itseäni tai muitakaan ihmisiä missään absurdissa excelissä minkään hintaisena. Koska se vähän kuvottaa.

Kuvotus johtuu jatkokysymyksistä. Ovatko kaikki laskutoimituksen kuolleet -- lapset, aikuiset ja vanhukset -- samanhintaisia? Lasketaanko hinta potentiaalisen työuran pituuden mukaan? Onko helsinkiläinen kalliimpi kuin tamperelainen? Löytyykö sarake sairastuneille ja elämänlaadun heikkenemiselle? Ja entäpä muu ympäristö? Homo sapiensahan on kuitenkin vain yksi laji koko ekosysteemissä. Toki ainoa, jolla on äänioikeus ja excelit.

Jos exceliin ilmestyy sarake, jossa lukee kuolleet, ollaan sellaisten asioiden äärellä, joista ei voi eikä saa puhua pelkän kannattavuuden kautta. Moraalia ei voi alistaa excelille, keskustelun arvopohjan täytyy olla laajempi. Tietenkin on hyvä, että rehellisesti myöntää rahan olevan se ainoa vaikutin, mutta pelkkä kustannuksilla pelottelu on populismia. Tai sitten täytyy harkita lainmuutosta, jolla huumekauppa laillistetaan. Se kun on hyväkatteista hommaa ja pienentää varmasti myös eläkekustannuksia.

Eniten tässä talousihmisten virittelemässä keskustelussa huolestuttaa se, että siinä vaiheessa kun yrityksen toiminta tähtää pelkkään rahan säästämiseen keinolla millä hyvänsä, se on yleensä menossa konkkaan. Muita tulovirtoja ei ole. Investoinneille ei nähdä tuottoja, ROIta. Olemmeko me konkurssikypsiä, valtiona ja ihmisinä?

Minäpä annan kokkarikaverilleni ja Keskuskauppakamarin varatoimitusjohtajalle kotiläksyä. Heidän pitää tehdä Suomesta SWOT-analyysi. SWOTin perusteella heidän pitää pohtia, miten heikkoudet muutetaan vahvuuksiksi ja mitä ikkunasta oikeasti näkyy - kauhua vai toivoa. Excelit ja taskulaskimet pitää siksi aikaa sijoittaa syvälle hanuriin.

Ehdolla: Sellossa

Nopea tiedotusluonteinen asia: huomenna on puolueen kampanja-avaus Sellossa. Kaksi syytä tulla paikalle.

1. Meitsi on siellä 12-14. En ajatellut olla mukana missään muussa tapahtumassa, joten jos sopii aikatauluihin ja haluat nähdä olenko ihan oikea ihminen niin tervetuloa tarkistamaan! Mä myös näytän ihan tavikselta, joten mun kanssa voi jutella leimautumatta puunhalaajaksi, enkä tunge sulle mitään esitteitäkään, koska ei ole.

2. Siellä on kersoille kierrätysleluongintaa. Tule poistamaan ainakin meidän perheen vauvalelut ja läjä kirjoja.

Toivottavasti nähdään!

Ehdolla: vaipat vastaan ooppera

Kun allekirjoitin ehdokassopimuksen, minulta kysyttiin vaaliteemojani. Mitä haluan, mitä kannatan. Mutta sitä ei kysytty, miten rahat jakaisin. Että jos pistän rahaa leikkipuistoon, lähteekö vastaavasti mummoilta vaipat. Olisiko ollut kohtuullista, että eteeni olisi lykätty valtuutettujen arvomanifesti, kaupungin tilinpäätös, ja pyydetty viivaamaan sieltä tarpeeton yli?

Päätin tutustua tilinpäätökseen. Ajaudun vaikeuksiin välittömästi.

Espoon kaupungin tulos vuodelta 2011 on kohtuullinen. Kaupungin vuosikate on 140,5 miljoonaa euroa ja tilikauden tulos 45 miljoonaa euroa. Tilikauden tulos on lähes 60 miljoonaa euroa alkuperäistä talousarviota parempi, mikä johtuu ennakoitua suuremmasta verotulojen kasvusta.

Mikä hittoa katteesta otettiinkaan pois, että saadaan tulos? Fuck. Dokkarissa vilisee sanoja kuten pysyvien vastaavien hyödykkeiden luovutustulot. Que? Äitini oli kirjanpitäjä, mutta omena on pudonnut puusta vähintäänkin navakassa tuulessa. Minun silmissäni tilinpäätös on kolmesataasivuinen pumaska rakettitiedettä hindiksi.

Millähän prosentilla suomalaiset ylipäätään osaavat lukea tilinpäätöksiä? Veikkaan, että en ole ihan ainut, jolla menisi talouspäällikkönä debet ja kredit sekaisin. Jos talouslukuja ei osata tulkita ja suuruusluokat ovat hakusessa, jengi voi luulla ihan oikeasti, että oopperan tuet lakkauttamalla on taas rahaa terveyskeskuksiin. Ei ihan riitä.

Nieleskelin vähän aikaa tyhjää ja kysäisin sitten Koti-insinööriltä, että miten hän voi ikinä äänestää minua kun varsin hyvin tietää, miten matemaattisesti lahjakas olen. Ukko totesi, että meillä on valtiovarainministerinä luokanopettaja, tuskin matematiikan.* Niin, eivät ekonomitkaan voi kaikesta päättää. Demokratiaan ei voi olla epäpätevä. Onko se sitten hyvä vai huono.

* Niin, ja sitten hän lisäsi, että voi hyvin kiristää minua äänellään vielä kuukauden päivät ja manipuloida jos pääsen läpi. Jep. Vain insinöörien huumorintaju ylittää heidän matemaattiset lahjansa.

KUVA: Flickr / Images of money

Päivähoito on luksusta

Huh, olen täyttänyt viikonlopun erilaisia vaalikoneita. Oikeastaan ainoa asia, josta minulla on ollut selkeä ja vakaa mielipide on subjektiivinen päivähoito-oikeus. Joka, kuten koko päivähoitojärjestelmä, on vaalimisen arvoinen asia. 

Päivähoitoputkessa on kasvanut ihan loistotyyppi.

Vanhempien oikeus laittaa lapsensa päivähoitoon herättää närää, etenkin jos toinen (tai kumpikin) vanhemmista ei ole ansiotyössä. Päivähoitopaikat ovat kiven alla ja jonottaminen vituttaa, varsinkin jos haluaisi jo töihin. Nyt Sipilän ulostulon jälkeen on aiheesta järjestetty jos jonkinlaista kansalaiskyselyä tyyliin kannatatko vai etkö.

Kysymyshän on ihan perusteltu. Mutta valitettavasti tällä kannatusnäkökulmalla saadaan vain vannoutuneet himamutsit hokemaan, että ei kannata tehdä lapsia, jos ei jaksa itse hoitaa. Lahjakkaiden kotihoitajien kannattaisi tietenkin ryhtyä perhepäivähoitajiksi tai taistella sen kotihoidontuen puolesta, mutta vika on myös kysymyksen muotoilussa.

Vähän älykkäämpi rooli vastaajalle annettaisiin kysymällä vaikka että millaisilla ehdoilla rajoittaisit subjektiivista päivähoito-oikeutta?

Haluaisin nimittäin keskusteluun älyn lisäksi konkretiaa. Vaikka siitä, kenen lapsi saisi lähtöpassit: Maurin, joka on kesän yli työttömänä määräaikaisen työsuhteen ketjuttamisen takia, vai Liisan, joka viettää äitiysvapaata kaksosten kanssa. Ja saisiko lapsi sitten palata siihen samaan päiväkotiin, jos / kun Mauri saa duunia tai Liisa joutuu lataamoon? Vai koskisiko laki vain uusia aloittajia? Eli juuri vaimonsa ja lapsensa perässä Suomeen muuttaneen Jorgoksen pitäisikin kääriä hihat hiekkalaatikolla? Entä millaisen henkilön/paneelin rajanvetokykyyn luottaisit? Ja sitten jos vielä saisi näistä rajauksista jonkinlaisia taloudellisia vaikutuksia, niin avot.

Ehkä näitä käytännön ongelmia pohdiskellessa muistuisi mieleen, että perheet ovat uniikkeja kokonaisuuksia, joiden palvelemiseksi tarvitaan monenlaisia ratkaisuja. Päivähoito kun on sitä kuuluisaa hyvinvointia. Maksaahan se.

Minä rakastan perhepäivähoitajaamme. Ja niin rakastaa Skidikin. Kun alkusyksystä selvisi, että samasta ryhmästä vapautuisi paikka lokakuussa, emme epäröineet hetkeäkään. Snadin päivähoitotaival alkaa huomenna, vaikkakin pehmeällä laskulla. 

Minä puolestani sain kaupparekisteristä Y-tunnuksen perjantaina. Onpahan ainakin päivähoito-oikeus lunastettu.

Ehdolla: foto ois kiva

Auton tärkein ostoperuste on tietenkin kiva väri tai hauska rekisterinumero. Jäin funtsimaan näin vaalikampanjani alkumetreillä, että millä perusteella se ehdokas sitten loppuviimeksi ostetaan: Esitteen sloganin? Vaalikoneen vastausten? Koulutustaustan ja kokemuksen?

Muistaakseni ensin valitaan puolue ja sitten plärätään apinakalenterin ehdokaslistan kuvat läpi ja yritetään muistaa jonkun siedettävän näköisen tyypin nimi ja äänestysnumero kopissa.

Se numero. Vanhanenkin sen tietää, että ei ole ihan yhdentekevää, mikä äänestysnumero kohdalle osuu. Numeron pitää olla tyylikäs ja merkityksellinen kuten vaikka oma onnennumero. Tai sitten joku jämäkkä numero kuten 33, kaunis matemaattinen luku kuten 25 tai valtiomiesmäinen100. Ei ainakaan mikään ankea 387.

Pyysinkin heti toiminnanjohtajaa sumplimaan mulle kivan numeron varsinkin kun ekakertalaisena tarttisin vähän buustausta. Tyyppi kuulosti vaivaantuneelta. Niitä ei kuulemma voi sumplia. Ne mätkähtävät ehdokkaille 28.9. jossain salaisessa puolue-ehdokas-aakkosjärjestyksessä.

Tässä YLE radio 1 Suoraa puhetta -ohjelman promokuvauksessa oli vähän asennetta.

Takaisku. Täytyy yrittää kompensoida kuvalla, jota ottamaan on pestattu puolueen toimesta ihan ammattilainen. Mutta minkälainen foto erottuu? Hymyilevää rillinsangan purijaa lienee tyrkyllä aika paljon. Joku hassuttelukuva voisi tehota. Klassikko silmät kierossa toimii aina. Niin, ja se on aina hyvä, kun vetää hihalla etuhampaat kuiviksi jolloin ylähuuli jää rullalle ylös!

Pieleen meni. Kuvaaja ei ollut avoin ehdotuksilleni*. Kuvausvaatekriisi oli kosminen ("Millainen vaatetus ilmentää sinua parhaiten ihmisenä?"). Pelistä tuijottivat medium+ silmäpussit. Ripsiväri meni pilalle kun metro nytkähti liikkeelle. Bad hair day.

Lisäksi minulla on vaalisloganpaniikki - se pitää suoltaa tänään. Otan nyt vaalisloganpaniikkipunaviinilasillisen. Sitten soitan vielä puolueen yhteyshenkilölle ja tarkistan, pitääkö siinä olla loppusointu.

Ps. Ansaintaidea: vaalilautakunta (mikäsenyton) voisi myydä numeroita ehdokkaille. Jos pääsee läpi, sitä samaa numbaa vois käyttää seuraavissakin vaaleissa. Sitten puolueet voisivat jäädyttää pitkään palvelleiden poliitikkojen numeroita toimiston kattorakenteisiin samaan tapaan kuin jääkiekkoilijoiden.

*ehkä siksi, että sessioon oli varattu vartti, josta käytin 10 minuuttia vaatteiden vaihtoon.

Lapsen paras oikeus

Ruotsissa on nyt sitten oma lapsikohunsa (Suomessa näin ei kuulemma kävisi). Ruotsin maahanmuuttovirasto oli jo kertaalleen päättänyt karkottaa äitinsä jo pikkuvauvana hylkäämän kaksivuotiaan tytön Ranskaan, jossa olettavat äidinkin asuvan. Päätöstä kuitenkin lykättiin siksi aikaa, kunnes sosiaaliviranomaiset ovat löytäneet vanhemmat.

Lasta oli tietenkin myös pahoinpidelty, kun hänet sitten nelikuisena tuotiin sairaalaan. Nyt hän on kunnossa, puhuu äidinkielenään ruotsia ja asuu tyytyväisenä ruotsalaisessa sijaisperheessä, joka haluaisi adoptoida hänet. Expressenin mukaan maahanmuuttovirasto on kuitenkin tiukkana: lapsella on oikeus biologisiin vanhempiinsa ja päinvastoin.

Just.

Mikä ihme on oikeus ilman velvollisuutta? Ei oikeutta voi tyrkyttää, eikä sen taakse voi piiloutua. Äiti hylkäsi lapsensa ja lähti maasta -- syystä tai toisesta. Ja se syy täytyy selvittää ennen kuin mitään biologista oikeutta aletaan jakaa. 

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa onkin määritelty se ainoa inhimillinen oikeus, jota tässä tulee seurata: lapsen oikeus terveyteen, koulutukseen, tasa-arvoon ja turvaan. Äiti ei ehkä näistä ole saanut nauttia, mutta olisi hienoa, jos tytär saisi.

Ihan tavaton

Tunnen itseni syrjäytyneeksi. En nimittäin tajua ollenkaan, miksi Sale-paran Ihan tavallisia asioita -kampanjasta on noussut kauhea älämölö. Sitä on oikeastaan puolustanut vain toimittaja Matti Apunen.

Kampanjaa on haukuttu mm. leimaavaksi, alentavaksi, naiiviksi ja oikeistolaiseksi. Toimittaja, yhteiskuntatieteiden kandidaatti Emilia Kukkala yhdessä Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Anderssonin kanssa nimesi sen mielipideosastolla tänään "kahden pennin niksipirkaksi uravanhempien omientuntojen rauhoittamiseksi". Uskoakseni olen tämän piikin kohderyhmää, mutta voin lohduttaa Kukkalaa: en tunne oloani kovin rauhalliseksi. Kas, kun en usko, että Sauli itse olisi Jennin kanssa vääntänyt kyseiset teesit istuskellessaan perjantai-iltaa silkkipyjamassa karhuntaljalla vuosikertaviski kädessä. Pelkään pahoin, että asialla oli lastensuojelun ammattilaisten työryhmä, ei Nalle Wahlroos.

Tietysti voi olla niin, että lastensuojelun ammattilaiset eivät tajua mistään mitään. Me olemme astronomisessa kusessa, jos Mannerheimin lastensuojeluliitto, Lastensuojelun keskusliitto, Väestöliitto ja Pelastakaa lapset ensin ovat täynnä harhaisia, syväoikeistolaisia urpoja. Teesejä kommentoineet nuoret ja heidän vanhempansa ovat varmaan Westendistä hekin. Vaikeampi on torpata eiliseen Hesariin haastatellun entisen lähiönuoren Jari Hietsiltaa, joka on kampanjan neuvoista ihan samaa mieltä, mutta joku saatanan kätyri varmasti hänkin on.

Entäs, jos se asiantuntijoiden laatima lista on -- kaikkine latteuksineen -- ihan pätskyä kamaa?
Jos siihen onkin koottu juuri niitä juttuja, joita vanhemmat tukilinjoilta apua hakiessaan kyselevät?
Entäs jos kukaan ei kuvitellutkaan, että yksi kampanja poistaisi syrjäytymisen?
Ehkä tarkoitus oli puuttua suomalaiskansalliseen omista asioista huolehtimisen perinteeseen?

Jos hunningolle veisi vain yksi suora reitti ja se olisi selkeästi merkitty, emme tarvitsisi mitään kampanjaa. Onneksi aika monessa kohtaa sitä reittiä on vastassa joku yhteiskunnan tukipalvelu ja ehkä joku ihminenkin. Ja sitä ihmistä tässä nyt haettiin. Kansanedustajat hoitakoot loput.

Ehdokas kuistilta, päivää

Laitoin eilen nimen paperiin. Espoon Vihreät ottivat minut ehdokaslistoilleen siitä huolimatta, että olin avoimesti jakanut käsitykseni demokratiasta, Vihreistä (korostin tunteneeni myötähäpeää erityisesti naimalakkokampanjaa kohtaan), vaalityöstä ja tyhjästä kiinnostumisesta.

Hengenheimolaiseni: yhtä vihreä ja yhtä kuistilla.

Neuvottelut sujuivat leppoisasti. Saan pitää mielipiteeni, tyylini ja ottaa taskumatin kokouksiin.

Tenttasivat, onko minulla rikosrekisteriä, tukijoukkoja ja vaalibudjettia. Ei. Olen saanut kerran ylinopeussakot, frendejä en kehtaa mukaan pakottaa ja kampanjani on krääsätöntä mallia.

Kertoivat, että ehdokkuus maksaa 95 euroa ja firma vetää välistä 20-25% kokouspalkkioista. Verolla kuulemma maksetaan sen tyypin palkka, joka minua tenttasi. Huomauttivat, että jos loikkaan persuihin heti, saan kolmen tonnin sakot, ilmaiseksi saan loikata vasta ekan kokouksen jälkeen. Tämä selvä.

Sitten pistivät pahan. Mikä on vaaliteemani?

Normaali ehdokas olisi tietenkin luetellut monta joukkoliikenteen tai peruspalveluiden kehittämiseen liittyvää pontta. En keksinyt mitään. Yritin selittää, että olen tietenkin kaiken hyvän puolella kaikkea pahaa vastaan. Nauroivat kohteliaasti. Pyysivät miettimään asiaa intensiivisesti.

Toivoivat, että jos olen täysin eri mieltä jostain vaaliohjelman asiasta, en ottaisi juuri sitä pääteemakseni. Totesin, että vaaliohjelma on sellaista ruusunpunaista höttöä, että helpompi olisi vastustaa YouTuben söpöjä kissavideoita.

Olen siis heti kusessa. Mitä minä oikeasti kannatan ja himoitsen? Olenko liian tyytyväinen kuntalainen? Mihin voin kunnallistasolla edes vaikuttaa? Kovin monimutkainenkaan teema ei voi olla, sillä se pitää olla kiteyttävissä jonkinlaiseksi populistisen latteaksi lasautukseksi, jonka voi painaa rintanappiin.

Onneksi blogi tuli apuun. Taidan panostaa ydinosaamiseeni, mutseihin, äitien vitutuksen vähentämiseen hyvinvointiin. Siitä ainakin riittää asiaa. Ja sehän on yhdistettävissä melkein jokaiseen asiaan: neuvoloihin, isyysvapaisiin, terveyden ylläpitoon, perheen ja työn yhdistämiseen, monipuolisiin liikunta- ja harrastusmahdollisuuksiin ja lähikaupan tuoretiskin tarjontaan. Voilá!

Älkää nyt vaan kysykö, mitä vihreää siinä on. Yksi hankala kysymys per viikko, kiitos.

Ps. Kuten arvelittekin, jo ekasta tapaamisesta tuli postausmatskua vaikka muille jakaa. Aloitankin ihan uuden Ehdolla-sarjan, jossa puidaan vaalisählinkiä amatööriehdokkaan näkökulmasta.

Takinkääntö

Sain lukijalta meiliä. Hän on itse kunnallisvaaliehdokkaana ja toivoi samaa kohtaloa myös minulle. Ehdin jo kertaalleen torpata moisen ajatuksen, kun pohdiskelin, mitä sitä työttömänä tekisi.

Koska on monia syitä olla lähtemättä.

1. En fanita demokratiaa. Kun riittävä määrä ihmisiä katsoo, että käsiaseet ja turkistarhaus ovat ihan ok, käsiaseet ja turkistarhaus ovat silloin ihan ok, vaikka eivät tietenkään ole. Enemmistö ei ole aina oikeassa ja vähemmistössä vituttaa.
2. Kaltaiselleni konservatiivi-liberaalille ei ole puoluetta. Äänestän Vihreitä, koska vihaan niitä vähiten. Puolueohjelmat aiheuttavat haukotuksien lisäksi lähinnä myötähäpeää - sikäli kun niistä saa mitään selvää.
3. Pitäisi olla kiinnostunut kaikesta. En ole. On tärkeitä asioita ja sitten vähemmän tärkeitä, jopa naurettavia asioita. Sitten on todella monimutkaisia asioita, joista on vaikea olla mitään mieltä. Silloin ei ole kyse vain yhteisten rahojen jakamisesta, vaan pitäisi miettiä koko pakka uusiksi.
4. Pitäisi tehdä vaalityötä. En missään tapauksessa lähde marraskuussa (vai milloin ne vaalit nyt oli) jäkittämään brosareiden kanssa Stockan kulmalle tai kiinnittämään vaalijulisteita leikkipuistoihin. En. Hyi saatana. Riittää, että naama tällätään jonkun puolueen perhepotrettiin. Budjettini hommaan on tasan nolla ja slogan, että älä siinä tuijota. Menestyksen resepti, for sure.
5. Vaalipäivä menisi pilalle. Joutuisin äänestämään itseäni. Koti-insinööri joutuisi valehtelemaan äänestävänsä minua. Ja epäilemättä kaikki tämä vaiva siksi, että saan nolot kolme ääntä. Ilta Sami Borgin kanssa ei enää tuntuisi samalta.

Niin. Nämähän ovat pelkkiä tekosyitä. Mikäs vittu tässä nyt oikein pelottaa?

Ehkä se, että joutuisin oikeasti hommiin. Olisinkin syyllisen puolella. Sivustaseuraajana on helppo haukkua nykymenoa. Valtuutettuna olisi (ainakin periaatteessa) mahdollista tehdä jotain konkreettista; jos vaikka sille lastensuojelulle lisäresursseja.

Tykästyin toimittajan työssä juuri siihen, että sain soitella ihmisille, etenkin poliitikoille, ja kysyä miksi. Nyt joudun kysymään itseltäni. Miksi et yrittäisi? Varsinkin kun siteeraat Immanuel Kantia.

Kiva kääntää takkia jo ennen kuin poliittinen ura on edes alkanut. Milloin ne vaalit nyt olikaan.