Olen alkanut urheilla. Tällä kertaa aktiivisesti ja säännöllisesti. Kimmokkeena toimi
jumppakorttifiaskojen klassikko = viimeisenä voimassaolopäivänä kortissa kaikki 10 kertaa käyttämättä. Tajusin, ettei tällaisella satunnaisella rykimisellä saa tuloksia, ei kunnon eikä vyölaukun suhteen. Koti-insinööri seurasi pelihousujen repimissessiotani ja totesi, että olen juuri sellainen tyyppi, joka hyötyisi
personal trainerista. Tarvitsen jonkun, joka pitää huolen siitä, että ilmestyn salille ja teen siellä järkeviä asioita.
Totta. Tarvitsin apua. Koska Koti-insinöörillä on joskus ihan hyviäkin ideoita ja hän oli varma, että valmennukseen pääsevät myös tavalliset ihmiset, näppäilin lähiurheilukeskuksen numeron. Tavoitteeni oli selkeä: haluan olla taas se hyväkuntoinen, vahva ja vyötäröllinen ihminen, joka olin kuusi vuotta sitten. Sain ajan mieshenkilölle, joka on kuulemma "ennenkin tehnyt töitä raskaana olleiden naisten kanssa". Ai, enkö olekaan ainoa löysäilijämutsi, joka joutuu turvautumaan ammattiapuun?
Nahjusäitien korjaamon pitäjä osoittautui mukavaksi, normaaliksi ihmiseksi, joka ei vetänyt aamujumpaksi triathlonia. Ekoilla treffeillä ei tuhlattu aikaa vaan käytiin heti käsiksi ongelmaan. Minuun. Tyyppi laittoi minut jännittämään, taivuttamaan, aktivoimaan, koukistamaan, ojentamaan ja venyttämään. Tuli hiki, tuli epätoivo. Syvät vatsalihakset olivat aladoobia. Fiilis oli kuin ponnistusvaiheen puolivälissä:
Ei tämä ikinä onnistu, perkele.
Tyyppi ei ollut kuulevinaan valitustani, vaan teki to do -listan: nouda sali- ja kotitreeniohjelma huomenna vastaanotosta, lopeta lapsen toispuoleinen kantaminen, ota käyttöön jokin sähköinen raportointipalvelu ja varaa lastenhoitaja seuraavan viikon tapaamista varten. Tein tytötä käskettyä. Tokille treffeille saapuikin jo vähän vähemmän kulahtanut mamma. Viiden minuutin varastaminen vuorokaudesta vatsalihaksille ei ollut edes vaikeaa.
Nyt kolmessa viikossa eron huomaavat jo muutkin. Ryhti parantunut. Vatsa alkaa näyttää ja tuntua osalta keskivartaloa eikä jälkikäteen kehooni kiinnitetyltä nahkaessulta. Tenniksessä alkoi syöttö kulkea. Selkä ei ole enää kipeä. Ärsyttävää tässä on jälleen kerran se, miten pienistä asioista hyvinvointi on joskus kiinni.
Valmentajapalveluiden käyttäminen maksaa satoja euroja, mutta siinä on puolensa.
- Pääset alkuun. Jos kunto on päässyt huonoksi ja edellisestä salikerrasta on 10 vuotta, alkaa tekosyykerroin nousta. Aikaiseksi saamisesta tulee suurin este. Motivaatio pysyy itsestään, kun tulokset alkavat näkyä.
- Saat tehokasta opastusta. Moni kuvittelee tietävänsä oman kroppansa treenaustarpeen ja osaavansa treenata, niin minäkin. Olin luullut tehneeni vatsalihaksia, mutta totuus oli, että olin korkeintaan vähän heilutellut raskausarpia. Salilla olin vuosikaudet kitkuttanut samoja laitteita. Ei ihme, että oli tylsää.
- Saamattomuus ei ole enää vaihtoehto. Ammattilaista ei voi huijata. Eikä tuntemattomalle ihmiselle kehtaa tehdä ohareitakaan. Olet nalkissa.
- Saat tekemiseen suunnitelman. Kadonneen vyötärön metsästys on tavoite siinä missä maratonikin. Siitä voi jatkaa sille maratonille. Jos jostain syystä haluaisi.
- Valmentaja ottaa sinut tosissaan, joten sinunkin on pakko. Itseensä uskominen on helpompaa kun joku toinenkin uskoo.
- Valmentajan palkkaaminen on merkki muille, että olet tosissasi. Perheenjäsenet osaavat ottaa huomioon treenisi - ainakin ekojen massiivisten "vittu mä myöhästyn" -kilarien jälkeen.
Helvetti, että olen tyytyväinen. Sekä valmentajaani että itseeni. Syksyllä laitan tyypin toisen haasteen eteen: aion opetella lenkkeilemään.