Mietin tänään, että onkohan kansanedustaja Olli Immosella lapsia. Ilmeisesti on. Se on tavallaan hyvä juttu. Olen huomannut, että omat lapset ovat hirmuhyviä vanhempiensa sparraajia yhdessä vaikeassa asiassa.
Lapsi ei automaattisesti kasva vanhempansa kuvaksi. Ei, vaikka kuinka yrittäisi. Omista geeneistä, omassa kulttuurissa ja oman kasvatuksen kautta voi tulla aivan omanlaisensa ihminen. Erilainen, tuntematon. Muukalainen omassa perheessä.
Siihen voi reagoida kahdella tavalla.
Voi halveksia ja lytätä, uhkailla ja jättää yksin. Se on helppoa, vihaamiseen ei ajattelua tarvitse.
Sitten voi nöyrtyä ja etsiä sopua. Voi yrittää nähdä ihmisen ihmisenä, etsiä mieluummin yhtäläisyyksiä kuin eroavaisuuksia ja luottaa siihen, että jotenkin, ajan kanssa löydetään tapa tulla toimeen.
Hyväksynnän myötä myös jääräpäisestä oman olemassaolon puolustamisesta voi luopua. Sitä ei uhkaa mikään. Eikä koskaan uhannutkaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämä on. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämä on. Näytä kaikki tekstit
26.7.2015
8.7.2015
Kun äiti varpaan mursi
Tämä murtunut varvas on yksi halvatun riesa.
Kaikki alkoi uimareissusta. Onnistuin sääreen kietoutuvia ahvenvitoja nyhtäessäni potkaisemaan itse itseäni varpaaseen. Illan mittaan varpaasta tuli sairaan kipeä, kuuma ja turvonnut enkä pystynyt varaamaan jalalle yhtään painoa. Jouduttuani konttaamaan aamupalalle, päätin testata, miten hyvinvointiyhteiskunta suhtautuu ulkopaikkakuntalaiseen mökkeilijään.
Ja hyvinhän se suhtautui. Löytyi lääkäri, löytyi röntgen ja löytyi diagnoosi: vasemman isovarpaan toisessa nivelessä on tarkkarajainen murtuma. Kepit, kolme viikkoa urheilukieltoa ja lepoa kinttu ylhäällä. Paranee parissa kuukaudessa entiselleen.
Pieni juttu, iso haitta. Mutta on tästä hyötyäkin (kuten melkein aina kaikesta paskasta on).
1. Kun äiti poistetaan käytöstä, lapset oppivat uusia taitoja. Skidi osaa nyt lisätä puita saunan kiukaaseen, pesee itse tukkansa ja pistää mökin wifin päälle. Nelivuotias availee ovia ja juoksee erilaisten kamojen perässä kuin kultainen noutaja. Ja huutaa kaupassa, että varokaa äiti tulee.
2. Pottuvarvas on nähdäkseni aivojen veroinen ruumiinosa. Kävelemisen lisäksi murtuneeseen varpaaseen sattuu kaikki, tiskaaminen, housujen pukeminen, pöydässä istuminen, leivän paahtaminen, kyykkiminen ja keinuminen. Perkele. Tietäkää, että isovarvasta pitää varjella henkensä uhalla! My precious.
3. Esteettömyysasioista ei nillitetä ihan suotta. On ihan selvää että saaristossa sijaitseva kallioinen ja mäkinen mökkitontti on kepeillä kävelyyn mahdollisimman epäsopiva. Mutta että kauppakeskuksestakin saadaan ihan helvetin sekava porras-hissi-liukuporras-viidakko on pelkästään huonoa suunnittelua. Pitäisikö jonkun arkkitehdinkin joskus kokeilla liikkumista vammautuneena?
4. Kenkä. Lääkäri käski käyttää kovapohjaisia kenkiä. Mitä ne sellaiset ovat? Puukkarit? Joku raksatöissä käytettävä turvakenkä? Hyvä idea kyllä sinänsä: jos olisi käyttänyt kyseistä kenkää myös uidessa, tätä vahinkoa ei olisi ikinä tapahtunut!
5. Mökissä on räjähdys. Se näkymätön työ muuttuu hiljalleen näkyväksi: siivoan nähtävästi päivän mittaan merkittävän määrän pikkujuttuja paikoilleen. Nyt kun en tee sitä, vaatteiden ja muun kaman juhlaliputus on mittava.
6. Ajattelin ensimmäistä kertaa asiaa nimeltä osteoporoosi. Koska eihän kukaan voi potkaista itseltään luuta rikki. Kun katsoin netistä, miten luutuminen tapahtuu, törmäsin tietoon että nainen menettää noin puolet luuston huippumassastaan 80 vuoden ikään mennessä. Oho. Pelkkää laihtumista tiedossa!
7. Kepeilä kävely on sairaan hyvää hartiajumppaa. Hiki tulee ja lavat liikkuu. Syvät vatsatkin on oltava jäykkinä jos meinaa kinkata eteenpäin hallitusti, ilman että ajautuu siihen taaperoiden alamäkiongelmaan, jossa vauhti vain kiihtyy mutta jarruja ei ole.
8. Murphyn laki. Nyt kun pottua pitäisi erityisesti varoa, Skidi on tallannut sen päälle eilen kaksi kertaa ja Snadi tänään kerran. Lisäksi potkaisin sen itse saunan lauteeseen ja lopuksi vielä kainalosauva kaatui päälle. Hienoa. Juuri mitä lääkäri määräsi. Jos varpaat ovat tällaisessa pommituksessa ihan normaalielämässä, miksi enemmän ei ole varvasvammaisia, kysyn vaan.
9. Äiti ja lepo. Lääkäreiden pitäisi ymmärtää, että lapsiperheessä aikuisten "lepo" on aika näennäistä, ja keskittyä kertomaan, miten minimoidaan vahingot, jos ei kuitenkaan lepää.
10. Kesää ei voita mikään. Vaikka helteet häipyivät, sataa harva se tunti, riippumatossa ei saa hyvää asentoa ja liikun ketterästi kuin sahapukki, vituttaa yllättävän vähän. On tässä nyt valoa, tuoksuja, kukkia, mettisiä, grilli ja iloisia kersoja kuitenkin. Ja lupa passuuttaa.
 |
| Sandaalit ja sukat. Ainoat jotka mahtuvat jalkaan. |
Kaikki alkoi uimareissusta. Onnistuin sääreen kietoutuvia ahvenvitoja nyhtäessäni potkaisemaan itse itseäni varpaaseen. Illan mittaan varpaasta tuli sairaan kipeä, kuuma ja turvonnut enkä pystynyt varaamaan jalalle yhtään painoa. Jouduttuani konttaamaan aamupalalle, päätin testata, miten hyvinvointiyhteiskunta suhtautuu ulkopaikkakuntalaiseen mökkeilijään.
Ja hyvinhän se suhtautui. Löytyi lääkäri, löytyi röntgen ja löytyi diagnoosi: vasemman isovarpaan toisessa nivelessä on tarkkarajainen murtuma. Kepit, kolme viikkoa urheilukieltoa ja lepoa kinttu ylhäällä. Paranee parissa kuukaudessa entiselleen.
Pieni juttu, iso haitta. Mutta on tästä hyötyäkin (kuten melkein aina kaikesta paskasta on).
1. Kun äiti poistetaan käytöstä, lapset oppivat uusia taitoja. Skidi osaa nyt lisätä puita saunan kiukaaseen, pesee itse tukkansa ja pistää mökin wifin päälle. Nelivuotias availee ovia ja juoksee erilaisten kamojen perässä kuin kultainen noutaja. Ja huutaa kaupassa, että varokaa äiti tulee.
2. Pottuvarvas on nähdäkseni aivojen veroinen ruumiinosa. Kävelemisen lisäksi murtuneeseen varpaaseen sattuu kaikki, tiskaaminen, housujen pukeminen, pöydässä istuminen, leivän paahtaminen, kyykkiminen ja keinuminen. Perkele. Tietäkää, että isovarvasta pitää varjella henkensä uhalla! My precious.
3. Esteettömyysasioista ei nillitetä ihan suotta. On ihan selvää että saaristossa sijaitseva kallioinen ja mäkinen mökkitontti on kepeillä kävelyyn mahdollisimman epäsopiva. Mutta että kauppakeskuksestakin saadaan ihan helvetin sekava porras-hissi-liukuporras-viidakko on pelkästään huonoa suunnittelua. Pitäisikö jonkun arkkitehdinkin joskus kokeilla liikkumista vammautuneena?
4. Kenkä. Lääkäri käski käyttää kovapohjaisia kenkiä. Mitä ne sellaiset ovat? Puukkarit? Joku raksatöissä käytettävä turvakenkä? Hyvä idea kyllä sinänsä: jos olisi käyttänyt kyseistä kenkää myös uidessa, tätä vahinkoa ei olisi ikinä tapahtunut!
5. Mökissä on räjähdys. Se näkymätön työ muuttuu hiljalleen näkyväksi: siivoan nähtävästi päivän mittaan merkittävän määrän pikkujuttuja paikoilleen. Nyt kun en tee sitä, vaatteiden ja muun kaman juhlaliputus on mittava.
6. Ajattelin ensimmäistä kertaa asiaa nimeltä osteoporoosi. Koska eihän kukaan voi potkaista itseltään luuta rikki. Kun katsoin netistä, miten luutuminen tapahtuu, törmäsin tietoon että nainen menettää noin puolet luuston huippumassastaan 80 vuoden ikään mennessä. Oho. Pelkkää laihtumista tiedossa!
7. Kepeilä kävely on sairaan hyvää hartiajumppaa. Hiki tulee ja lavat liikkuu. Syvät vatsatkin on oltava jäykkinä jos meinaa kinkata eteenpäin hallitusti, ilman että ajautuu siihen taaperoiden alamäkiongelmaan, jossa vauhti vain kiihtyy mutta jarruja ei ole.
8. Murphyn laki. Nyt kun pottua pitäisi erityisesti varoa, Skidi on tallannut sen päälle eilen kaksi kertaa ja Snadi tänään kerran. Lisäksi potkaisin sen itse saunan lauteeseen ja lopuksi vielä kainalosauva kaatui päälle. Hienoa. Juuri mitä lääkäri määräsi. Jos varpaat ovat tällaisessa pommituksessa ihan normaalielämässä, miksi enemmän ei ole varvasvammaisia, kysyn vaan.
9. Äiti ja lepo. Lääkäreiden pitäisi ymmärtää, että lapsiperheessä aikuisten "lepo" on aika näennäistä, ja keskittyä kertomaan, miten minimoidaan vahingot, jos ei kuitenkaan lepää.
10. Kesää ei voita mikään. Vaikka helteet häipyivät, sataa harva se tunti, riippumatossa ei saa hyvää asentoa ja liikun ketterästi kuin sahapukki, vituttaa yllättävän vähän. On tässä nyt valoa, tuoksuja, kukkia, mettisiä, grilli ja iloisia kersoja kuitenkin. Ja lupa passuuttaa.
5.7.2015
Kuukuppi nurin
Kun terveyskyselyissä tiedustellaan, syönkö mitään lääkkeitä säännöllisesti niin pitäisi oikeastaan vastata, että syön. Kerran kuussa menee muutama nappi kipuun.
Jonkun tilaston mukaan 90% naisista kärsii kuukautiskivuista. Minulla oireet ja kivut vaihtelevat - ja tuntuvat pahenevan iän myötä. Yleensä olen turvoksissa, sattuu sekä vatsaan että selkään, enkä saa unta. Olen myös hemmetin äreä pari päivää ennen kierron alkua. Tiedän, että voisi olla huonomminkin. Joillekin eivät käsikauppalääkkeet auta.
Tämä Hesarin juttu kuukautisten hyödyttömyydestä olikin tavallaan kiinnostava. Jutussa eräs lääkäri toteaa, että säännölliset menkat ovat lähinnä modernin naisen vitsaus sillä ennen muinoin naiset olivat aina paksuna tai imettivät -- sen lisäksi että kuolivat paljon nuorempina. Lisäksi joka kuukausi iskevä rasite, josta ei ilmeisesti ole terveyshyötyjä, on täysin turha naiselle, joka ei halua enää raskaaksi.
Varmasti näin. Miksi en sitten hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä?
Ongelma on status quoon kajoaminen. En uskalla. Vaihtoehdot ovat aika radikaaleja. Kohdunpoisto ja säännöllinen hormonien käyttö ovat isoja asioita.
Tiedän monen vuoden kokemuksella, mitä ehkäisypillerit tekevät pääni sisällä. Siihen en lähde (en kertakaikkiaan voi lähteä) enää ikinä - vaikka kuinka korostetaan ehkäisypillereiden hyötyjen ylittävän haitat. Vaikka hormonikierukka vaikuttaa paikallisesti, en ole vakuuttunut.
Otan siis mieluummin kuukautisten aiheuttaman rasitteen, vaikka olen sata ja lapsiluku on tapissa. Ainakin siihen asti jos elämä hankaloituu vielä lisää tai lääketiede keksii jotain muuta helpotusta. Jospa vaikka se tieto, että naisten ja miesten kipuaistimus syntyy eri tavalla johtaisi tehokkaampaan kivunlievitykseen naisille.
Ja voiton puolella toki ollaan. Oletan, että tämä paska loppuu 10 vuoden sisään.
Jonkun tilaston mukaan 90% naisista kärsii kuukautiskivuista. Minulla oireet ja kivut vaihtelevat - ja tuntuvat pahenevan iän myötä. Yleensä olen turvoksissa, sattuu sekä vatsaan että selkään, enkä saa unta. Olen myös hemmetin äreä pari päivää ennen kierron alkua. Tiedän, että voisi olla huonomminkin. Joillekin eivät käsikauppalääkkeet auta.
Tämä Hesarin juttu kuukautisten hyödyttömyydestä olikin tavallaan kiinnostava. Jutussa eräs lääkäri toteaa, että säännölliset menkat ovat lähinnä modernin naisen vitsaus sillä ennen muinoin naiset olivat aina paksuna tai imettivät -- sen lisäksi että kuolivat paljon nuorempina. Lisäksi joka kuukausi iskevä rasite, josta ei ilmeisesti ole terveyshyötyjä, on täysin turha naiselle, joka ei halua enää raskaaksi.
Varmasti näin. Miksi en sitten hoida asiaa pois päiväjärjestyksestä?
Ongelma on status quoon kajoaminen. En uskalla. Vaihtoehdot ovat aika radikaaleja. Kohdunpoisto ja säännöllinen hormonien käyttö ovat isoja asioita.
Tiedän monen vuoden kokemuksella, mitä ehkäisypillerit tekevät pääni sisällä. Siihen en lähde (en kertakaikkiaan voi lähteä) enää ikinä - vaikka kuinka korostetaan ehkäisypillereiden hyötyjen ylittävän haitat. Vaikka hormonikierukka vaikuttaa paikallisesti, en ole vakuuttunut.
Otan siis mieluummin kuukautisten aiheuttaman rasitteen, vaikka olen sata ja lapsiluku on tapissa. Ainakin siihen asti jos elämä hankaloituu vielä lisää tai lääketiede keksii jotain muuta helpotusta. Jospa vaikka se tieto, että naisten ja miesten kipuaistimus syntyy eri tavalla johtaisi tehokkaampaan kivunlievitykseen naisille.
Ja voiton puolella toki ollaan. Oletan, että tämä paska loppuu 10 vuoden sisään.
21.6.2015
Vaari
Muistan toivottavasti ylistää Mummia säännöllisin väliajoin, mutta nyt ansaitsee erikoismaininnan Vaari.
Skidi sai Vaariltaan joululahjaksi saksofonin. Aluksi iso ja kummallinen soitin ei kolahtanut mutta erilaisiin puhallinsoittimiin erikoistunut Vaari jatkoi sinnikkäästi lyhyitä tutustuttamistuokioita. Ensin opeteltiin huoltamaan soitinta, sitten treenattiin soittoasento ja vasta sitten kokeiltiin saada ääntä.
Juhannuspäivän viihdenumeroksi ne sitten vetäisivät duettona Ukko Nooan. Täysin tunnistettavasti.
On hieno tunne kun jälkikasvu alkaa puskea versoa, jota ei itse ole istuttanut, mutta vielä hienompaa on se, että nämä kaksi ovat löytäneet oman juttunsa. Niillä on selvästi hauskaa keskenään.
Koska olin lapsuuteni hoidossa isovanhempieni luona, minulla oli lämpimät välit sekä Mummoon että Pappaan. Sotaveteraani-Pappa ei ollut mikään vaipanvaihtaja tai ruoanlaittaja, mutta juttujen kertojana, pajupillien tekijänä ja sammakonkudun kasvattajana hän oli mainio. Enkä minä ainakaan muuta kaivannut.
Isovanhempia, kuten vanhempiakin, on tietysti moneen lähtöön, mutta näppituntumalta arvioisin, että noin yleisesti isoisissä voisi olla vielä löytymätöntä potentiaalia. Omat vanhempani ovat kuolleet, joten en tiedä, miten oma isäni olisi lastenhoitotehtäviin suhtautunut. Jos on ehtinyt eläkeikäiseksi ilman, että on elämässään vaihtanut yhtäkään vaippaa, hoitokynnys voi tuntua korkealta. Enkä tiedä olisinko kehdannut häntä pyytää, jos ei itse olisi tarjoutunut.
Miten on: onko teillä vaari ollut lastenhoitajana? Pitikö rohkaista vai tarjoutuivatko itse?
Skidi sai Vaariltaan joululahjaksi saksofonin. Aluksi iso ja kummallinen soitin ei kolahtanut mutta erilaisiin puhallinsoittimiin erikoistunut Vaari jatkoi sinnikkäästi lyhyitä tutustuttamistuokioita. Ensin opeteltiin huoltamaan soitinta, sitten treenattiin soittoasento ja vasta sitten kokeiltiin saada ääntä.
Juhannuspäivän viihdenumeroksi ne sitten vetäisivät duettona Ukko Nooan. Täysin tunnistettavasti.
On hieno tunne kun jälkikasvu alkaa puskea versoa, jota ei itse ole istuttanut, mutta vielä hienompaa on se, että nämä kaksi ovat löytäneet oman juttunsa. Niillä on selvästi hauskaa keskenään.
Koska olin lapsuuteni hoidossa isovanhempieni luona, minulla oli lämpimät välit sekä Mummoon että Pappaan. Sotaveteraani-Pappa ei ollut mikään vaipanvaihtaja tai ruoanlaittaja, mutta juttujen kertojana, pajupillien tekijänä ja sammakonkudun kasvattajana hän oli mainio. Enkä minä ainakaan muuta kaivannut.
Isovanhempia, kuten vanhempiakin, on tietysti moneen lähtöön, mutta näppituntumalta arvioisin, että noin yleisesti isoisissä voisi olla vielä löytymätöntä potentiaalia. Omat vanhempani ovat kuolleet, joten en tiedä, miten oma isäni olisi lastenhoitotehtäviin suhtautunut. Jos on ehtinyt eläkeikäiseksi ilman, että on elämässään vaihtanut yhtäkään vaippaa, hoitokynnys voi tuntua korkealta. Enkä tiedä olisinko kehdannut häntä pyytää, jos ei itse olisi tarjoutunut.
Miten on: onko teillä vaari ollut lastenhoitajana? Pitikö rohkaista vai tarjoutuivatko itse?
16.6.2015
Irtonainen ihminen
On taas se aika vuodesta, jota naapurimaassa kutsutaan tuomen ja pihlajan väliksi. Yhdistän edelleen kukkivaan pihlajaan Töölön sairaalan. Vein oksia Mutsin sängyn vierelle toipumista edistämään.
Äidin kuolemasta on nyt viisi vuotta. Vaikka aika on periaatteessa kulunut nopeasti, viidessä vuodessa on tapahtunut paljon. Itse asiassa valtavasti.
Meidän perheeseen syntyi toinen lapsi, kirjoitin pari kirjaa, perustin firman, eksyin kuntapolitiikkaan, vaihdoin työpaikkaa ja muutin. Jopa ulkonäköni on muuttunut, kun leikkasin hiukset.
Pikkuveljen valmistujaisissa viime perjantaina havahduin, että en ole ainut, jonka koko elämä on muuttunut. Itse asiassa meille kaikille sisaruksille on viidessä vuodessa tapahtunut kaikenlaista. Pikkuveli meni naimisiin ja lähti opiskelemaan, isoveli toteutti unelmansa ja muutti Ranskaan.
Voi olla, että viidessä vuodessa ehtii ja kuuluukin tapahtua paljon asioita, mutta toisaalta vanhempien kuoleman jälkeen napanuora katkeaa ihan oikeasti.
Välit voivat olla läheiset, vaikka ei saman katon alla enää asuisikaan. Joillekin läheisyys vain lisääntyy iän myötä.
Ilman vanhempiaan ihminen on jotenkin irtonainen. Lapsuuden perhe on ankkuri, joka pitää ihmisen paikoillaan, sekä hyvässä että pahassa. Vanhemmat ohjaavat aina lapsiaan johonkin suuntaan - sehän vanhemman tehtävä on - mutta voimakastahtoinen vanhempi saattaa tiedostamattaan olla myös hyödyllisen muutoksen esteenä.
Voi myös olla, että jonkinlainen muutosprosessi oli jo käynnissä, mutta sai surusta lisäpontta. Äidin kuolema muuttaa jotain päänkin sisällä. Minulle se toi elämään ihan uudenlaisen yksinäisyyden tunteen, kun se yhtäaikaa mutkikkain ja mutkattomin ihmissuhde oli poissa. Toisaalta sen yksinäisyyden kääntöpuolella on... vapaus.
Ehkä siinä alkaa pohtia omaa polkuaan eri tavalla ja on rohkeampi kokeilemaan jotain uutta.
Vaikka edelleen silloin tällöin meinaakin näppäillä puhelimeen mutsin numeron.
Äidin kuolemasta on nyt viisi vuotta. Vaikka aika on periaatteessa kulunut nopeasti, viidessä vuodessa on tapahtunut paljon. Itse asiassa valtavasti.
Meidän perheeseen syntyi toinen lapsi, kirjoitin pari kirjaa, perustin firman, eksyin kuntapolitiikkaan, vaihdoin työpaikkaa ja muutin. Jopa ulkonäköni on muuttunut, kun leikkasin hiukset.
Pikkuveljen valmistujaisissa viime perjantaina havahduin, että en ole ainut, jonka koko elämä on muuttunut. Itse asiassa meille kaikille sisaruksille on viidessä vuodessa tapahtunut kaikenlaista. Pikkuveli meni naimisiin ja lähti opiskelemaan, isoveli toteutti unelmansa ja muutti Ranskaan.
Voi olla, että viidessä vuodessa ehtii ja kuuluukin tapahtua paljon asioita, mutta toisaalta vanhempien kuoleman jälkeen napanuora katkeaa ihan oikeasti.
Välit voivat olla läheiset, vaikka ei saman katon alla enää asuisikaan. Joillekin läheisyys vain lisääntyy iän myötä.
Ilman vanhempiaan ihminen on jotenkin irtonainen. Lapsuuden perhe on ankkuri, joka pitää ihmisen paikoillaan, sekä hyvässä että pahassa. Vanhemmat ohjaavat aina lapsiaan johonkin suuntaan - sehän vanhemman tehtävä on - mutta voimakastahtoinen vanhempi saattaa tiedostamattaan olla myös hyödyllisen muutoksen esteenä.
Voi myös olla, että jonkinlainen muutosprosessi oli jo käynnissä, mutta sai surusta lisäpontta. Äidin kuolema muuttaa jotain päänkin sisällä. Minulle se toi elämään ihan uudenlaisen yksinäisyyden tunteen, kun se yhtäaikaa mutkikkain ja mutkattomin ihmissuhde oli poissa. Toisaalta sen yksinäisyyden kääntöpuolella on... vapaus.
Ehkä siinä alkaa pohtia omaa polkuaan eri tavalla ja on rohkeampi kokeilemaan jotain uutta.
Vaikka edelleen silloin tällöin meinaakin näppäillä puhelimeen mutsin numeron.
19.5.2015
Kiitos viestistä, Timo!
Tästä Toimigatesta tuli mieleeni taannoinen ilta, kun puhelin piippasi. Sain viestin tuntemattomasta numerosta. Nimimerkki "Timo" halusi kertoa seuraavaa:
"Sinä olet kaunis... Hyvät rinnat. Mikä koko?"
Öööö. Tällaisen viestin jälkeen tällaisella tavallisella keski-ikäisellä akalla lyö hetken aikaa tyhjää. Mitä vittua, Timo? Oletko ihan sekaisin vai erehtynyt henkilöstä? Tuliko viesti väärään numeroon? Jos ei, oliko tämä mielestäsi hyvä keskustelunavaus?
Soitin numeroon kaksi kertaa takaisin, ei vastausta, ei viestimahdollisuutta. Sitten soitin numerotiedusteluun. Asiakaspalvelu köhi hetken ja totesi, että numero liittyy Seksitreffit-sivustoon.
Olin vielä enemmän pihalla, mutta oletin että kyseessä oli väärä numero. Laitoin Timolle kuitenkin viestin, että tähän numeroon ei kannata ottaa yhteyttä.
Havahduin siihen, että miksi minä, normaalilla itsetunnolla varustettu aikuinen ihminen, en tiedä, mitä tässä olisi pitänyt tehdä. Entä, jos Timo olisi jatkanut? Mikä pitää vain hyväksyä, vaikka tuntuukin inhottavalta?
Ja mitkä oikeuteni edes ovat? Kuinka moni kehtaa kertoa ahdistelusta edes parhaalle ystävälleen, saati puolisolleen tai poliisille? Kuinka moni tekee rikosilmoituksen? Uhrin syyllistäminen ja ahdistelun vähättely kun on edelleen yleistä.
Yksi, mitä ei-toivottua lähentelyä vähättelevät ihmiset eivät ilmeisesti ymmärrä, on tilanteen yllättävyys.
Olen kohdannut seksuaalista ahdistelua kaksi kertaa, kahdessa eri työpaikassa. Molemmat lähentely-yritykset tajusin törkeiksi vasta jälkikäteen, osaksi varmaankin siksi että olin 20 vuotta nuorempi. Niissä ei ollut mitään huvittavaa, vitsikästä tai säälittävää.
Kun kuumottava tilanne osuu omalle kohdalle, reaktio tulee selkäytimestä. Aivokuori tuottaa paniikkia, raivoa, häpeää, ällistystä, epäuskoa, pettymystä ja voimattomuutta. Epätietoisuutta lisää vielä entisestään, jos tekijä on tuttu - asiakas, työ- tai koulukaveri tai naapuri. Tyyppi, joka pitää pahimmassa tapauksessa kohdata päivittäin.
Suomalaisessa yhteiskunnassa naiset ovat esillä siinä missä miehetkin. Julkisissa viroissa, poliitikkoina ja asiakaspalvelutehtävissä toimii valtava määrä naisia. Siinä joutuu alttiiksi kaikenlaiselle puheelle. Mihin vedetään raja?
Toimigatet tulevat nykyään ihmi, koska me turhista loukkaantuneet mimosat osaamme jo vetää rajaa, miesten puolesta. Ja meille se sosiaalinen media on ystävä.
Että kiitän viestistä, Timo. Sainpahan taas ajattelemisen aihetta.
Ps. Niin ja Toimille terkut, että palaa nyt saatana takaisin töihin sieltä saikulta. Ettekös te ole huolissanne näistä työtuntien määrästä muutenkin?
"Sinä olet kaunis... Hyvät rinnat. Mikä koko?"
Öööö. Tällaisen viestin jälkeen tällaisella tavallisella keski-ikäisellä akalla lyö hetken aikaa tyhjää. Mitä vittua, Timo? Oletko ihan sekaisin vai erehtynyt henkilöstä? Tuliko viesti väärään numeroon? Jos ei, oliko tämä mielestäsi hyvä keskustelunavaus?
Soitin numeroon kaksi kertaa takaisin, ei vastausta, ei viestimahdollisuutta. Sitten soitin numerotiedusteluun. Asiakaspalvelu köhi hetken ja totesi, että numero liittyy Seksitreffit-sivustoon.
Olin vielä enemmän pihalla, mutta oletin että kyseessä oli väärä numero. Laitoin Timolle kuitenkin viestin, että tähän numeroon ei kannata ottaa yhteyttä.
Havahduin siihen, että miksi minä, normaalilla itsetunnolla varustettu aikuinen ihminen, en tiedä, mitä tässä olisi pitänyt tehdä. Entä, jos Timo olisi jatkanut? Mikä pitää vain hyväksyä, vaikka tuntuukin inhottavalta?
Ja mitkä oikeuteni edes ovat? Kuinka moni kehtaa kertoa ahdistelusta edes parhaalle ystävälleen, saati puolisolleen tai poliisille? Kuinka moni tekee rikosilmoituksen? Uhrin syyllistäminen ja ahdistelun vähättely kun on edelleen yleistä.
Yksi, mitä ei-toivottua lähentelyä vähättelevät ihmiset eivät ilmeisesti ymmärrä, on tilanteen yllättävyys.
Olen kohdannut seksuaalista ahdistelua kaksi kertaa, kahdessa eri työpaikassa. Molemmat lähentely-yritykset tajusin törkeiksi vasta jälkikäteen, osaksi varmaankin siksi että olin 20 vuotta nuorempi. Niissä ei ollut mitään huvittavaa, vitsikästä tai säälittävää.
Kun kuumottava tilanne osuu omalle kohdalle, reaktio tulee selkäytimestä. Aivokuori tuottaa paniikkia, raivoa, häpeää, ällistystä, epäuskoa, pettymystä ja voimattomuutta. Epätietoisuutta lisää vielä entisestään, jos tekijä on tuttu - asiakas, työ- tai koulukaveri tai naapuri. Tyyppi, joka pitää pahimmassa tapauksessa kohdata päivittäin.
Suomalaisessa yhteiskunnassa naiset ovat esillä siinä missä miehetkin. Julkisissa viroissa, poliitikkoina ja asiakaspalvelutehtävissä toimii valtava määrä naisia. Siinä joutuu alttiiksi kaikenlaiselle puheelle. Mihin vedetään raja?
Toimigatet tulevat nykyään ihmi, koska me turhista loukkaantuneet mimosat osaamme jo vetää rajaa, miesten puolesta. Ja meille se sosiaalinen media on ystävä.
Että kiitän viestistä, Timo. Sainpahan taas ajattelemisen aihetta.
Ps. Niin ja Toimille terkut, että palaa nyt saatana takaisin töihin sieltä saikulta. Ettekös te ole huolissanne näistä työtuntien määrästä muutenkin?
7.5.2015
Asennetta uimaportailla
"Äiti, mä tuun mukaan."
Varovainen ja harkitsevainen Skidi ilmoittautui seuraksi.
"Kuules, vesi on toooodella kylmää, paljon kylmempää kuin uimahallissa. Siihen ei totu samalla tavalla kuin kesällä."
Kyseessä ei kuitenkaan ollut väärinkäsitys. Tyyppi oli päättäväinen ja lähti mukaan.
Laiturilla satoi ja tuuli, aallot loiskuivat uimaportaisiin. Itseäkin alkoi epäilyttää koko reissu, mutta koska astuimme molemmat lokin paskaan, olisi jalkoja ainakin pakko vähän huljuttaa.
Pulahdin itse ensin henkeä salpaavan kylmään mereen ja jäin sitten odottamaan Skidin suoritusta. Ipana oli kahden vaiheilla, mutta kannustin kokeilemaan: pidä portaista kiinni niin pääset sekunnissa takaisin. Eikä ole pakko mennä jos pelottaa.
Pienen epäröinnin jälkeen se vetäisi syvään henkeä ja upotti itsensä mereen, ihan kokonaan! Riemusta kiljuen juoksimme takaisin saunaan analysoimaan kokemusta.
On lapsia, jotka eivät tee mitään silkasta kokeilemisen ilosta tai lahjusten toivossa. Jotkut vakuuttaa vain sillä, että maitojuna tuo takaisin, jos idea ei ollutkaan hyvä.
Varovainenkin voi olla rohkea. Kylmässä vedessä uiminen on päätös. Se ei tunnu alkuun hyvältä, mutta sen voi silti tehdä (... ja samalla tavalla voisi toki suhtautua myös parsakaaliin lautasella).
Asenne ratkaisee. Jos tosiaan haluaa jotain saada aikaan, pitää vain mennä ja tehdä - kunhan on ensin tsekannut exitin sijainnin.
27.4.2015
Otetaan se vakavasti
Paljon keskustelua herättänyt kiusaamiskeissi on toistaiseksi loppuunkäsitelty. Kiusaamiseen puututtiin heti: vanhemmat olivat aktiivisia, opettaja kuuli kaikkia asianosaisia ja sen jälkeen KiVa-tiimi vielä käsitteli asian.
Koko prosessin pyöräyttämiseen meni viikon verran. Eteneminen olisi toki voinut olla nopeampaa, mutta on tärkeää, että asiassa ei hutkita. Lapset eivät ole mitään itsekritiikin ja analysoinnin mestareita ja tilanteen perinpohjainen selvittäminen vaatii aikaa.
Näen tässä keississä hyviäkin puolia. Tämä oli tärkeä oppitunti monella tapaa.
On välillä vaikea erottaa, mikä on hevosenleikin ja kiusaamisen ero, mutta raja menee siinä kun itse kieltää.
Lisäksi Skidi toivottavasti oppi, että häntä puolustetaan ja asiat järjestyvät kun niistä puhutaan. Jos vaikka ensi kerralla luottamus vanhempien ongelmanratkaisukykyyn olisi kovempi. Siinä mielessä kokemus oli tärkeä myös meille: meidän täytyy olla luottamuksen arvoisia.
Vaikka tämä keissi näyttäisi siis menneen hyvin, on paljon tapauksia, jotka eivät mene. Ja nämä asiat eivät korjaannu itsestään. Muutama asia jäi mietityttämään.
Ihan ensimmäiseksi ihmetytti, miksi KiVa Koulu -ohjelma on vapaaehtoinen? Eihän se mikään autuaaksi tekevä tai täydellinen otsikko ole - niin kuin ei mikään ohjelma yksinään ole -, mutta siinä sentään pyritään antamaan koululle työkaluja ja selkeä prosessi, jolla kiusaamiseen puututaan. Ihmiset luonnollisesti ratkaisevat, miten tehokasta puuttuminen sitten on.
Ja miksi kiusaamisen seuraukset ovat yleisesti ottaen aika epäselvät? En ole rangaistusten koventamisen kannalla, koska alakouluikäiset lapset eivät lähtökohtaisesti tajua vielä mistään mitään. Se nähtiin tässäkin keississä. Keinovalikoima negatiivisten tunteiden käsittelyyn voi olla aivan onneton ja aloitekyky nolla. Silti joku välitön seuraus pitäisi olla kaikkien tiedossa. Ja nähdäkseni se on tukiopetus - kuten kaikissa taidoissa.
Kiusaamisen ennaltaehkäisy on ihan mahdollista, mutta kasvatuksen pitäisi alkaa jo päiväkodista. Alkaako ja onko se riittävän tehokasta? Empatian ja tunneraitojen opettelu pitäisi olla jatkumona opetussuunnitelmassa ja laajemmassa mittakaavassa kuin KiVa-tunneilla. (Espoon juuri kehitteillä olevaan esiopetuksen opetussuunnitelmaan voi käydä mielipiteensä lisäämässä täällä.)
Ja siinä missä kakarat saavat enemmän anteeksi, aikuisilta voi ja pitää vaatia enemmän. Paljon enemmän. Miksi kiusaamista katsotaan läpi sormien työpaikalla ja parisuhteessa? Ja miksi aikuinenkin on sen edessä joskus voimaton?
Tytöstä ja pojasta voi polvi parantua, mutta vain jos asia otetaan vakavasti.
Koko prosessin pyöräyttämiseen meni viikon verran. Eteneminen olisi toki voinut olla nopeampaa, mutta on tärkeää, että asiassa ei hutkita. Lapset eivät ole mitään itsekritiikin ja analysoinnin mestareita ja tilanteen perinpohjainen selvittäminen vaatii aikaa.
Näen tässä keississä hyviäkin puolia. Tämä oli tärkeä oppitunti monella tapaa.
On välillä vaikea erottaa, mikä on hevosenleikin ja kiusaamisen ero, mutta raja menee siinä kun itse kieltää.
Lisäksi Skidi toivottavasti oppi, että häntä puolustetaan ja asiat järjestyvät kun niistä puhutaan. Jos vaikka ensi kerralla luottamus vanhempien ongelmanratkaisukykyyn olisi kovempi. Siinä mielessä kokemus oli tärkeä myös meille: meidän täytyy olla luottamuksen arvoisia.
Vaikka tämä keissi näyttäisi siis menneen hyvin, on paljon tapauksia, jotka eivät mene. Ja nämä asiat eivät korjaannu itsestään. Muutama asia jäi mietityttämään.
Ihan ensimmäiseksi ihmetytti, miksi KiVa Koulu -ohjelma on vapaaehtoinen? Eihän se mikään autuaaksi tekevä tai täydellinen otsikko ole - niin kuin ei mikään ohjelma yksinään ole -, mutta siinä sentään pyritään antamaan koululle työkaluja ja selkeä prosessi, jolla kiusaamiseen puututaan. Ihmiset luonnollisesti ratkaisevat, miten tehokasta puuttuminen sitten on.
Ja miksi kiusaamisen seuraukset ovat yleisesti ottaen aika epäselvät? En ole rangaistusten koventamisen kannalla, koska alakouluikäiset lapset eivät lähtökohtaisesti tajua vielä mistään mitään. Se nähtiin tässäkin keississä. Keinovalikoima negatiivisten tunteiden käsittelyyn voi olla aivan onneton ja aloitekyky nolla. Silti joku välitön seuraus pitäisi olla kaikkien tiedossa. Ja nähdäkseni se on tukiopetus - kuten kaikissa taidoissa.
Kiusaamisen ennaltaehkäisy on ihan mahdollista, mutta kasvatuksen pitäisi alkaa jo päiväkodista. Alkaako ja onko se riittävän tehokasta? Empatian ja tunneraitojen opettelu pitäisi olla jatkumona opetussuunnitelmassa ja laajemmassa mittakaavassa kuin KiVa-tunneilla. (Espoon juuri kehitteillä olevaan esiopetuksen opetussuunnitelmaan voi käydä mielipiteensä lisäämässä täällä.)
Ja siinä missä kakarat saavat enemmän anteeksi, aikuisilta voi ja pitää vaatia enemmän. Paljon enemmän. Miksi kiusaamista katsotaan läpi sormien työpaikalla ja parisuhteessa? Ja miksi aikuinenkin on sen edessä joskus voimaton?
Tytöstä ja pojasta voi polvi parantua, mutta vain jos asia otetaan vakavasti.
26.4.2015
Tekisitkö useamman lapsen jos hoitaminen olisi helpompaa?
Välillä se iskee. Yleensä silloin, kun kotona on rauhallinen hetki, jonka rikkoo vain keskenään sulassa sovussa leikkivien lasten kikatus. Olisiko se kolmas lapsi sittenkään ihan mahdoton ajatus?
Tässähän me saamme jo olla ihan omissa touhuissamme ilman että tarvitsee toimia erotuomarina, henkivartijana, kokkina, lääkärinä, viihdekeskuksena, stylistinä, kampaajana jne.
Ajatukseen yleensä auttaa se, että kelaa tilanteen eteenpäin maanantaiaamuun. Siihen ei voi laittaa enää yhtä ainutta liikkuvaa osaa lisää ilman henkisiä tappioita - ei, vaikka lapset ovat jo näinkin isoja.
Olen lueskellut Satun hyväntuulista kirjaa Islantilainen voittaa aina. Opuksessa on hauskasti kerrottuna tarinoita Islannin erikoisuuksista maahanmuuttajan näkökulmasta, kiinnostavia faktoja unohtamatta.
Yksi detalji pisti silmään erityisesti: islantilaiset saavat lapsia keskimäärin aikaisemmin ja enemmän kuin Suomessa. Siis nuorempina kuin suomalaiset ja lukumääräkin on isompi.
Miksi? Miten juuri heillä on halua / uskallusta / aikaa / rahaa ryhtyä moiseen? Ei kai piskuisen kansakunnan pääluvun nostamiseen nyt noin sitoutuneita olla?
No ei, mutta turvaverkot ovat aivan omaa luokkaansa. Islannissa kaikki tuntevat toisensa (ja suurin osa on vielä sukuakin jollain tapaa), joten yhteenkuuluvuuden tunne lienee voimakas. Sukulaislapsista ollaan kiinnostuneita (koska suku!) ja koska miehetkin ovat tottuneita lastenhoitajia, turvaverkot ovat paljon vahvemmat. Ja ehkä karuissa oloissa toisten auttaminen on jonkinlainen dna:han kirjoitettu itsestäänselvyys.
Suomessa perhe-elämä taas on hyvin yksityistä, pärjäämiskulttuurin sanelemaa ja äitikeskeistä. Aina on näin tehty. Pidetään huoli omista asioista eikä tartte auttaa. Toisaalta välimatka tai isovanhempien terveydentila saattaa olla esteenä osallistumiselle vaikka muuten yhteisöllisyyttä löytyisikin.
Onkohan kukaan insinööri koskaan laskenut suomalaisten perheiden turvaverkkoindeksiä? Siis lukua, kuinka monta ihmistä keskimäärin perheellä on käytettävissään lastenhoitoon syystä riippumatta a) heti ja b) parin päivän varoitusajalla. Olisipa kiinnostavaa dataa.
Meidänkin perheessämme voisi olla kolmas lapsi, jos se haittaisi muuta elämääni vähemmän. Voin hyvin olla raskaana ja synnyttää, jopa imettää sen oman maksimini, jos vastapainoksi saisin paitsi käydä työssä myös viettää paljon enemmän vapaa-aikaa sekä puolison kanssa että aivan ilman ketään. Mikä tarkoittaa väkisinkin sitä, että rutiineja olisi säännöllisesti jakamassa joku muukin kuin toinen vanhempi.
Mutta au pairista ei kai kukaan normaali ihminen kehtaa hiiskua sanallakaan, vaikka se voisi synnyttää aivan uudenlaisia työmahdollisuuksia ja asuntoratkaisuja opiskelijoille.
Mitäs sanotte: kelpaisiko apu?
 |
| Tätä lisää. |
 |
| Tätä vähemmän. |
Tässähän me saamme jo olla ihan omissa touhuissamme ilman että tarvitsee toimia erotuomarina, henkivartijana, kokkina, lääkärinä, viihdekeskuksena, stylistinä, kampaajana jne.
Ajatukseen yleensä auttaa se, että kelaa tilanteen eteenpäin maanantaiaamuun. Siihen ei voi laittaa enää yhtä ainutta liikkuvaa osaa lisää ilman henkisiä tappioita - ei, vaikka lapset ovat jo näinkin isoja.
Olen lueskellut Satun hyväntuulista kirjaa Islantilainen voittaa aina. Opuksessa on hauskasti kerrottuna tarinoita Islannin erikoisuuksista maahanmuuttajan näkökulmasta, kiinnostavia faktoja unohtamatta.
Yksi detalji pisti silmään erityisesti: islantilaiset saavat lapsia keskimäärin aikaisemmin ja enemmän kuin Suomessa. Siis nuorempina kuin suomalaiset ja lukumääräkin on isompi.
Miksi? Miten juuri heillä on halua / uskallusta / aikaa / rahaa ryhtyä moiseen? Ei kai piskuisen kansakunnan pääluvun nostamiseen nyt noin sitoutuneita olla?
No ei, mutta turvaverkot ovat aivan omaa luokkaansa. Islannissa kaikki tuntevat toisensa (ja suurin osa on vielä sukuakin jollain tapaa), joten yhteenkuuluvuuden tunne lienee voimakas. Sukulaislapsista ollaan kiinnostuneita (koska suku!) ja koska miehetkin ovat tottuneita lastenhoitajia, turvaverkot ovat paljon vahvemmat. Ja ehkä karuissa oloissa toisten auttaminen on jonkinlainen dna:han kirjoitettu itsestäänselvyys.
Suomessa perhe-elämä taas on hyvin yksityistä, pärjäämiskulttuurin sanelemaa ja äitikeskeistä. Aina on näin tehty. Pidetään huoli omista asioista eikä tartte auttaa. Toisaalta välimatka tai isovanhempien terveydentila saattaa olla esteenä osallistumiselle vaikka muuten yhteisöllisyyttä löytyisikin.
Onkohan kukaan insinööri koskaan laskenut suomalaisten perheiden turvaverkkoindeksiä? Siis lukua, kuinka monta ihmistä keskimäärin perheellä on käytettävissään lastenhoitoon syystä riippumatta a) heti ja b) parin päivän varoitusajalla. Olisipa kiinnostavaa dataa.
Meidänkin perheessämme voisi olla kolmas lapsi, jos se haittaisi muuta elämääni vähemmän. Voin hyvin olla raskaana ja synnyttää, jopa imettää sen oman maksimini, jos vastapainoksi saisin paitsi käydä työssä myös viettää paljon enemmän vapaa-aikaa sekä puolison kanssa että aivan ilman ketään. Mikä tarkoittaa väkisinkin sitä, että rutiineja olisi säännöllisesti jakamassa joku muukin kuin toinen vanhempi.
Mutta au pairista ei kai kukaan normaali ihminen kehtaa hiiskua sanallakaan, vaikka se voisi synnyttää aivan uudenlaisia työmahdollisuuksia ja asuntoratkaisuja opiskelijoille.
Mitäs sanotte: kelpaisiko apu?
29.3.2015
Virvon varvon
Palmusunnuntai löi pöytään kaksi kriisiä.
Ensinnäkin päiväkodissa ei oltu tänä vuonna tehty virpomisvitsoja. Koska järkytys paljastui minulle liian myöhään ja askarteluvastaava oli yökylässä, jouduin itse hommiin.
Hätä kuitenkin keinot keksi: löysin Skidin askartelulaatikosta kangastilkkuja ja sitä karvaista rautalankaa. Niistä sai aikaan rusetteja. Sanoisin, että vitsoista tuli aika tyylikkäitä jopa.
Toiseksi, kukaan ei tullut meille virpomaan! Ei vaikka olin varautunut noin kolmella kilolla erilaisia sokeripitoisia tuotteita, joita nyt yritän olla syömättä itse. Edellisessä asunnossa virpojia riitti ruuhkaksi asti, mutta tässä uudessa kämpässä kukaan ei edes kävellyt ohi. Hemmetti! Tarvitaanko joku kännykkäsovellus, jossa voisi ilmaista, että tähän osoitteeseen saa tulla toivottamaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksikin vuodeksi?
Tämä ehkä auttaisi myös siihen, että jokainen joka kerrassaan loukkaantuu trulliperinteen ja virpomisen sekoittamisesta voisi merkata itsensä kartalle.
Kertokaapa, miten te virpomiset hoidatte? Sovitteko etukäteen reitin tuttujen kanssa vai käyttekö hutkimassa myös tuntemattomia?
Ensinnäkin päiväkodissa ei oltu tänä vuonna tehty virpomisvitsoja. Koska järkytys paljastui minulle liian myöhään ja askarteluvastaava oli yökylässä, jouduin itse hommiin.
Hätä kuitenkin keinot keksi: löysin Skidin askartelulaatikosta kangastilkkuja ja sitä karvaista rautalankaa. Niistä sai aikaan rusetteja. Sanoisin, että vitsoista tuli aika tyylikkäitä jopa.
Toiseksi, kukaan ei tullut meille virpomaan! Ei vaikka olin varautunut noin kolmella kilolla erilaisia sokeripitoisia tuotteita, joita nyt yritän olla syömättä itse. Edellisessä asunnossa virpojia riitti ruuhkaksi asti, mutta tässä uudessa kämpässä kukaan ei edes kävellyt ohi. Hemmetti! Tarvitaanko joku kännykkäsovellus, jossa voisi ilmaista, että tähän osoitteeseen saa tulla toivottamaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksikin vuodeksi?
Tämä ehkä auttaisi myös siihen, että jokainen joka kerrassaan loukkaantuu trulliperinteen ja virpomisen sekoittamisesta voisi merkata itsensä kartalle.
 |
| Erikoisjoukot lähdössä liikkeelle. |
Kertokaapa, miten te virpomiset hoidatte? Sovitteko etukäteen reitin tuttujen kanssa vai käyttekö hutkimassa myös tuntemattomia?
20.3.2015
On tarkoituskin unohtaa
Puhisin eräänä aamuna töissä lempiaiheestani, aamusta.
Olimme railakkaasti myöhässä aikataulusta. Skidiltä putosi hammas puuroon, reppu ei ollut pakattu, tie oli hiekan ja jään muovaama perunapelto, johon ei käynyt ei pulkka eikä kärryt, ja Snadin hanskat olivat edelleen märät eilisestä läträämisestä. Päiväkodin eteisessä valui tuttu hiki selkää pitkin ja hermot kärysivät avotulella.
Työkaveri nyökytteli kohteliaasti. Hänellä oli yläasteikäisiä lapsia. Hän totesi että oli jo ehtinyt ihan unohtaa tuon. (Hän lähettää nykyään lapset kouluun ja käy itse vielä puoleksi tunniksi pötkölleen.)
Kuulosti absurdilta. Eihän näitä voi unohtaa!
Melkein heti perään juttelin ystävän kanssa, jolla on tuore vauva. Perhe oli valvonut jo pari viikkoa putkeen sairastelukierteessä. Yritin muistella, mitä konsteja vauvan nuhaan ja nukkumiseen olin itse käyttänyt.
Ööö... hetkinen. Muistikuvani olivat hyvin hataria. Olinko antanut nenätippoja vai suihketta? Oliko höyryhengitys auttanut? Oliko pääpuolen korotuksen kanssa käynyt niin, että vauva oli vain valunut jalkopäähän?
En tiennyt, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Olin täydellisesti unohtanut. Parempi olla neuvomatta kun ei ole yhtään varma mistä puhuu.
Jos on itsesääliin vaipuvaista sorttia, pitäisi olla joku vitriini muistuttamassa, mitä kaikkea on jo jättänyt taakseen. Siellä voisivat olla esillä synnytyksen jälkeiset maksisiteet, imetysliivit, nenäfriida, ylivuotovaippa, tutti ja se haalari, jossa ipana veti maksimiraivarit kiinalaisessa ravintolassa.
Se ehkä konkretisoisi, että tilanne elää. Kohta ollaan jo seuraavassa vaiheessa. Jonain kauniina päivänä kyynärpää ei ole enää tulehtunut vaunujen heijaamisesta kylmässä. Enkä ole pessyt pitkiin aikoihin kenenkään (muun) peppua.
Erään tutkijan mukaan shampanjan juominen kuulemma parantaa muistia. Ehkä pikkulapsiaikana olisi hyvä pysytellä turvallisesti punaviinissä. Kun kriisi on ohi, unohtaminen on tärkeää.
Olimme railakkaasti myöhässä aikataulusta. Skidiltä putosi hammas puuroon, reppu ei ollut pakattu, tie oli hiekan ja jään muovaama perunapelto, johon ei käynyt ei pulkka eikä kärryt, ja Snadin hanskat olivat edelleen märät eilisestä läträämisestä. Päiväkodin eteisessä valui tuttu hiki selkää pitkin ja hermot kärysivät avotulella.
Työkaveri nyökytteli kohteliaasti. Hänellä oli yläasteikäisiä lapsia. Hän totesi että oli jo ehtinyt ihan unohtaa tuon. (Hän lähettää nykyään lapset kouluun ja käy itse vielä puoleksi tunniksi pötkölleen.)
Kuulosti absurdilta. Eihän näitä voi unohtaa!
Melkein heti perään juttelin ystävän kanssa, jolla on tuore vauva. Perhe oli valvonut jo pari viikkoa putkeen sairastelukierteessä. Yritin muistella, mitä konsteja vauvan nuhaan ja nukkumiseen olin itse käyttänyt.
Ööö... hetkinen. Muistikuvani olivat hyvin hataria. Olinko antanut nenätippoja vai suihketta? Oliko höyryhengitys auttanut? Oliko pääpuolen korotuksen kanssa käynyt niin, että vauva oli vain valunut jalkopäähän?
En tiennyt, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Olin täydellisesti unohtanut. Parempi olla neuvomatta kun ei ole yhtään varma mistä puhuu.
Jos on itsesääliin vaipuvaista sorttia, pitäisi olla joku vitriini muistuttamassa, mitä kaikkea on jo jättänyt taakseen. Siellä voisivat olla esillä synnytyksen jälkeiset maksisiteet, imetysliivit, nenäfriida, ylivuotovaippa, tutti ja se haalari, jossa ipana veti maksimiraivarit kiinalaisessa ravintolassa.
Se ehkä konkretisoisi, että tilanne elää. Kohta ollaan jo seuraavassa vaiheessa. Jonain kauniina päivänä kyynärpää ei ole enää tulehtunut vaunujen heijaamisesta kylmässä. Enkä ole pessyt pitkiin aikoihin kenenkään (muun) peppua.
Erään tutkijan mukaan shampanjan juominen kuulemma parantaa muistia. Ehkä pikkulapsiaikana olisi hyvä pysytellä turvallisesti punaviinissä. Kun kriisi on ohi, unohtaminen on tärkeää.
17.3.2015
Miten parisuhde pelastetaan?
Satu herätteli taannoin Vuoden mutsin puolella keskustelua siitä, miten parisuhde voi lasten saamisen jälkeen. Suosittuun postaukseen tulee edelleen kommentteja. Viimeksi tällainen:
Tekisi mieli sanoa jotain fiksua, mutta kun en osaa. Lähinnä mietin, että tuhoavatko lapset vääjäämättä parisuhteen jollain tasolla? Ja millaisia kompromisseja perheen nimissä kannattaa tehdä? Lasten takia kun ei kannata sinnitellä huonossa suhteessa. Lasten hyvä elämä vaatii vanhempien hyvää elämää.
Kelasin 8 vuotta taaksepäin. Minulle isoin yllätys oli vanhemmuuden tuoma identiteettimuutos. Luulin, että meille tulisi lapsi, mutta meille tulikin uusi elämä. Äitiyslomalla arkeni tutuista peruspilareista - työstä, parisuhteesta, ystävistä ja harrastuksista - ei ollut jäljellä juuri mitään.
Uutta identiteettiä saa ehkä kasata liian yksin. Mies ei välttämättä näe, millaiset paineet äitimyytti naiselle asettaa. Toisaalta nainen voi nähdä tilanteen niin, että mies saa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään tilanne on enemmän tai vähemmän stabiili, ja arki kestää vähän lisävääntöäkin.
Yleispäteviä neuvoja on aika vähän.
Asioista pitäisi osata puhua. Mutta kun se voi olla maailman vaikein tehtävä. Ensin pitäisi ymmärtää, mikä itseä hiertää. Sitten pitäisi osata sanoa se niin, että se ei kuulosta syytökseltä. Lopuksi pitäisi osata neuvotella joku ratkaisu.
Toisaalta viestinnän opettelemisen lisäksi on ollut hemmetin tärkeää olla suuttuneena sanomatta kaikkea mitä ajattelee. Turpa tukkoon jos sieltä ei käsillä olevassa mielentilassa tule mitään rakentavaa. Sillä vaikka kuinka pyytäisi pahoja puheitaan anteeksi jälkeenpäin, eivät loukkaukset unohdu helposti, jos koskaan.
Ehkä tätä kommentoijaa voisi lohduttaa sillä, että noin pienten lasten kanssa tapahtuu muutoksia isoissa harppauksissa. Eräänkin parisuhteen pelasti paluu arkeen.
Mitä te sanoisitte?
"About 10v yhdessä ja lapset 3v ja 6kk. On raskasta sanoa että parisuhdetta ei oikeastaan enää ole ja seksiäkin on harvoin... n. 1kerta /kk. Rakastan vaimoa ja lapsia ihan älyttömästi, mutta samalla kaipaan vaimoni kosketusta ja tunnetta olla haluttu. Ollaan vaimon kanssa keskusteltu tästä asiasta useasti, mutta tuntuu että vaimoani ei vaan kiinnosta. Onko eroaminen pitkällä tähtäimellä ainoa oikea ratkaisu vai onko olemassa jotain muita fiksuja ratkaisuja. Käyn päivät töissä ja hoidan lapsia iltaisin kun vaimo käy urheilemassa ja mahdollisuuksien mukaan tapaamassa ystäviään. Olen yrittänyt antaa mahdollisimman paljon omaa aikaa ja tehdään asioita myös yhdessä paljon, mutta rakkaus ja intohimo on vaimoni puolelta kadonnut kokonaan. Olen jopa harkinnut seksisuhdetta avioliittoni rinnalle, jos se pelastaisi perheemme, mutten ole vielä halunnut sitä tehdä, koska epäilen sen hajottavan perheemme. Voisko joku ystävällinen ihminen auttaa mut pois tästä umpikujasta?"
Tekisi mieli sanoa jotain fiksua, mutta kun en osaa. Lähinnä mietin, että tuhoavatko lapset vääjäämättä parisuhteen jollain tasolla? Ja millaisia kompromisseja perheen nimissä kannattaa tehdä? Lasten takia kun ei kannata sinnitellä huonossa suhteessa. Lasten hyvä elämä vaatii vanhempien hyvää elämää.
Kelasin 8 vuotta taaksepäin. Minulle isoin yllätys oli vanhemmuuden tuoma identiteettimuutos. Luulin, että meille tulisi lapsi, mutta meille tulikin uusi elämä. Äitiyslomalla arkeni tutuista peruspilareista - työstä, parisuhteesta, ystävistä ja harrastuksista - ei ollut jäljellä juuri mitään.
Uutta identiteettiä saa ehkä kasata liian yksin. Mies ei välttämättä näe, millaiset paineet äitimyytti naiselle asettaa. Toisaalta nainen voi nähdä tilanteen niin, että mies saa jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nykyään tilanne on enemmän tai vähemmän stabiili, ja arki kestää vähän lisävääntöäkin.
Yleispäteviä neuvoja on aika vähän.
Asioista pitäisi osata puhua. Mutta kun se voi olla maailman vaikein tehtävä. Ensin pitäisi ymmärtää, mikä itseä hiertää. Sitten pitäisi osata sanoa se niin, että se ei kuulosta syytökseltä. Lopuksi pitäisi osata neuvotella joku ratkaisu.
Toisaalta viestinnän opettelemisen lisäksi on ollut hemmetin tärkeää olla suuttuneena sanomatta kaikkea mitä ajattelee. Turpa tukkoon jos sieltä ei käsillä olevassa mielentilassa tule mitään rakentavaa. Sillä vaikka kuinka pyytäisi pahoja puheitaan anteeksi jälkeenpäin, eivät loukkaukset unohdu helposti, jos koskaan.
Ehkä tätä kommentoijaa voisi lohduttaa sillä, että noin pienten lasten kanssa tapahtuu muutoksia isoissa harppauksissa. Eräänkin parisuhteen pelasti paluu arkeen.
Mitä te sanoisitte?
8.3.2015
Suutu, sisko
Kasvattaminen on välillä haastavaa puuhaa. Erityisen haastavaa se on kun perheessä kasvaa kaksi aivan erilaista tyttöä.
Isosisko on tunnollinen, harkitseva ja rauhallinen, pikkusisko villi, impulsiivinen ja fyysinen. Syntymäjärjestys korostaa vielä entisestään asetelmaa. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta nämä kaksi tulevat yleensä erinomaisen hyvin toimeen keskenään, mutta välillä leikki keskeytyy siihen, että nuoremmalla menee hermo. Ja se purkautuu yleensä lyöntinä.
Skidi ei lyö takaisin. Hän loukkaantuu ja lähtee pois.
Suuttuminen jää meille vanhemmille. Vaikka pikkulapsen iskut eivät satu, ne on karsittava pois. Kolmevuotias ei ole enää ihan tunteidensa vietävänä oleva barbaari ja hän tietää säännöt jo varsin hyvin. Ja perheen tärkein sääntö on, että kehenkään ei käydä käsiksi - ei läpsitä, potkita, purra eikä millään muullakaan tavalla kajota.
Mutta kun ei meinaa mennä perille millään. Minun suuttumiseni ei tehoa.
Oikeasti tekisi mieli sanoa isosiskolle, että suutu sinä. Suutu kerrankin niin, että riiviö tajuaa ylittäneensä soveliaan käytöksen rajan. Huuda edes! Mutta hitto vie, jos on onnistunut saamaan aikaan lempeän ja kärsivällisen ihmisen, on pakko vain arvostaa että noitakin on. Ei väkisin voi suuttua.
Monet koulukiusatut sanovat, että kiusaaminen loppui siihen kun antoi samalla mitalla takaisin. Snadille tulee vääjäämättä hetki, jolloin hänen on opittava hillitsemään itsensä, mutta pitääkö myös suuttumaan opetella? Tuleeko tilanne, jolloin pitäisi osata antaa vihan nousta? Ja miten sellaista opetellaan?
Toisaalta kun pikkusisko tulee pyytämään anteeksi, Skidi halaa ja jatkaa leikkiä siitä mihin jäätiin. Asia on käsitelty ja sillä hyvä, annetaan menneiden olla. Siinä tulee sellainen fiilis, että eipä minulla tuolle lapselle mitään opetettavaa ole. Päinvastoin.
Isosisko on tunnollinen, harkitseva ja rauhallinen, pikkusisko villi, impulsiivinen ja fyysinen. Syntymäjärjestys korostaa vielä entisestään asetelmaa. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta nämä kaksi tulevat yleensä erinomaisen hyvin toimeen keskenään, mutta välillä leikki keskeytyy siihen, että nuoremmalla menee hermo. Ja se purkautuu yleensä lyöntinä.
Skidi ei lyö takaisin. Hän loukkaantuu ja lähtee pois.
Suuttuminen jää meille vanhemmille. Vaikka pikkulapsen iskut eivät satu, ne on karsittava pois. Kolmevuotias ei ole enää ihan tunteidensa vietävänä oleva barbaari ja hän tietää säännöt jo varsin hyvin. Ja perheen tärkein sääntö on, että kehenkään ei käydä käsiksi - ei läpsitä, potkita, purra eikä millään muullakaan tavalla kajota.
Mutta kun ei meinaa mennä perille millään. Minun suuttumiseni ei tehoa.
Oikeasti tekisi mieli sanoa isosiskolle, että suutu sinä. Suutu kerrankin niin, että riiviö tajuaa ylittäneensä soveliaan käytöksen rajan. Huuda edes! Mutta hitto vie, jos on onnistunut saamaan aikaan lempeän ja kärsivällisen ihmisen, on pakko vain arvostaa että noitakin on. Ei väkisin voi suuttua.
Monet koulukiusatut sanovat, että kiusaaminen loppui siihen kun antoi samalla mitalla takaisin. Snadille tulee vääjäämättä hetki, jolloin hänen on opittava hillitsemään itsensä, mutta pitääkö myös suuttumaan opetella? Tuleeko tilanne, jolloin pitäisi osata antaa vihan nousta? Ja miten sellaista opetellaan?
Toisaalta kun pikkusisko tulee pyytämään anteeksi, Skidi halaa ja jatkaa leikkiä siitä mihin jäätiin. Asia on käsitelty ja sillä hyvä, annetaan menneiden olla. Siinä tulee sellainen fiilis, että eipä minulla tuolle lapselle mitään opetettavaa ole. Päinvastoin.
6.3.2015
Äiti, sä näytät pojalta
Kun leikkasin tukkani lyhyeksi puolisen vuotta sitten, lapset olivat aluksi järkyttyneitä. "Äiti, sä näytät ihan pojalta!"
No juu, kieltämättä huomasin itsekin kuinka paljon muistutan isääni.
Kärsin alkuun muutenkin kulttuurishokista. Koko hiustenhoitorutiinini meni uusiksi: piti oppia käyttämään ihan pikkutilkka shampoota, hiusharja ja hiuslenksut jäivät tarpeettomaksi, mutta hiusmuotoilu sen sijaan muuttui äärimmäisen tarpeelliseksi.
Odottelin imetyksen jälkeen vuoden verran, että hormonitoiminnan palautuminen palauttaisi myös kuontalon ennalleen. Mutta ei. Ennen tuuhea ponnarini oli muuttunut surkean ohueksi suikaleeksi, pysyvästi. Paluuta pitkään ei ole eikä tule.
Alkuvuodesta aloin kuitenkin kaivata vaihtelua. Halusin erilaisen lyhyen. Ongelma oli siinä, että en löytänyt hyvää referenssiä millainen tukan pitäisi olla. Tästä lasimaisesta höyhenestä ei ihmeitä tehdä. Eikä minusta saa Claire Underwoodia vaikka kuinka toivoisin.
Annoinkin tänään kampaajalle vapaat kädet.
Noh, tällä kertaa Snadi ihasteli ja Skidi tyytyi toteamaan, että edelleen näyttää pojalta, mutta ei enää Anton Siiliseltä.
Ok. Kehityssuunta on oikea. Jos pitää näyttää pojalta, on parempi näyttää ihmispojalta kuin salaperäisiä mysteerejä ratkovalta siililtä.
Kärsin alkuun muutenkin kulttuurishokista. Koko hiustenhoitorutiinini meni uusiksi: piti oppia käyttämään ihan pikkutilkka shampoota, hiusharja ja hiuslenksut jäivät tarpeettomaksi, mutta hiusmuotoilu sen sijaan muuttui äärimmäisen tarpeelliseksi.
Odottelin imetyksen jälkeen vuoden verran, että hormonitoiminnan palautuminen palauttaisi myös kuontalon ennalleen. Mutta ei. Ennen tuuhea ponnarini oli muuttunut surkean ohueksi suikaleeksi, pysyvästi. Paluuta pitkään ei ole eikä tule.
Alkuvuodesta aloin kuitenkin kaivata vaihtelua. Halusin erilaisen lyhyen. Ongelma oli siinä, että en löytänyt hyvää referenssiä millainen tukan pitäisi olla. Tästä lasimaisesta höyhenestä ei ihmeitä tehdä. Eikä minusta saa Claire Underwoodia vaikka kuinka toivoisin.
Annoinkin tänään kampaajalle vapaat kädet.
Noh, tällä kertaa Snadi ihasteli ja Skidi tyytyi toteamaan, että edelleen näyttää pojalta, mutta ei enää Anton Siiliseltä.
Ok. Kehityssuunta on oikea. Jos pitää näyttää pojalta, on parempi näyttää ihmispojalta kuin salaperäisiä mysteerejä ratkovalta siililtä.
22.2.2015
Joka kerta erilainen museo
Tänään olimme lapsiperheen perusdilemman edessä. Räntäsunnuntai. Mitä tehdä, kun ulkona ei voi tehdä mitään?
Päätimme jakaantua. Koti-insinööri lähti Skidin kanssa leffaan ja minä vein Snadin Luonnontieteelliseen museoon.
Paikka on perheemme vakiokohde: käymme siellä pari kolme kertaa vuodessa, Snadi oli mukana toista kertaa. Parasta luonnontieteellisessä museossa on se, että tällä pallolla esiintyvä elämä se vain jaksaa kiinnostaa kerta toisensa jälkeen.
Museo yllättää joka kerta, eri tavalla. Ei tarvita edes uutta kiertävää näyttelyä, kun lapsi tekee tauon jälkeen erilaisia havaintoja. Tällä kertaa luurangot kiinnostivat enemmän kuin täytetty leijona ja Suomen luonto -sali oli täynnä tuttuja eläimiä.
Museossa olikin paljon lapsia, täynnä kysymyksiä. Harvoin tungos lämmittää mieltä yhtä paljon. Vaikka luontosuhteen syntymiseksi kehotetaankin viemään lapset ulos lähiluontoon, sanoisin, että syntyy se näinkin. Ja vielä ilman räntäsadetta.
 |
| "Mennäänkö me tuohon kirahvilinnaan?!" |
Paikka on perheemme vakiokohde: käymme siellä pari kolme kertaa vuodessa, Snadi oli mukana toista kertaa. Parasta luonnontieteellisessä museossa on se, että tällä pallolla esiintyvä elämä se vain jaksaa kiinnostaa kerta toisensa jälkeen.
Museo yllättää joka kerta, eri tavalla. Ei tarvita edes uutta kiertävää näyttelyä, kun lapsi tekee tauon jälkeen erilaisia havaintoja. Tällä kertaa luurangot kiinnostivat enemmän kuin täytetty leijona ja Suomen luonto -sali oli täynnä tuttuja eläimiä.
Museossa olikin paljon lapsia, täynnä kysymyksiä. Harvoin tungos lämmittää mieltä yhtä paljon. Vaikka luontosuhteen syntymiseksi kehotetaankin viemään lapset ulos lähiluontoon, sanoisin, että syntyy se näinkin. Ja vielä ilman räntäsadetta.
14.2.2015
Alkaa se loma näinkin
Tämän loman alku osoittautui ikimuistoiseksi.
Se alkoi molemmilla jo pakkausiltana. Hiipivä huono olo. Seuraavana aamuna - lyhyiden ja heikkolaatuisten yöunien jälkeen - oli pakko todeta yhteen ääneen tämän reissun alkavan sillä, että perheen molemmat aikuiset ovat jonkinlaisessa epäkunnossa - eikä mitään käsitystä mistä.
Töissä kaikki olivat terveitä. Lapset olivat terveitä. Oireet olivat vain pahaa oloa. Myös synkronointi ihmetytti - olemmeko syöneet jotain?
Oli mikä oli, edessä olisi henkisesti hyvin, hyvin pitkä matkapäivä.
Tiesin kokemuksesta, että jackpot olisi minulla. Koti-insinööri saa pöpöt aina kolminkertaisina ja kuumeen kanssa. Hän olisi täysin pois pelistä. Minä taas selviän näistä yleensä vähän vähemmällä. Vastuu koko köörin siirtymisestä kotoa kohteeseen olisi minulla, vaikka omassakin vatsassa olisi meneillään hoplop.
Ennustukseni osui täysin oikeaan. Pääsimme kuitenkin *jotenkin* perille, jonka jälkeen kaaduimme sänkyyn. Ensimmäinen päivä meni hotellihuoneessa leffojen merkeissä, mutta 12 tunnin yöunien jälkeen minun oloni koheni.
Päivän mietelause tuli Skidin suusta. Väsyneissä tunnelmissa alkanut matka oli muistuttanut yhdestä olennaisesta asiasta: "Aikuiset ovat kuitenkin aika tärkeitä".
Kiitos. Vaikka keskitymme yleensä rutiinien läpiviemiseen ja sääntöjen latelemiseen, olemme myös viihdevastaavia. Jos olemme syystä tai toisesta yhtäaikaa kanttuvei, ei kellään ole kivaa.
Noh, nyt Koti-insinöörillä on myös ihan rehellinen flunssa, Snadilla silmätulehdus ja Skidillä korva kipeä. Mutta kesä on talven keskellä, ruokakaupassa myydään edullista punaviiniä ja minä olen kunnossa. Kaikki järjestyy.
 |
| Vähänkö tää kaverilta lainattu taaperonroudausreppu pelasti! Skidillä meineillään leikki, jonka säännöissä ilmeisesti kielletään normaalisti käveleminen. |
Se alkoi molemmilla jo pakkausiltana. Hiipivä huono olo. Seuraavana aamuna - lyhyiden ja heikkolaatuisten yöunien jälkeen - oli pakko todeta yhteen ääneen tämän reissun alkavan sillä, että perheen molemmat aikuiset ovat jonkinlaisessa epäkunnossa - eikä mitään käsitystä mistä.
Töissä kaikki olivat terveitä. Lapset olivat terveitä. Oireet olivat vain pahaa oloa. Myös synkronointi ihmetytti - olemmeko syöneet jotain?
Oli mikä oli, edessä olisi henkisesti hyvin, hyvin pitkä matkapäivä.
Tiesin kokemuksesta, että jackpot olisi minulla. Koti-insinööri saa pöpöt aina kolminkertaisina ja kuumeen kanssa. Hän olisi täysin pois pelistä. Minä taas selviän näistä yleensä vähän vähemmällä. Vastuu koko köörin siirtymisestä kotoa kohteeseen olisi minulla, vaikka omassakin vatsassa olisi meneillään hoplop.
Ennustukseni osui täysin oikeaan. Pääsimme kuitenkin *jotenkin* perille, jonka jälkeen kaaduimme sänkyyn. Ensimmäinen päivä meni hotellihuoneessa leffojen merkeissä, mutta 12 tunnin yöunien jälkeen minun oloni koheni.
Päivän mietelause tuli Skidin suusta. Väsyneissä tunnelmissa alkanut matka oli muistuttanut yhdestä olennaisesta asiasta: "Aikuiset ovat kuitenkin aika tärkeitä".
Kiitos. Vaikka keskitymme yleensä rutiinien läpiviemiseen ja sääntöjen latelemiseen, olemme myös viihdevastaavia. Jos olemme syystä tai toisesta yhtäaikaa kanttuvei, ei kellään ole kivaa.
Noh, nyt Koti-insinöörillä on myös ihan rehellinen flunssa, Snadilla silmätulehdus ja Skidillä korva kipeä. Mutta kesä on talven keskellä, ruokakaupassa myydään edullista punaviiniä ja minä olen kunnossa. Kaikki järjestyy.
9.2.2015
Ennen oli ennen, nyt on nyt
Järjestelin vuosittaisen vanhenemiseni kunniaksi valokuvia kansioihin. Tuli mieleen, että elämä on monella tavalla aika erilaista kuin ennen. Tiedän todella paljon enemmän elämästä nykyään kuin 10 vuotta sitten.
Kyse on pienistä asioista. Esimerkiksi.
Ennen halusin ostaa vaaleanharmaan silkkimaton.
Nykyään on tärkeintä, että kaikki kodin tekstiilit voi pestä kuudessakympissä ja täishampoolla eikä taikataikina tartu kuituihin.
Ennen kuvittelin, että lasagne ja pasta bolognese tehdään about samoista aineksista.
Nykyään tiedän, että ne ovat aivan eri asia. Toista voi syödä ja toista ei.
Ennen harrastin seinäkiipeilyä, sukellusta ja tunturivaelluksia.
Nykyään harrastan pikkuskidien yleisurheilutreenien katselua.
Ennen kuvittelin, että fiksuin tapa kävellä on siirtää jalkoja vuorotellen säännöllisesti eteenpäin.
Nykyään tiedän, että ihan yhtä hyvin edetä voi myös siirtämällä jalkoja taaksepäin ja sivulle, kaksi senttiä kerrallaan, pomppien tai jopa peruuttaen.
Ennen kavereita ärsytti se, jos olin myöhässä etkoilta.
Nykyään kavereita ärsyttää, jos tartutan korvamadoksi Ryhmä Haun tunnarin.
Ennen kuvittelin, että lapset opettelevat vieraita kieliä peruskoulun kolmannelta luokalta lähtien.
Nykyään tiedän, että jo kolmevuotias voi ilmoittaa puhuvansa tästä lähtien vain ranskaa ja ihan ilman vaivalloista opettelua.
Ennen tiesin, että puuro alentaa kolesterolia.
Nykyään tiedän, että puurosta voisi rakentaa taloja. Sen verran kovaa tavaraa se on kuivuessaan.
Jos ennen heräsin yöllä säpsähtäen, painajainen koski virhettä tuntilaskutuksessa.
Jos nykyään säpsähädän yöllä hereille, painajainen koskee sitä, että huomenna on luistelua.
Ennen suhteeni hiljaisuuteen oli selkeä. Olin yksin kotona.
Nykyään hiljaisuus merkitsee joko sitä, että
a) joku syö sohvan takana perusvoidetta suoraan purkista tai
b) sitä että olen töissä.
Ennen otin gaalassa kuvia miesnäyttelijöistä kuten Antti Reini.
Nykyään otan gaalassa kuvan miesnäyttelijöistä kuten Visa ja Turska.
Ennen pahinta, mitä matkalla olisi voinut tapahtua, oli oman matkalaukun häviäminen.
Nykyään pahinta, mitä matkalla voi tapahtua, on Tyypin ja Peppujässikän häviäminen.
Oppia ikä kaikki. Jatkakaa toki listaa!
 |
| Ennen oli hiukset, tissit ja vyötärö. |
Ennen halusin ostaa vaaleanharmaan silkkimaton.
Nykyään on tärkeintä, että kaikki kodin tekstiilit voi pestä kuudessakympissä ja täishampoolla eikä taikataikina tartu kuituihin.
Ennen kuvittelin, että lasagne ja pasta bolognese tehdään about samoista aineksista.
Nykyään tiedän, että ne ovat aivan eri asia. Toista voi syödä ja toista ei.
Ennen harrastin seinäkiipeilyä, sukellusta ja tunturivaelluksia.
Nykyään harrastan pikkuskidien yleisurheilutreenien katselua.
Ennen kuvittelin, että fiksuin tapa kävellä on siirtää jalkoja vuorotellen säännöllisesti eteenpäin.
Nykyään tiedän, että ihan yhtä hyvin edetä voi myös siirtämällä jalkoja taaksepäin ja sivulle, kaksi senttiä kerrallaan, pomppien tai jopa peruuttaen.
Ennen kavereita ärsytti se, jos olin myöhässä etkoilta.
Nykyään kavereita ärsyttää, jos tartutan korvamadoksi Ryhmä Haun tunnarin.
Ennen kuvittelin, että lapset opettelevat vieraita kieliä peruskoulun kolmannelta luokalta lähtien.
Nykyään tiedän, että jo kolmevuotias voi ilmoittaa puhuvansa tästä lähtien vain ranskaa ja ihan ilman vaivalloista opettelua.
Ennen tiesin, että puuro alentaa kolesterolia.
Nykyään tiedän, että puurosta voisi rakentaa taloja. Sen verran kovaa tavaraa se on kuivuessaan.
Jos ennen heräsin yöllä säpsähtäen, painajainen koski virhettä tuntilaskutuksessa.
Jos nykyään säpsähädän yöllä hereille, painajainen koskee sitä, että huomenna on luistelua.
Ennen suhteeni hiljaisuuteen oli selkeä. Olin yksin kotona.
Nykyään hiljaisuus merkitsee joko sitä, että
a) joku syö sohvan takana perusvoidetta suoraan purkista tai
b) sitä että olen töissä.
Ennen otin gaalassa kuvia miesnäyttelijöistä kuten Antti Reini.
Nykyään otan gaalassa kuvan miesnäyttelijöistä kuten Visa ja Turska.
Ennen pahinta, mitä matkalla olisi voinut tapahtua, oli oman matkalaukun häviäminen.
Nykyään pahinta, mitä matkalla voi tapahtua, on Tyypin ja Peppujässikän häviäminen.
Oppia ikä kaikki. Jatkakaa toki listaa!
20.1.2015
Aikuiset kakarat
Yksi aihe nousee säännöllisin väliajoin puheenaiheeksi. Lapsiviha. Tällä kertaa rollaattorimummo oli solvannut lasta ratikassa.
Yksi luonteva selitys on, että mummolla on joku persoonallisuushäiriöitä aiheuttava muistisairaus. Tai sitten kyse voi olla sitä, että eläkesukupolvien edustajat tuntevat olevansa jotenkin alakynnessä. Yhteiskuntahan on täysin pilalla, kun kirkosta saa erota, homot mennä naimisiin (tämä raivo meni jopa lapsivihan ohi) ja pikkulasten kanssa uskalletaan poistua kotoa, ihan ulkomaan matkoille asti. Ihmiset eivät kasvata lapsia enää väkivallalla hiljaisiksi kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.
Mutta mistä on kyse silloin kun dementia tai sukupolvien välinen kuilu ei selitä käytöstä? Onko huutelijoilla ja nettivihaajilla huono itsetunto vai joku pakkomielle? Vai johtuuko tämä nyt siitä samasta geenistä, joka tekee meistä väkivaltaisia? Tällainen ihminen on impulsiivinen - kuin pikkulapsi. (Oh, the irony.)
Olin juuri tänään Radio Helsingissä puhumassa aiheesta lapset ravintolassa. Kuvittelin, että tästä ei enää tarvitse puhua, varsinkin kun monissa ravintoloissa tuntee perheenkin kanssa itsensä erittäin tervetulleeksi. Noh, nettikeskusteluja kahlaamalla löytyi tietenkin suoranaisia väkivallalla uhkauksia, jos lapsi esimerkiksi osuu seisovassa pöydässä aikuisen eteen. Häntähän pitää talloa.
Ymmärrän, että netissä on hirveän helppo mölöttää mitä sattuu ja trollata tahallaan, mutta mikä ihmisestä tekee tuollaisen vajakin ihan naamatusten? Onko suomalainen lapsiviha todella näin voimissaan?
Itse joudun kerran vastaavan tilanteen eteen. Skidi tuli sisälle leikkipuistosta vähän vaisuna. Hän kertoi, että puistossa oli ollut nuoria, jotka olivat huudelleet hävyttömyyksiä hänelle ja kaverilleen.
Lähdin paikalle kameran kanssa. Pyysin n. 18-vuotiaita teinejä poseeraamaan, jotta saisin heistä hyvä otoksen, törkeyksien huutelijat kun ovat täälläpäin niin harvinaisia. Juoksivat karkuun eikä heitä ole sen koommin näkynyt.
Aikuisten kauhukakaroiden käytökseen on pakko puuttua - kuten kolumnin äitikin teki. Keskenkasvuiselle on pakko näyttää, mikä on soveliasta ja mikä ei. Solvaaminen kun kertoo vain ja ainoastaan solvaajasta itsestään. Aina.
Yksi luonteva selitys on, että mummolla on joku persoonallisuushäiriöitä aiheuttava muistisairaus. Tai sitten kyse voi olla sitä, että eläkesukupolvien edustajat tuntevat olevansa jotenkin alakynnessä. Yhteiskuntahan on täysin pilalla, kun kirkosta saa erota, homot mennä naimisiin (tämä raivo meni jopa lapsivihan ohi) ja pikkulasten kanssa uskalletaan poistua kotoa, ihan ulkomaan matkoille asti. Ihmiset eivät kasvata lapsia enää väkivallalla hiljaisiksi kuten silloin vanhoina hyvinä aikoina oli tapana.
Mutta mistä on kyse silloin kun dementia tai sukupolvien välinen kuilu ei selitä käytöstä? Onko huutelijoilla ja nettivihaajilla huono itsetunto vai joku pakkomielle? Vai johtuuko tämä nyt siitä samasta geenistä, joka tekee meistä väkivaltaisia? Tällainen ihminen on impulsiivinen - kuin pikkulapsi. (Oh, the irony.)
Olin juuri tänään Radio Helsingissä puhumassa aiheesta lapset ravintolassa. Kuvittelin, että tästä ei enää tarvitse puhua, varsinkin kun monissa ravintoloissa tuntee perheenkin kanssa itsensä erittäin tervetulleeksi. Noh, nettikeskusteluja kahlaamalla löytyi tietenkin suoranaisia väkivallalla uhkauksia, jos lapsi esimerkiksi osuu seisovassa pöydässä aikuisen eteen. Häntähän pitää talloa.
Ymmärrän, että netissä on hirveän helppo mölöttää mitä sattuu ja trollata tahallaan, mutta mikä ihmisestä tekee tuollaisen vajakin ihan naamatusten? Onko suomalainen lapsiviha todella näin voimissaan?
Itse joudun kerran vastaavan tilanteen eteen. Skidi tuli sisälle leikkipuistosta vähän vaisuna. Hän kertoi, että puistossa oli ollut nuoria, jotka olivat huudelleet hävyttömyyksiä hänelle ja kaverilleen.
Lähdin paikalle kameran kanssa. Pyysin n. 18-vuotiaita teinejä poseeraamaan, jotta saisin heistä hyvä otoksen, törkeyksien huutelijat kun ovat täälläpäin niin harvinaisia. Juoksivat karkuun eikä heitä ole sen koommin näkynyt.
Aikuisten kauhukakaroiden käytökseen on pakko puuttua - kuten kolumnin äitikin teki. Keskenkasvuiselle on pakko näyttää, mikä on soveliasta ja mikä ei. Solvaaminen kun kertoo vain ja ainoastaan solvaajasta itsestään. Aina.
29.12.2014
Hieno joulu x 3
 |
| Meillä oli joulumuorikin! Pukki oli kuulemma sijainen, mutta muori aito. |
Ensinnäkin olemme kaikki aika levänneitä. Stressi oli minimissä ja järjestelyt sujuivat rima alhaalla. Kukaan ei sairastunut, lahjat osuivat nappiin ja joulupöydässä oli jopa ne säilykeherneet.
Hienolla viittaan myös lumeen. Pahinta, mitä lapsiperhelomalla voi tapahtua on se, että ei ole mitään muuta tekemistä kuin kotona nyhjöttämistä. Siunattu hanki paitsi photaroi maiseman kauniiksi myös tuplasi aktiviteettimäärän.
Kyläilyjen lisäksi oli luistelua ja lumisotaa, hiihtolenkkejä ja mäenlaskua, lumihiutaleiden syöntiä ja lintulaudan täyttämistä. Ja sitten kun kukaan ei jaksanut enää möyriä lumessa, telkkarista tuli tuutin täydeltä lastenohjelmia.
Hienoa oli myös se, että juhlakauteen osui monta ensimmäistä kertaa. Tämä oli nimittäin eka loma, jolloin
- lapset koristelivat kuusen niin, että minun ei tarvinnut puuttua peliin (paljoa),
- kuulin takaani ladulla lauseen: "Äiti, voisitko mennä vähän lujempaa!",
- Skidi suostui maistamaan mikroskooppisen lusikallisen lanttulaatikkoa,
- Snadi hilasi pulkkansa itse mäen päälle ja
- koko perhe heräsi kertaalleen kymmeneltä.
 | |
| Hitti #1: hulavanne. Aijettä Tätä ovat veivanneet niin lapset kuin aikuisetkin. Jotkut osaavat luonnostaan, jotkut eivät... |
 |
| Hitti #2: junarata. En olisi uskonut, että duplon setti jaksaa olla näin kiinnostava. |
 |
| Hitti #3: Ihmisen anatomia -palapeli |
 |
| Snadi halusi korvaläpät, koska "Viljollakin on". Jälkeenpäin selvisi, että Viljo on *beagle* ja Snadi vain sekoittti luppakorvat ja korvaläpät, mutta yhtä kaikki lämmittävä ja mieleinen lahja. |
Minä sen sijaan kävin vaihtamassa lahjani tänään toiseen. Siitä lisää huomenna!
Miten teillä pyhät sujuivat? Mitä pukki toi?
23.12.2014
Se, mitä ilman joulu ei tule
Puhuimme ystävien kanssa asioista, joita ilman joulu ei tule. Yhdelle aidon juhlatunnelman tekee lounaaksi syötävä riisipuuro, toiselle jouluverhot ja kolmannelle itsetehdyn perunalaatikon imellyttäminen. Mielipiteitä oikeista joulunviettotavoista on yhtä paljon kuin joulunviettäjiäkin.
En itse osannut nimetä yhtään asiaa. En oikein osaa tätä juhlaa. Olen ollut joulun kanssa vähän vaikeuksissa siitä lähtien kun äitini kuoli. Minun omiksi kokemani jouluperinteet poistuivat kaikki kertaheitolla.
Meillä oli - tietenkin - omat tapamme.
Kokoonnuimme veljien kanssa aatoksi Mutsille. Aina vaihdettiin joulupöytäliina ja katettiin paremmat astiat. Järjestys oli selvä: ensin oli ruokailu, sitten tuli pukki. Ja vaikka kaikki aina lupasivat olla ostamatta lahjoja, paketteja oli valtavasti, myös aikuisille. Lahjat piti avata rauhassa (sain aina Vihreitä kuulia), vuorotellen. Lopuksi saunottiin ja pelattiin lautapelejä - pakollista riitaa unohtamatta.
Kaikilla oli omat jouluruokasuosikkinsa. Kinkku oli pieni, sillä isoveli toi pöytään aina kilpailevan paistin ja minä vaadin siipikarjaa. Rakastan punakaalia, purkkiherneitä, savukalaa ja lanttulaatikkoa, pikkuveljeä varten taas piti hankkia porkkanalaatikko. Kukaan ei koskaan syönyt rosollia ja maksalaatikon en edes tiennyt olevan jouluruoka. Lopuksi nautittiin minun tuomani jälkiruokayllätys. Sille oli tapana nauraa.
Pointti on oikeastaan se, että en kaipaa toisintoa Meidän Perheen Joulusta. Sitä ei tee pöytäliina vaan kokoonpano näitä tuttuja kylähulluja henkilön luona, jota ei enää ole. Kukaan ei osaa jäljitellä Mutsin kirjoittamia hassuja runoja pakettikortteihin. Paitsi ehkä minä. Enkä yksinkertaisesti kehtaa pyytää säilykeherneitä anoppilan huikeaan kattaukseen.
Ehkä ihminen on aikuinen siinä vaiheessa, kun saa joulun aikaiseksi omin avuin. Vähänhän ne omakeksimät perinteet tuntuvat hassuilta, mutta ehkä ne siitä tasaantuvat uuteen uomaansa.
Onneksi on ne Vihreät kuulat.
Omaperäistä joulua teille, hyvät lukijat. Pitäkää ihmisiä yhtä hyvänä kuin perinteitä. Ja tähän sydän.
En itse osannut nimetä yhtään asiaa. En oikein osaa tätä juhlaa. Olen ollut joulun kanssa vähän vaikeuksissa siitä lähtien kun äitini kuoli. Minun omiksi kokemani jouluperinteet poistuivat kaikki kertaheitolla.
Meillä oli - tietenkin - omat tapamme.
Kokoonnuimme veljien kanssa aatoksi Mutsille. Aina vaihdettiin joulupöytäliina ja katettiin paremmat astiat. Järjestys oli selvä: ensin oli ruokailu, sitten tuli pukki. Ja vaikka kaikki aina lupasivat olla ostamatta lahjoja, paketteja oli valtavasti, myös aikuisille. Lahjat piti avata rauhassa (sain aina Vihreitä kuulia), vuorotellen. Lopuksi saunottiin ja pelattiin lautapelejä - pakollista riitaa unohtamatta.
Kaikilla oli omat jouluruokasuosikkinsa. Kinkku oli pieni, sillä isoveli toi pöytään aina kilpailevan paistin ja minä vaadin siipikarjaa. Rakastan punakaalia, purkkiherneitä, savukalaa ja lanttulaatikkoa, pikkuveljeä varten taas piti hankkia porkkanalaatikko. Kukaan ei koskaan syönyt rosollia ja maksalaatikon en edes tiennyt olevan jouluruoka. Lopuksi nautittiin minun tuomani jälkiruokayllätys. Sille oli tapana nauraa.
Pointti on oikeastaan se, että en kaipaa toisintoa Meidän Perheen Joulusta. Sitä ei tee pöytäliina vaan kokoonpano näitä tuttuja kylähulluja henkilön luona, jota ei enää ole. Kukaan ei osaa jäljitellä Mutsin kirjoittamia hassuja runoja pakettikortteihin. Paitsi ehkä minä. Enkä yksinkertaisesti kehtaa pyytää säilykeherneitä anoppilan huikeaan kattaukseen.
Ehkä ihminen on aikuinen siinä vaiheessa, kun saa joulun aikaiseksi omin avuin. Vähänhän ne omakeksimät perinteet tuntuvat hassuilta, mutta ehkä ne siitä tasaantuvat uuteen uomaansa.
Onneksi on ne Vihreät kuulat.
Omaperäistä joulua teille, hyvät lukijat. Pitäkää ihmisiä yhtä hyvänä kuin perinteitä. Ja tähän sydän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
