 |
| Tätä lisää. |
 |
| Tätä vähemmän. |
Tässähän me saamme jo olla ihan omissa touhuissamme ilman että tarvitsee toimia erotuomarina, henkivartijana, kokkina, lääkärinä, viihdekeskuksena, stylistinä, kampaajana jne.
Ajatukseen yleensä auttaa se, että kelaa tilanteen eteenpäin maanantaiaamuun. Siihen ei voi laittaa enää yhtä ainutta liikkuvaa osaa lisää ilman henkisiä tappioita - ei, vaikka lapset ovat jo näinkin isoja.
Olen lueskellut Satun hyväntuulista kirjaa Islantilainen voittaa aina. Opuksessa on hauskasti kerrottuna tarinoita Islannin erikoisuuksista maahanmuuttajan näkökulmasta, kiinnostavia faktoja unohtamatta.
Yksi detalji pisti silmään erityisesti: islantilaiset saavat lapsia keskimäärin aikaisemmin ja enemmän kuin Suomessa. Siis nuorempina kuin suomalaiset ja lukumääräkin on isompi.
Miksi? Miten juuri heillä on halua / uskallusta / aikaa / rahaa ryhtyä moiseen? Ei kai piskuisen kansakunnan pääluvun nostamiseen nyt noin sitoutuneita olla?
No ei, mutta turvaverkot ovat aivan omaa luokkaansa. Islannissa kaikki tuntevat toisensa (ja suurin osa on vielä sukuakin jollain tapaa), joten yhteenkuuluvuuden tunne lienee voimakas. Sukulaislapsista ollaan kiinnostuneita (koska suku!) ja koska miehetkin ovat tottuneita lastenhoitajia, turvaverkot ovat paljon vahvemmat. Ja ehkä karuissa oloissa toisten auttaminen on jonkinlainen dna:han kirjoitettu itsestäänselvyys.
Suomessa perhe-elämä taas on hyvin yksityistä, pärjäämiskulttuurin sanelemaa ja äitikeskeistä. Aina on näin tehty. Pidetään huoli omista asioista eikä tartte auttaa. Toisaalta välimatka tai isovanhempien terveydentila saattaa olla esteenä osallistumiselle vaikka muuten yhteisöllisyyttä löytyisikin.
Onkohan kukaan insinööri koskaan laskenut suomalaisten perheiden turvaverkkoindeksiä? Siis lukua, kuinka monta ihmistä keskimäärin perheellä on käytettävissään lastenhoitoon syystä riippumatta a) heti ja b) parin päivän varoitusajalla. Olisipa kiinnostavaa dataa.
Meidänkin perheessämme voisi olla kolmas lapsi, jos se haittaisi muuta elämääni vähemmän. Voin hyvin olla raskaana ja synnyttää, jopa imettää sen oman maksimini, jos vastapainoksi saisin paitsi käydä työssä myös viettää paljon enemmän vapaa-aikaa sekä puolison kanssa että aivan ilman ketään. Mikä tarkoittaa väkisinkin sitä, että rutiineja olisi säännöllisesti jakamassa joku muukin kuin toinen vanhempi.
Mutta au pairista ei kai kukaan normaali ihminen kehtaa hiiskua sanallakaan, vaikka se voisi synnyttää aivan uudenlaisia työmahdollisuuksia ja asuntoratkaisuja opiskelijoille.
Mitäs sanotte: kelpaisiko apu?
Muista yksi juttu ennen kuin jätätte ehkäisyn: Yöunet! Ne katkeamattomat yöunet! :D Etu, josta on kamala luopua. Vaikka toisaalta: väliaikainen vaihe sekin on.
VastaaPoistaTurvaverkot ovat kyllä ässää, ja varmasti yksi syy siihen, miksi täällä tehdään lapsia hanakammin kuin vaikka Suomessa, vaikka lapsilisät ovat paljon pienemmät (keskituloisille ja siitä yli niitä käytännössä ei anneta), vanhempainvapaat ovat yhteensä vain 9 kk ja päiväkoti aukeaa vasta 2-vuotiaana.
No huhuu, mä missään tapauksessa tee näitä lisää. Kunhan spekuloin minkälaisilla ehdoilla se olisi teoriassa mahdollista. :D
PoistaToi on kiinnostava toi et päiväkotiin pääsee vasta alle 2-vuotiaana. Mitä jos turvaverkkoja ei ole, kuka sitten hoitaa? Voitaisko me myydä suomalaista alle 2 v päiväkotiosaamista Islantilaisille?
No niinpä. Siksi aika monet vanhemmat ovat helisemässä sen 9 kk ja 24 kk välissä. Aika monet tekevät osa-aikatyötä ja sumplivat jotenkin aikataulut siten, että jompi kumpi on lapsen kanssa kotona, osan aikaa hoitaa isovanhempi jne.
PoistaSuurin syy tähän on että ei ole rahaa - eli siis poliittista halua esim. pidentää vanhempainvapaata tai vastavuoroisesti avata päiväkoteja, joihin pääsisi jo 1-vuotiaana. Tai molempia.
Meillä parhaillaan mietitään lisääntyäkö vielä vai ei. Eletään uusperhe-elämää, miehen kanssa ollaan himpun kolmenkympin molemmin puolin, molemmilla yksi lapsi aiemmasta parisuhteesta, ja lapset asuu meidän kanssa. Lapset täyttää tänä vuonna 10 ja 12. Elämä on jo niin iisiä, harvemmin kuin kerran kuussa toinen lapsista herää yöllä itkemään kasvukipuja, ja se on ihan hirveetä. Herätä nyt keskellä yötä. Edes sen kerran! Eilen taas käytiin keskustelua aiheesta: elämä kymmenen vuoden päästä. Jos lapset olis tässä, ollaan kymmenen vuoden kuluttua nelikymppisiä, ja "vapaita". Mutta mitä me tehdään siitä 40 vuotta eteenpäin... Mies kyllä oli sitä mieltä, että odoteltaisiin lapsenlapsia. Meillä on kyllä hyvät tukiverkostot, siitä ei jää kyllä uupumaan.
VastaaPoistaUusperhekuviot on varmasti ihan oma lukunsa, mutta on se tuki aina tärkeää. Noin isoista lapsista on tietysti myös hyötyä lastenhoidossa.
PoistaMeillä tulisi toinen lapsi, jos sen saisi syliinsä 1-vuotiaana (tai mieluummin 1,5-vuotiaana) taaperona. Tyttönikin (3v.) ymmärtää jo "äiti, sä et taida haluta vauvaa" (kaveripiiri sikiää, niin tämä on tapetilla kun tytön kavereista tulee isosiskoa ja -veljiä). Eli meidän perhe ei kasva, koska raskaus, synnytys ja ennen kaikkea vauva-aika univajeineen (meillä oli keskimääräistä vaativampi vauvavuosi, eikä raskauskaan ollut helpoimmasta päästä, enkä osaa suhtautua niin että asiat voisivat mennä toisin...enemmän ajattelen että kun ikää on jo melkein 4 vuotta enemmän kuin viimeksi, niin oma kunto olisi vain huonompi).
VastaaPoistaAuttaisiko se jos olisi enemmän apua...en osaa sanoa. Mulla on eläkkeellä oleva äiti vartin metromatkan päässä ja toiset isovanhemmat tunnin automatkan päässä, eläkkeellä myös ja täysin toimintakykyisiä, eli lapsenhoitoapua saisi, jos pyytäisi. Mutta en ainakaan vauvan kanssa osannut pyytää, iski sellainen takertuminen (sekä vauvalla että äidillä), että tuntui mahdottomalta antaa muiden huolehtia (nyt ei niinkään, rakastan päiväkotia ja sitä kun lapsi riemuissaan hyppii kun pääsee isovanhempien leikitettäväksi). Mitä kauemmaksi vauva-aika menee, niin sitä vähemmän mä haluan palata siihen (ainut syy miksi vauva vs. ei vauvaa jatkaa mielessä pyörimistään on sisaruus...harmittaa jos/kun oma lapseni jää siitä paitsi).
Ymärrän hyvin. Uskotko että avunpyytäminen olisi edelleen vaikeaa? Toi sisaruus on muuten asia jonka merkitystä en tajunnut etukäteen - yllättävää kyllä siitä on tullut yksi palkitsevimmista vanhemmuuden elementeistä.
PoistaKyllä, juurikin näin! Hiukan mieltä kaihertaa se haave vielä yhdestä, mutta yksinkaksin vain me, olisi se ollut liikaa jaksamiselle. Mutta toisaalta, isommalla sisarusparvella, luodaan niitä tukiverkkoa heille, sekä potentiaalia siihen, että edes joku tulisi sunnuntailounaalle vanhustensa luokse :) Susanna.
VastaaPoistaHyvä että osaat tuon oman jaksamisen määrän noin rehellisesti arvioida!
PoistaKiitos kiinnostavasta keskustelunavauksesta! Minä tykkäsin olla raskaana ja imettäminen oli ihanaa. Silti en halua kolmatta lasta. Podin pitkään pahaa omatuntoa siitä, että en halua. Se tuntui jotenkin itsekkäältä - Suomessahan kolme lasta alkaa olla jo normi. Ehkä isoin syy vastahakoisuuteeni on synnytyksenjälkeinen masennus, jota en halua kokea enää kolmatta kertaa. Saattaa olla että arki olisi tuntunut vähemmän raskaalta, jos turvaverkot olisivat olleet kunnossa. Meillä isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä.
VastaaPoistaUuh, ymmärrän. Veikkaan että mulla jäi vain toi tila diagnosoimatta... Oliko teillä lasten kanssa mitään apuja? Kun mun molemmat vanhemmat on kuolleet niin vain toisen puolen isovanhemmat on potentiaalisia apuja ja kun nekin on vanhoja ihmisiä niin ei ehkä kehtaa pyytää niin paljon kuin tarve olisi.
PoistaAivan outo ajatus tuo jota silloin tällöin kuulee että pitäisi olla huono omatunto siitä ettei halua (lisää) lapsia! Miksi ihmeessä? Itsekästä mistä näkökulmasta katsottuna?? Maailmahan on ihan täynnä ihmisiä, ei tänne enää lisää tarvita. Kaikki me joilla lapsia on ihan vain siksi kun niitä olemme halunneet pidämme huolen kyllä ihmiskunnan jatkumisesta (jos se nyt siis on joku arvo), maailmaan ei tarvita lisää lapsia siksi että on itekästä olla hankkimatta lapsia. Ihan outoa!
PoistaMä jäin insinöörinä miettimään tuota turvaverkkoindeksin laskemista. Meillä asuu parin kilsan säteellä lähisukulaisia kolme kappaletta, mutta työssäkäyviä ja muutenkin meneviä ihmisiä kun ovat, en sanoisi, että ovat heti käytettävissä juuri koskaan. Ehkä sit parin päivän varoitusajalla. Tähän kyllä liittyy se, että lastenhoitoavun pyytäminen erityisesti lapsettomilta ihmisiltä on mulle kovin vaikeaa. Jotenkin en haluaisi olla jatkuvassa "velassa" ihmisille, jotka puolestaan eivät koskaan tai hyvin harvoin tarvitsevat multa apua. Sen takia maksullisen lastenhoidon käyttäminen satunnaisten iltamenojemme ajaksi on ollut mulle jotenkin paljon helpompi vaihtoehto. Isovanhemmat, joilta avun pyytäminen taas olisi helpompaa, asuvat 200 km päässä ja ovat enimmäkseen työelämässä.
VastaaPoistaNo tää lähti nyt vähän eri raiteille, mutta alunperin mietin siis, miten määritellään, että joku on käytettävissä "heti"? Lähistöllä asuva työelämän ulkopuolella oleva henkilö, joka on valmis laittamaan päiväjärjestyksensä uusiksi aina tarvittaessa?
Ps. Kiitos taas kerran mainiosta keskustelunavauksesta.
Nappi
Hyvä pointti, en mäkään kehtaa lapsettomilta tutuilta apua pyytää vaan serkkutytöille aina korvataan vapaa-ajan menetys.
PoistaMut joo, just näin: lähellä (sanoisin että samassa kaupungissa) asuu ihminen, jolta liikenee akuuttia apua vaikka saman päivän aikana. Arvioitahan noi aina on ja jonkun verkosto tulee kauempaakin apuun. Mutta silti kiinnostavaa dataa. :)
Omalla kohdalla tuo yksi riittaa mutta kylla se apu on aika tarkeaa, mulla oli anoppi ja naapurit apuna alussa, ei kukaan kysellyt etta tartteenko apua vaan ovella oli aina joku ruokien, juomien tai auttavien kasien kanssa, toisaalta se on pakkokin taalla koska isyysloma on vain muutaman paivan ja aitiysloma 4kk. Ulkopuolinen apu on halpaa, meilla on kaynyt siivooja ja monella kay taloudenhoitaja, au-pairin aion ottaa myöhemmin, ihan jo suomen kielen tueksi tytölle.
VastaaPoistaVau! Tuntuiko se apu tuputtamiselta vai osasitko ottaa heti vastaan?
PoistaEnnen tytön syntymaa olin taysin vastaan anopin tulemista meille, syntyman jalkeen soitin anopille etta voisiko tulla nyt heti. Ei tuntunut, taalla on ihan ok etta tuore aiti on myös ihan pihalla ja sanoo ettei tasta tule mitaan, silloin joku muu auttaa. Ihan parasta oli se, etta naapurit tekivat ruokaa ja puristivat jopa kannuittain sitruunalimonaatia joka paiva, anoppi pyöritti kotia joten sellaisiin toisarvoisiin asioihin ei tarvinnut keskittya.
Poistahaha musta tuntuu niin pieneltä toi kaks lasta kun oon varttunut seitsämän sisaren parissa :D mutta tiedän kyllä että yhdessäkin on paljon työtä! Suuresti kyllä ihailen vanhempiani, että meidät jaksoivat kasvattaa ja vieläpä hyvin. Rakkautta on kyllä saatu.♡ isä meitä eniten hoiti päivisin, kun mieluummin halusi olla koti-isänä ja äiti sit kävi töissä kun lapsi ei enää mikään sylivauva ollut. Mukstan myös, että muutamia kertoja isovanhempani ja vanhemmat serkkuni kävivät hoitamassa, mutta itseasiassa aika harvoin (ei esim viikoittain).
VastaaPoistaHoidin itse viime viikon veljeni YHTÄ lasta, niin kyllähän se aika vierähti. Tosin erään perhen kahdeksaakin lasta olen yksin hoitanut, onneksi osa "jo" yli 12-vuotiaita niin ei heidän peräänsä tarvinnut viipottaa. Olihan se kuitenkin aika touhua varsinkin kun lapset olivat villinpuoleisia ja minä uusi hoitaja.
Heh, näin varmasti onkin! :D Sehän riippuu ihan vanhemmista kuinka sutjakaasti se arki sujuu. Meillä on molemmilla isoja proggiksia työelämän lisäksi joten ollaan ihan helisemässä välillä kahden pätkän aikataulujen kanssa.
PoistaJos meillä olisi paremmat turvaverkot, niin kolmas lapsi olisi varmaan tervetullut. Nyt kun noi olemassaolevat ovat 4 ja 6, alkaa elämä olla jo sen verran mallillaan, ettei enää uskalla ottaa ketään uutta sekoittamaan pakkaa entisestään. Hieman haikea olen asiasta, mutta jaksaminen oli niin kovalla koetuksella muutama vuosi sitten, että näin lienee parasta.
VastaaPoistaAika monella on tullut toi sama laiuse, että ei enää uskalla riskeerata kun on saavutettu status quo. Pitääkö sen tosiaan olla näin rankkaa että lähinnä pelottaa ajatuskin. Tuntuu että voisi olla toisinkin.
PoistaEn. Raskaudet ja vauva-ajat olivat helppoja. Lapset, nyt 10 ja 14, myös kohtalaisen adekvaatteja. Turvaverkkokin kohtalainen. Silti en halua. Kaksi on just hyvä.
VastaaPoistaMia
En. Yksi lapsi ja raskausaikana sikiöllä kasvain jonka vaikutuksia nyt tarkkaillaan. Lapsi on lääkärin mukaan normaali mutta koulussa sitte näkee onko oppimisen kanssa hankaluuksia. Toinen oli tulossa jo kovaa vauhtia mutta ilmeisesti oli pahempi kasvain ja luonto päätti toisin. Lääkäri suositteli että ei enää yritettäisi, etenkään kun meillä ei ole näitä kuuluisia tukiverkkoja. Rahalla saisi osaa apua, mutt sitä meillä ei ole. Joten yhden lapsen taktiikalla ollaan liikenteesä.
VastaaPoistaLääkärin suosituts on tietysti ihan eri mittaluokan este. Kyseessä ilmeisesti joku voimakkaasti perinnöllinen juttu?
PoistaVoi, ikävä kuulla. Tälkaistakin huolta ja murhetta on - ei aina kyse vain siitä, haluaako itse vai ei. Voimia ja onnea lapsenne koulu-uraa!
PoistaMeillä on ollut ja on edelleen molemmilla lapsilla (kohta 5v ja kohta 2v) refluksia, astmaa, vaikeita suolistoallergioita, SI-vaivaa jne., ja minä olen edelleen imetysdieetillä tuon nuorimmaisen suppean ruokavalion takia... Arki on ollut tositosi vaikeaa. Meillä on käytännössä vain yksi (yli kuusikymppinen) isovanhempi, joka haluaa hoitaa edes silloin tällöin. Toki kaikki 10 kummia asuu 2-70km säteellä ja yksikin isovanhempi 10 km päässä, mutta heitä ei kiinnosta hoitaminen / auttaminen ja osaa ei olla nähty kohta kolmeen vuoteen. Voisin siis todella kertoa, että JOS meillä olisi tukiverkko, niin varmasti, ihan varmasti haluttaisiin kolmas <3 Minä siis olisin oikein valmis uuteen vaikeaan raskauteen, synnytykseen, pitkään imetysdieettiin ja kaikkeen siihen 40 kertaa yössä heräilyyn, JOS tietäisin, että saisin välillä päikkäreitä ja pääsisin mieheni kanssa edes kerran kolmessa kuussa kaksin johonkin.
VastaaPoistaHuh, mikä setti teillä, toivottavasti helpottaa! Mä en ole ollut edes imetysdieetillä ikinä, mutta silti koin arjen turhan rajoittavaksi...
PoistaMeillä on kolme lasta suht. pienellä ikäerolla, vanhimman ja nuorimman välillä 4 vuotta. Turvaverkkomme on vahvuudeltaan viikonloppu vuodessa hoitoa eikä aikaisemmin sitäkään.
VastaaPoistaEihän tässä moneen vuoteen juuri mitään muuta tehtykään kuin hoidettu lapsia. Oma palkkatyö on ollut tarvittavan elannon lisäksi harrastukseni ja henkireikäni. Töissä olen useasti nauranut, että onpa ihanaa päästä tänne lepäämään aikuisten ihmisten keskelle. Perhe-elämä on kyllä muuttautunut suhtautumistani työni kuormittavuuteen. Vaikka töissä on ollut minkälainen tilanne päällä, niin kukaan ei ole raivoissaan hakannut vessan ovea ja vaatinut minua sieltä ulos tai hajottaa kaiken.
Vielä toisen lapsen jälkeen meillä oli miehen kanssa ihan kiva potti rahaa säästössä, joka oli tarkoitettu pesämunaksi auton uusimiseen ja kodin vaihtamiseen suurempaan. Autona on vieläkin sama vanha luuska ja kotikaan ei ole vaihtunut. Koko potti on vuosien aikana käytetty ostopalveluihin: lastenhoitoon ja siivoukseen. Meillä kävi kahden vuoden ajan siivooja kerran viikossa useamman tunnin, nykyisin enää joka toinen viikko. Vieläkin muistelen tuota siivousfirmaa lämmöllä, ihan mielettömät tyypit!
Kolmatta odottaessa rv 5-20 vietin tasaisesti oksentaen. Oli pakko hankkia myös lastenhoitoapua. Meillä kävi useampikin eri hoitaja ja sitten meille osui varsinainen jackpot. Ihan mieletön babysitteri. Hän on käynyt meillä nyt 7 vuoden ajan. Harmillisesti hän asuu enää osan vuotta Suomessa. Pojat tykkäävät todella paljon lastenhoitajasta, häntä myös usein luullaan meidän sukulaiseksi tai poikien kummiksi, koska välit ovat niin lämpimät (valitettavasti vieraskoreutta ei ole jäljellä). Olen tilannut myös babysitterin itselleni esim. lastenhuoneiden laittamiseen ja parit lääketieteelliset operaatiot, joihin olen tarvinnut kotiinhakijan on hoidettu myös babysitterin avulla :)
Mutta siis, jos tarvitsisin hoitajaa, niin jos babysitteri on maisemissa ja vapaana, niin hän tulee vaikka heti.
Mutta noin muuten kerran vuodessa. Hajauttamalla onnistun. Lapset ovat nykyisin sen verran isoja, että jokaisen voi lähettää tarvittaessa kaverilleen, ainakin yhden saa yökyläänkin.
Turvaverkon puutteen lisäksi meillä perhekokoon vaikuttaa se, että miesvaltaisella työpaikalla suhtaudutaan varsin penseästi äitiyslomiin. Työpaikkaasi tuskin saat takaisin ja voit aloittaa jälleen kaiken nollapisteestä. Sekä pääkaupunkiseudun asumisen kalleus. Jo tällä 5-hengen perhekoolla on todella vaikea löytää mitään muuta kuin omakotitaloa, jossa olisi riittävä määrä huoneita.
Neljättä en olen harkinnut hetkeäkään.
Oi mikä tuuri, kun tuollainen aarre on löytynyt! Ihanko lastenhoitajamarkkinoilta vai tuttu? Mutta tuo asumisen kalleus on kyllä merkittävän rajoittava tekijä.
PoistaMLL:ltä osui kultakimpale ihan sattumalta.
PoistaVoisko sillä turvaverkolla tosiaan olla jotain tekemistä lapsiluvun kanssa... Tällä korrelaatiolla meidän verkot on vissiin kunnossa, kun nappuloita on kuusi?
VastaaPoistaAikanaan mulle sanottiin, että kun ite teet, niin ite hoidat. Ite oon hoitanut, mutta aina on tarvittaessa apu järjestynyt heti ja toisaalta parin päivän varoajalla. Ja mä hyppään sitten ite yhtälailla auttamassa milloin ketäkin.
Haha, no kuulostaa siltä että verkko paitsi iso myös tiivis. :)
PoistaMullahan on kolme lasta, 12, 4 ja 2. Ja haluaisin neljännen, tosin en tiedä toteutanko sitä halua koskaan mutta ajattelen kyllä joka päivä :D Turvaverkkoja ei ole helposti saatavilla, lähisukulaiseni asuvat hyvin kaukana ja anoppi on fyysisesti kroonisesti sairas. Kuopus on sairasteleva allergikko, joten perhevapaalle houkuttelisi sekin, että kahden työssäkäyvän perheessä sairaspäivien lastenhoito olisi silloin helppoa... Olen itse palannut töihin nuorimmaisten ollessa 8 ja 10 kk, joten miehellä on yhtäläiset lastenhoitokyvyt. Lapset ovat menneet tarhaan 1-vuotiaina.
VastaaPoistaEniten asiassa mietityttää työn tilanne ja oma laantuva hedelmällisyys: joka kuukausi on mennyt yksi mahdollisuus (olen 41) mutta pidän työstäni, saan vapulta isomman ja vaativamman yksikön johdettavaksi ja palkkakin on sen mukainen (vaikka olen joka iltapv klo16 jo laittamassa päivällistä). Silti mietin joka päivä, harmittelenko loppuikäni jos toteuta haluani.
Vertaistukea (keskustelukumppania) on tässä hankala löytää, koska ikätoverit pitävät lähinnä hulluna, moni kannustava ei ymmärrä työperäistä epäröintiäni ja loput ovat nelikymppisiä veloja :D
Kiinnostava keissi! Toi on muuten hyvä pointti että vertaistuki varmasti puuttuu. Kun suomalaisten synnyttäjien keski-ikä nousee, lapsimäärä jää myös vähäisemmäksi.
PoistaMielenkiintoinen keskustelunavaus jälleen kerran! Itselläni on vauva ja 3-vuotias ja turvaverkot päällisin puolin kunnossa. Esimerkiksi synnytykseen lähtiessä olisi ollut mahdollisuus kysyä pikaista hoitoapua neljästä (!) paikasta, josta oltaisiin varmasti pikaisesti tultu auttamaan ja lapsi olisi viihtynyt.
VastaaPoistaSamalla paikkakunnalla asuu mummo, joka ottaa mielellään isompaa hoitoon ja pienempääkin lyhyiksi hetkiksi. Noin 100 km päässä on toinen mummola, jonne myös pääsee yökylään. Huolimatta näistä vanhempi lapsi on vuoden sisään ollut 3-4 krt yökylässä, yleensä "pakosta" (eli synnytys, juhlat joihin ei voi ottaa lapsia, työmatkat).
Vaikka mahdollisuus on, koen "oman ajan ottamisen" jotenkin tosi itsekkääksi? Eli vaikka lapsen saisi hoitoon, en halua häntä laittaa. Nyt jälkeenpäin mietin, että miksi ihmeessä pidin 3-vuotiasta kotona koko 4 kk koliikin ajan. Hän olisi varmaan mielellään nukkunut muutaman yön ilman vauvan huutoa... Ja itsekin olin toki järkyttävän väsynyt henkisesti ja fyysisesti. Jotenkin on uponnut omaan kaaliin se , että kun lapset on tehty on ne itse hoidettava... Neuvolassakin oltiin kuitenkin sen verran huolissaan, että tarjottiin kotiapua. Sanoin jättäväni sen sellaisille, joilla ei tukiverkkoja ole, mutta siltikään en apua pyytänyt. Paitsi muutaman kerran sivulauseessa ja kun sitä ei ymmärretty, jäin ilman apua...
Myös kateellisena kuuntelen muiden tarinoita suhdeviikonlopuista ym. Ehkä täytyisi itsekin olla vain itsekäs ja laittaa lapset hoitoon (kunhan nuorempikin ensin täyttää sen maagisen vuoden...).
Eli vaikka turvaverkkoja on, ei niitä uskalla käyttää??
Mä tunnistan ton kyllä, mut pelasti isyysvapaa ja työelämä... On jotenkin tosi suomalaisugrilaista tuntea itsensä itsekkääksi jos haluaa olla edes kerran viikossa olla muutakin kuin vanhempi - jotenkin tuntuu että vanhemman rooli on muualla maailmassa paljon laajempi. :) Joskus tietysti isovanhemmatkin katsovat asiakseen arvostella syitä mitä varten hoitoa tarvitsee, mutta tämä ei vissiin ole teillä keissi?
PoistaMää veikkaisin että tähän vaikuttaa myös se onko naiset yleisesti työelämässä vai ei. Otin mielelläni omaa aikaa silloin kun olin lasten kanssa kotona, mutta täysiä työviikkoja tekevänä tuntuu että lasten kanssa jää kovin vähän yhteistä aikaa jos ovat usein sukulaisilla hoidossa. Minun mieleeni olisi lisääntyvä mahdollisuus osa-aikatyön tekemiseen, silloin olisi enemmän mahdollisuuksia omaan aikaan niin että lapsetkin saisivat osansa.
PoistaHyvä avaus!
VastaaPoistaLapsilukuun vaikuttaa omalla kohdalla aivan olennaisesti isovanhempien kyvyttömyys auttaa konkreettisesti (joo pari korttia ja pakettia vuodessa sekä väkinäiset kahvittelut merkkipäivinä ei ole apua). Yksi on kuollut, yksi on vanha, yksi on sairas ja yksi on itsekeskeinen. Olen kyllä päässyt viettämään hääyön miehen kanssa kaksin, mutta sen jälkeen tällaisia poikkeuksellisia mahdollisuuksia ei ole suotu (lapset ovat toki päiväkodin tätien vastuulla, kun olemme töissä). Eipä kyllä ole tosin kiitollisuudenvelkaakaan kannettavana (paitsi niille päiväkodin ihmisille, joiden kyvykkyys on omaa luokkaansa).
Hoitoapuongelma on kamalin, kun joku samperin infektioepisodi yllättää. Tai jos pitäis vaikka itte mennä lääkäriin tms. Toista lasta odottaessa olin ihan paniikissa ennen rakenneultraäänitutkimusta, kun poliklinikan lapussa luki "ei lapsia mukaan". Odottajan sumentuneilla aivoilla ongelmanratkaiskyky oli olematon.
Toki tämä "tuleeko sitä kolmatta"- kysymys on monesta muustakin asiasta kiinni (ei oo vakiduunia, pelkään työelämästä tippumista ja muita vastaavia seikkoja), mutta tämä luonnollisen ja arkisen tuen puute on aika lailla määrittävä.
Et ole varmasti ihan ainut jolla on samanlainen tilanne! Yksi tuttavapariskunta kävi ekaa kertaa 10 vuoteen kahdestaan lyhyellä matkalla ja olivat ihan hämmästyneitä että niin meillähän oli tämä asia nimeltä parisuhde. Infektioepisodit ovat kriisejä ihan siksikin että vatsatautista lasta ei viitsi sitä seitsemänkymppistä anoppia pyytää.
PoistaNorot ja muut useamman kerran kokeneena en tokikaan lisäisi infektion leviämisriskiä, mutta esim. joku vähemmän tarttuva (korvatulehdus, antibiootti ei vielä arsenaalissa) olis semmoinen, että jollekin voisi hoitoa delegoida. Ilman vakiduunia kotiin jääminen on aina nihkeetä (höpöhöpö jotkut lait, että äiti- ihmisiä ei saa syrjiä, eipä vissiin!) Kun on epävarma asema työmarkkinoilla, usein toistuvat poissolot aiheuttavat väistämättä hankaluuksia. Mutta tämä on jo ihan toinen murehtimisen ja hämmästelemisen aihe! :D
PoistaJuuri näin! Kolmatta lasta voisi harkita, jos saisi sen au pairin tai muun vastaavan järjestelyn. Omin voimin en enää jaksa, kaksi todellakin riittää...
VastaaPoistaNäkisin että sen au pairin voisi tarvita ihan kahdenkin kanssa...
PoistaEn missään olosuhteissa haluaisi toista / useampaa lasta. En vaikka lapsella olisi kuinka monta muuta aikuista lähellään. En myöskään haluaisi jakaa lapseni seuraa usean aikuisen kanssa, haluan olla nimenomaan hänen kanssaan. Koko ajanhan tämä yhteinen aika vähenee, kun lapsi kasvaa ja itsenäistyy. Yksilapsisuus ilman ydinperhekuviota on ainoa minulle sopiva ratkaisu. Olen iloinen että elän yhteiskunnassa jossa voin valita ja jossa kaikenlaiset valinnat ovat yhtä hyväksyttyjä.
VastaaPoistaEn täysin ole ymmärtänyt miksi haluta useaa lasta jos ja kun kotielämä lapsiluvun myötä alkaa vaatia niin paljon että siitä ei sitten yhden kodin- ja vastuunjakajan kanssa selviä tai siitä kuormittuu raskaasti. Tai siis ymmärrän että halu on, koska pitää kovasti lapsista ja heidän seurastaan, mutta ehtiikö niiden kaikkien kanssa sitten olla ja nauttia heistä?
Se onkin tosi hyvä juttu että valintoja on nykyään monia eikä (ainakaan pk-seudulla) tarvitse kauheasti selitellä jos poikkeaa valtavirrasta.
PoistaMeillä tää toinen lapsi oli vahinko, mutta hiton hyvä sellainen. Mä nimittäin nautin perhe-elämästä enemmän nyt kun voin viettää aikaa molempien kanssa yhdessä tai erikseen. Jotenkin toi sisaruus on ollut todella palkitseva kokemus. Mä myös koen että mitä useamman aikuisen kanssa ipanat ovat, sitä enemmän ne ihmisten kotkotuksia oppivat ymmärtämään.
meillä täyttää lapsi 4 kesällä... siskoni aloittivat uutta vauva kierrosta ja kyselivät mukaan...katselin heitä hetken hiljaa ja kysyin että tekisittekö te uuden lapsen jos: 1)asuisitte pienessä kaksiossa ja varaa ei ole sen isompaan 2)mies on työtön ja omallakin työpaikalla pyörii lomautusrumba. 3) ensimmäisellä lapsellasi on kehityksessä viivästymää ja nyt alkaa taas uudet terapiakierrokset. 4) isovanhempia ei käytännössä ole, elossa olevat kaukana ja täällä olevilla siskoillani pienet lapset tulossa niin apua ei todellakaan heru mistään. 5) olet juuri luopunut autosta pakon sanelemana mikä on täällä perähikiällä aika tärkeä! normaali päiväni kestää työmatkoineen töineen päivineen yli 10h 6) luottotiedot ovat menneet niin et saa 2v uutta asuntoa saatikka puhelinliittymää ....siskoni totesivat että eivät he varmaan uutta lasta tekisi vaan steriloisivat insensä...
VastaaPoistaHuh, toivottavasti asiat järjestyvät niin aikuisten kuin lapsenkin osalta. Talous on tietysti ihan olennainen osa pärjäämistä ja jaksamista.
PoistaEnsinnäkin: Ärsyttää niin tuollaiset tiedotukset "Ryhmässä vatsatautia"! Argh. Mitä hyötyä tuosta on? Lietsoo vaan paniikkia ja itse ainakin vatsatautifobiaisena menettäisin yöuneni odottaessani lasten oksua. Eri asia sitten tiedottaa esim täistä tai kihomadoista joita ei välttämättä tarkkailematta heti huomata ja jotka vaatii hoitoa.
VastaaPoistaMutta asiaan: samaa aupair-kulttuurin puuttumista olen ihmetellyt. Ehkä se liittyy suomalaisten sisäänpäinkääntyneisyyteen, on totuttu että koti on yksityinen paikka jonne olisi vaikea ottaa ulkopuolista, vierasta ihmistä asumaan. Ja juuri tuo pärjäämisen perintö. On sitä ennenkin itte pärjätty, hoidettu kymmenen lasta ja sata lehmää sekä pelto siinä samassa.
Meille on tulossa kolmas lapsi. Mutta tällä kertaa harkinta oli todella pitkällisempää kuin kahden ensimmäisen hankinnan kohdalla. Kun kaikki on nyt jo niin paljon helpompaa kun kuopus 5v. Toisaalta osaa asettaa kaiken eri tavalla mittasuhteisiin, nyt tuntuu että ne valvotut vauvavuodet on niin mitättömän lyhyt hetki elämässä että kyllä niistä tällä(kin) kertaa selvitään.
Voi kun noi turvaverkot joskus nähtäisiin ihan luonnollisena osana elämää. Mutta osaatko sanoa vaikuttiko apujoukkojen saatavuus päätökseen?
PoistaMeillähän kuvio on se, että perheessä on yksi "arkiaikuinen", kaksi erityislasta (6v dysfasia ja 4v sydänvika) sekä vauva. Vanhimmalla pyörii kolme eri terapiaa (fysio-, puhe-, ja toimintaterapia) joka viikko, keskimmäisellä puheterapia joka viikko ja lisäksi tietysti kaikki kontrollit jne. Tukiverkkoja on, mutta aika yksin tätä sirkusta saa täällä kyllä pyörittää. Joten kolme on ihan hyvä lapsiluku tälle perheelle. Välillä voi olla vähän vauvakuume, mutta kun en mä halua neljättä lasta. Haaveissa on aina ollut "kaksi tai kolme lasta", joten eiköhän se oo meidän osalta tässä.
VastaaPoistaAika rassaava tilanne teilläkin! Tuossa vaatisi käytännössä sen au pairin asumaan että tukea saisi, koska kaikki roudaukset vievät jo itsessään niin plajon aikaa.
PoistaPää pysyy kasassa kun kaksi isointa on hoidossa, mutta tietysti ne on eri paikoissa ja sitten pitää kuskata. Sellainen päiväkodin noutopalvelu, missä joku kävis hakemassa kersat aamuisin kotiovelta hoitoon ja ite sais jäädä pyjamassa keittelemään kahvia olis aika jees :D
PoistaToivottavasti et(te) tekisi yhtäkään lasta lisää. On puhdasta itsekkyyttä tehdä lisää lapsia, etenkin enemmän kuin kaksi. Miksi sanon, että se on itsekkyyttä? Koska MAAILMA ei tarvitse lapsia, vaan sinä ja sinun lisääntymistarpeesi haluavat tehdä niitä.
VastaaPoistaJokainen ihminen lisää tänne pallolle vie tilaa pois eläinten tilasta elää. Anna mieluummin tiikereille, karhuille ja virtahevoille niiden tarvitsema tila. Kyllä, ne OVAT toisensa poissulkevia asioita. Tai anna jo olemassa olevalle lapselle koti, vaikka väliaikainenkin.
http://www.pollitasta.fi/2012/10/tarkein-ekoteko-on-tabu/
Mä näkisin, että toisten elämänvalintojen raaka dumaus on melko militanttia. Jos katsoo elävänsä niin ekologisesti, planeettaa säästävästi ja oikein, että on kanttia lytätä toinen elämäntapa täysin, oletan että se oma elämä tosiaan on sellaista että sanomiseen on varaa. Ihan minimissäänhän tämä vaatisi täydellisen veganismin (no se on vielä pala kakkua), fossiilisten polttoaineiden käyttämättömyyden, veden käytön minimoimisen, kaiken muun kuin ehdottoman välttämättömän materian kuluttamisen lopettamisen ja runsaan vapaaehtoistyön tekemisen luonnon monimuotoisuuden puolesta, nyt näin alkuun. En tietenkään voi väittää ettetkö esimerkiksi sinä, Anonyymi, elämässäsi näin toimisi. Äärimmäisin ekotekohan olisi lopettaa omakin elämänsä täällä. Harva meistä kuitenkaan pystyy tai on tarpeeksi motivoitunut ihan niin suuriin tekoihin. Tällöin on mielestäni viisasta pyrkiä tekemään niin oikeita valintoja kuin se jokaiselle on elämässään mielekästä ja mahdollista. Joku luopuu polttomoottoreiden käytöstä kokonaan, joku ei osta mitään uutena ja käytettynäkin vain vastuullisesti valmistettua tavaraa harkittuaan tarpeensa hyvin tarkkaan. Joku saattaa olla niin optimisti, että ajattelee tulevien sukupolvien edustajissa kenties jopa piilevän toivon siitä että tämän planeetan olosuhteet muillekin lajeille ymmärrettäisiin, haluttaisiin ja osattaisiin tehdä paremmiksi. Ja adoptiohan ei ole läheskään kaikille perhettä toivoville vaihtoehto, prosessit ovat (syystäkin) pitkät ja epävarmat.
PoistaArvostan toki lapsettomuutta valintana luonnon puolesta, hienosti toimittu. Itse en kuitenkaan huutelisi tuomioita toisin toimiville, en, vaikka en aina kaikkien motiiveja tai valintoja täysin ymmärtäisikään.
Keskustelun herättäminen on tietenkin aina hyväksi. Keskustellessa oppii väistämättä.
Jep, siihen on syynsä, että kirjoitin Anonyyminä - tuon näkökulman kun uskaltaa esille tuoda, niin viha-kommentteja tulee kovin helposti.
PoistaKirjoitit "Tällöin on mielestäni viisasta pyrkiä tekemään niin oikeita valintoja kuin se jokaiselle on elämässään mielekästä ja mahdollista." Kyllä vain. Eikö sitten Katjalle ja muillekin elämä olisi mielekästä ja mahdollista ilman kolmatta lasta? Tarvitseeko olla ahne? Eikö kaksi tervettä lasta ole tarpeeksi?
Nykyajan ongelmat ja etenkin ympäristöongelmat ovat niin suuria, että ne vaativat kaikilta valintoja, jos ajattelevana ihmisenä sellaisia haluaa tehdä. Tai sitten voi tietysti tunkea päänsä pensaaseen, ja sanoa "Mut kun mä haluan kolmannen lapsen!".
Tämä on taas hyvä elävän elämän esimerkki siitä, miten "suomalaiset haluavat muiden hillitsevän ilmastonmuutosta - omia valintoja ei ole muutettu"
http://yle.fi/uutiset/suomalaiset_haluavat_muiden_hillitsevan_ilmastonmuutosta__omia_valintoja_ei_ole_muutettu/7930341
Tästä ekoperspektiivistä - Stranius, jota pidän Linkolan jälkeen ehkä eniten Suomessa luontokuorman vähentämistä tavoittelevista - on saanut/saamassa toisen lapsen. Luonto tikanpojan puuhun vetää? En ole lukenut Leon blogia aikoihin, en tiedä miten hän on perustellut lisääntymisvalintaansa. Itsehän olen niin ristiriitainen semiekopersoona - kasvissyöjä jo lähes neljännesvuosisadan, tarkka kierrättäjä, kestovaipattaja, luomuostaja kahden auton taloudesta, että ihmekös tuo että haaveilen megaperheestä.
PoistaSyntyvyys on valitettavasti toistaiseksi ja varmasti vielä pitkään alueellinen ominaisuus. Siinä missä jossakin päin maailmaa liikakansoitus on ongelma, Suomessa ongelmana on väestörakenteen kriittinen vanheneminen joka on käsillä ihan just kohta. Suomessa syntyvyys on ollut vuodesta 1969 lähtien alle väestön uusiutumistason, joka on 2,1 naista lasta kohden. Suomalaisnainen synnyttää keskimäärin 1,71 lasta (luvut vuodelta 2014, lähde Suomen kuvalehti perjantailta).
PoistaJotta väestön ikäkehitys saataisiin käännettyä tai edes stabilisoitua, vaihtoehtoja olisi kaksi: työikäisen maahanmuuton merkittävä lisääminen tai tasainen lisääntyminen.
Jokainen voikin sitten tykönään laskeskella, kumpi näistä vaihtoehdoista tulee halvemmaksi; väestön vanhenemisen ongelmahan on juuri se että esim. terveydenhuollon kulut nousevat valtavasti samalla kun veroeuroja valtiolle tienaavan työikäisten osuus väestöstä pienenee.
Vaikka syntyvyys olisikin "alueellinen ominaisuus", niin maapallo on kuitenkin kaikkien yhteinen ja vaikutukset tuntuvat joka puolella. Itseäni ahdistaa luonnon tuhoutuminen niin Suomessa kuin Kiinassakin.
PoistaVäestön lisääntyminen ihan joka puolella maailmaa lisää luonnon tuhoutumista.
Ja länsimainen ihminen tuhoaa kulutuskäyttäytymisellään luontoa ihan ympäri maailman.
Itse koen, että omat tarpeeni tehdä lapsia ja jatkaa sukua ovat sivuseikka globaalissa mittakaavassa ja ajattelevana naisena voin, osaan ja pystyn valitsemaan toisin.
Tosiaan vaihtoehtojakin on olemassa, jos kokee että haluaa lisää lapsia niiden kahden jälkeen. Suomessakin sijaisperheitä tarvitaan jatkuvasti lisää, kun ihmiset syystä tai toisesta eivät pysty hoitamaan omia lapsiaan.
Ensinnäkin: kaikki perheet eivät sovellu sijaisperheiksi.
PoistaToisekseen: yksikään sijaisperhelapsi ei nosta syntyvyyttä. En tarkoita että kukaan lisäntyisi ihan vaan isämmaamm veronmaksajatarpeen täyttääkseen, mutta jotenkin oletin että sen aspektin esiin tuodessani olisin saanut juuri siihen vastauksen. Miten väestön vanheneminen voitaisiin Suomessa ratkaista?
On muuten ihan todella loukkaavaa sanoa että ajattelevat naiset valitsevat lapsettomuuden. Minusta ajattelevat naiset - ja miehet - eivät dumaa toisten perhemalleja globaaliin ekologisuusmittakaavaan tai mihinkään muuhunkaan vetoamalla.
Eivät sovellu, se on totta.
PoistaYksikään sijaisperhelapsi ei nosta syntyvyyttä, se nimenomaan on totta! Jos kuitenkin haluaa antaa lapselle rakastavan kodin, se on yksi - ja tosi tarpeellinen - vaihtoehto.
Väestön vanhenemista ei enää nykyisillä lasten tekemisillä voida ratkaista. Sitä paitsi meillä on työttömiä pilvin pimein, joten en ymmärrä, mitä ratkaistavaa tilanteessa edes on. Väestön määrä saisikin laskea, sehän oli vain hyvä asia.
Se mitä toivoisin, että jokainen lapsia haluava miettisi, on että miksi niitä lapsia halutaan tehdä eli mikä on se oma motiivi siihen lasten tekoon. Esim. yhden naisen kuulin kerran sanovan, että hän halusi lapsen, jotta hänellä olisi joku, joka on hänen - wtf?
Mun mielestä taas on tosi loukkaavaa käyttää meidän yhteistä maapalloa väärin ja viedä orangeilta niiden viimeiset metsät vain koska "mä haluan lapsia". Ihmisten pitäisi vain avata silmät ja nähdä se yhteys asioiden välillä. Simple as that.
Ellei tämä ollut hyvä trollausyritys niin suosittelen sitä silmien avaamista myös ap:lle. Oletan että olet hyvin nuori, koska et tiedä että sademetsät suojellaan aivan muilla keinoin kuin suomalaisten yhden lapsen taktiikalla. Enkä ymmärrä mistä sait sen käsityksen että haluan lisää lapsia? Tämähän oli spekulaatiota.
Poistamä kaivelin tätä itse esiin nostamaani straniusasiaa, löysin vuodelta 2011 uusi musta -haastattelun, jonka taisi tehdä tämän blogin ylipapitar itse! stranius totesi vastauksessaan seuraavaa:
Poista"Tämä aihe on aikamoinen tabu. Lisääntyminen tai lisääntymättä jättäminen on toki tärkeä ympäristövalinta, mutta tässäkin on olemassa kohtuus - haluaisin itsekin joskus lapsia. Kannattaa syyllistyä mieluummin siitä, että emme ole kantaneet korttamme kekoon kehitysavun korotusta varten, mikä auttaisi kehitysmaiden naisten tilannetta ja tätä kautta vastaisi väestöräjähdykseen. Sitäpaitsi Amerikassa syntyvyys on korkeampi ja lisäksi siellä on kauhea kulutustaso.
Oikeudenmukaista voisi olla se 2,1 lasta, joka laskennallisesti takaa ihmisen säilymisen. Hyvä strategia voisi olla yksi oma lapsi ja toinen adoptoitu, mutta adoptoiminenkin on hirveän vaikeaa. Prosessi on pitkä ja neuvontaan joutuu jonottamaan. Adoptiota voisi kehittää osana kehitysyhteistyötä.
Perinteinen perhenormi on hirveän vahva, meidän pitäisi olla herkempiä havaitsemaan normien ja totuttujen tapojen ulkopuolella olevia perheitä ja ymmärtää erilaisia valintoja."
wandis (ei jaksa kirjautua työkoneelta kun kommentin joutuu silloin kirjoittamaan uusiksi)
Vaikka meillä on nyt työttömiä pilvin pimein, ei mene kuin viitisentoista vuotta eteenpäin niin vanhusten määrä ylittää työikäisten määrän kirkkaasti, sitä ei enää työttömillä paikata. Nuoruuden (oletan) mustavalkoisuudessa ajattelussa on helppo tuomita kaikki. Toki maapallolla on liikaa väestöä kestääkseen sen, mutta on myös hyvin kestämätön ajatuskuvio syyllistää omiaan ja hyväksyä tosiasiat jotka pahentavat tilannetta muualla.
PoistaTuskin aloittaja itsekään pitää omaa sädekehäänsä niin kirkkaana että oma hiilijalanjälki pysyy kurissa? Tähän vaaditaan viimeisten laskujen mukaan vegaaniuden lisäksi myös asunnosta luopumista...
http://www.popsugar.com/moms/5-Reasons-Have-Only-One-Child-27331958
PoistaVielä vastauksena otsikkoon: mulla taitaa olla tukiverkko tiivis koska tätä asiaa ei tullut edes mietittyä kun pähkäilin lapsien hankkimista. Molemmat mummot lähellä joista toinen meidän arjessa tiiviisti mukana ja toinenkin tulee avuksi jos vaan pyydetään. Lisäksi esim sisaruksia ja ystäviä joilta saa apua. Mutta tärkeimpänä pointtina itselleni oman jaksamisen arvioimisessa on ehdottomasti se että meitä on tässä hommassa kaksi aidosti tasa-arvoista vanhempaa yhtä paljon vastuussa lapsista ja arjen pyörityksestä. Läsnä ja kiinnostuneita viettämään aikaa niiden lasten kanssa.
VastaaPoistaJep, tuo tasa-arvoinen vanhemmuushan on Islannissa myös paremmalla tolalla.
PoistaMä pelaan nyt tähän ketjuun tämänkin kortin, vaikka se herättänee ärtymystä: tekisin ilosta kiljuen toisen ja kolmannenkin lapsen, jos pystyisin lapsia saamaan. Yhteen jäi ilman mahdollisuutta vaikuttaa asiaan.
VastaaPoistaÄrtymystä? Ennemminkin empatiaa.
PoistaJep, ei ärsytä vaan herättää empatiaa ja muistuttaa, ettei kaikki voi noin vain päättää lapsilukuaan oman mielensä mukaan. Kiva kuulla että ette joutuneet kokonaan tahattomasti lapsettomiksi.
PoistaNo just näin.
PoistaMeille voisi tulla kolmas, jos tukea ja apua olisi varmasti saatavilla tarvittaessa heti. Omat hormonit heittää synnytyksen jälkeen härän pyllyä ja oma itse on kadoksissa siihen saakka, kun imetystä jatkuu. Eli jos sitä hoitoapua olisi tarjolla (lasten ja kodin..) niin että saisi pitää välillä huolta myös itsestä ja parisuhteesta niin kolmas olisi tervetullut (nyt lapset 6 ja 3). Nyt tuntuu siltä että nää oli tässä, koska milemmat haluaa käydä töissä, olla eroamatta ja päästä välillä liikkumaan ja muutoinkin vapaille:)
VastaaPoistaTunnistan hyvin tuon toiveen olla eroamatta. :) Tärkeä tavoite!
PoistaMinulla on kohta 3-vuotias poika ja osittain turvaverkkojen hankaluuden takia olemme päätyneet siihen, ettei toista ole tulossa ainakaan ihan hetkeen. Olemme asuneet monella paikkakunnalla ja sen seurauksena myös ystävät ja perheemme ovat levittäytyneet ympäri Suomea. Vaikka olemme tosi läheisiä monien kanssa, niin joku 300 km välimatka kyllä tekee sen, että aika yksin saa olla arjessa. Itselleni ihanat työkaverit edustavat isoa osaa sosiaalisuudesta, jota tarvitsen arjessa. Kun saan töissä olla tosi paljon ihmisten kanssa tekemisissä, niin iltaisin ja viikonloppuisin oman perheen kanssa oleminen sekä "etäystävät" riittävät hyvin. Reissaamme myös paljon, jotta näkisimme rakkaitamme. Äitiysloman aikana olin kuitenkin tosi yksin - työkaverit eivät olleet niin läheisiä, että olisin viitsinyt olla jatkuvasti yhteydessä ja jotenkin koin riipaisevan hyvin sen, mitä on asua "väärällä paikkakunnalla". Joskus tunnen kateutta sellaisia tuttuja kohtaan, jotka ovat asuneet koko ikänsä samalla paikkakunnalla ja sieltä löytyvät sitten niin ystävät kuin perhe ja sukulaisetkin.
VastaaPoistaOmat vanhempani kyllä auttavat kiitettävästi meitä ja ovat lapsenhoitoapuna, mutta käytännössä vain viikonloppuisin, koska välimatkaa on ja hekin ovat ma-pe töissä. Mieheni vanhemmat ovat eläkkeellä, mutta eivät oikeastaan jaksa koskaan tulla hoitoavuksi, hieman huonommassa kunnossa jo.
Au pairia olen harkinnut :)
Eli vastaus kysymykseen: todennäköisesti tekisin! Ja olen myöskin harkinnut kotipaikkakunnalle paluuta sikäli mikäli joskus enemmän lapsia saadaan. Tosin se nyt ei ole töiden ja muiden puolesta niin superyksinkertaista, mutta periaatteessa mahdollista kuitenkin.
Välimatkat on täällä tosiaan pitkiä. Saa nähdä nähdäänkö jossain vaiheessa perheiden tiivistymistä, että halutaankin olla enemmän yhdessä. Mulla on ainakin sellainen fiilis että haluan olla avuksi jos minusta mummo tulee.
PoistaTätä taitaa jo tapahtua. Ainakin täältä pohjanmaalta muutetaan (usein ruuhka-Suomeen) lastenlasten perässä. Viimeistään eläkeiän koittaessa ellei jo aikaisemmin.
PoistaMeillä on kohta kolme lasta. Se johtuu muutamasta olennaisesta osatekijästä, joista ensimmäinen on se, että olemme kokeneet pikkulapsiajan todella helpoksi. Toinen olennainen juttu on se että olemme alle kolmekymppisiä ja kolmas se että taloudellinen tilanne ei heittelehdi lasten myötä.
VastaaPoistaTurvaverkolla en näkisi olevan meidän kohdallamme sen suurempaa merkitystä; apuna on tarvittaessa yksi isovanhempi, joka toki auttaa mielellään mutta jonka luona lapset ovat ehkä kerran kuukaudessa - siis silloin kun meillä on jotain menoa johon lapsia ei oteta mukaan. Lapset eivät ole päiväkodissa, koskaan olleetkaan, mutta vanhin käy yhteensä neljä tuntia viikossa kerhossa. Puolisoni on työn takia aika paljon poissa kotoa ja minä täysipäiväisesti siis kotona. Voisin kuvitella ihan hyvin, että meillä olisi joskus neljä tai viisikin lasta. Neuvolalääkäri taannoin sanoikin että "eihän sitä tiedä, miten monta lasta teette kun teillä sujuu kaikki noin hyvin!"
Vastaukseni on kuitenkin kyllä, vaikka esitänkin sen muiden puolesta. Uskon, että todella monella lapsilukuun vaikuttaa nimenomaan se, miten helpolta tai vaikealta elo lasten kanssa tuntuu, ja että monella sitä helpottaisi tiheämpi ja kestävämpi turvaverkko.
Minusta turvaverkko tehoaa myös jo ennaltaehkäisevästi, eli muutenkin kuin silloin kun sen varaan joutuu putoamaan. Tieto siitä, että tukea löytyy, voi olla paljon olennaisempaa kuin sen tuen konkreettinen käyttäminen.
Hyvää analyysiä! Tähän vaikuttaa paljon sekin että toinen vanhemmista haluaa omistautua perheelleen noin isossa mittakaavassa. Tieto tuen löytymisestä on varmasti tärkeä siinä mielessä ettei iske epätoivo, mutta sitä pitäisi osata vielä käyttääkin kun tosipaikka tulee. :)
PoistaVoisin halutakin kolmannen jos tietäisin, että kolmas olisi yhtä helppo ja terve kuin kaksi ensimmäistä (3v ja 7kk). Turvaverkko on erittäin laaja ja näemme isovanhempia harva se päivä jonka ansiosta päivät sujahtavat kuin huomaamatta. Ilman tätä komboa en kyllä selviäisi, koska en koe itseäni kovin aktiiviseksi äidiksi joka itsekseen selviäisi kotiarjesta.
VastaaPoistaOn ollut suurenmoista kun terveet lapseni ovat elämäni helmiä ja vaikka isompi aiheuttaa melkoista draamaa uhmansa takia, en voisi näitä enempää rakastaa. Melko varmasti uudesta tulokkaasta tulisi aivan yhtä järisyttävän rakkaan näköinen kuin olemassa olevat lapseni ja olisin taas aivan sekaisin onnesta jota pieni vauva aiheuttaa, mutta ehkäpä realistina tyydyn kahteen timanttiin enkä ota riskiä, että kolmas vaatisi minulta enemmäin kuin ehkä pystyisin tai haluaisin antaa. Nautin vielä vauvastani, pussaan ja halaan tämän ja isomman sisaruksensa piloille, otan ilon irti tulevasta työelämästäni ja parisuhteesta ja toivon, että lapseni tekevät jossain vaiheessa lisää ihanuuksia joita voin sitten taas rakastaa kuin omiani.
Kuulostaa hyvältä strategialta, ja hienoa että isovanhemmat haluavat olla tiiviisti mukana menossa. :)
PoistaTämä kommentti ei varsinaisesti liity kirjoituksesi sisältöön, mutta haluaisin tuoda asian esille. Toivoisin, ettei lasten tekemisestä puhuttaisi "tekemisenä" vaan vaikka "saamisena" tai lasten "toivomisena". Suomessakin kun on tehty tutkimuksia, että lapsiluku jää monella pienemmäksi kuin mitä toivottiin. Niin myös meillä: toista lasta on toivottu vuosia, mutta ei ole kuulunut, rankoista lapsettomuushoidoista huolimatta. Joten pyydän: ethän puhu lasten "tekemisestä", koska monikaan ei niitä tee vaan saa.
VastaaPoistaMuuten kiitos blogistasi ja tästäkin tekstistä, teet hyviä keskustelunavauksia monista aiheista. :)
Arvasin että tämä kommentti tulee ja kiitän palautteesta. Aion kyllä jatkossakin käyttää tuota sanaa tiedostaen että kaikki eivät lapsia saa - mielestäni se on ihan yleistietoa eikä sitä tarvitse yrittää kiertää. :)
PoistaMe ollaan saatu kolme lasta yli kymmenen vuoden lapsettomuuden ja lapsettomuushoitojen avulla. Meillä niitä lapsia on siis todellakin tehty ja kirjoituksesi perusteella ymmärrän että niin myös teillä. Jokainen lapsi on lahja ja suuri siunaus.
PoistaMeillä vähän vahingossa se kolme lasta. Ekaks se esikoinen ja perään kaksoset. Nyt ne on jo isoja - kaksi melkein viisivuotiasta ja yks seitsemänvuotias. Elämästä on tullut taas helpompaa. Ne viihtyy keskenään ja aina on joku jonka kanssa leikkiä. Toisaalta meillä on miltei väistämättä aina myös se kolmaspyörä. Niillä on kolmen liitto meitä vanhempia ja meidän kotkotuksia vastaan.
VastaaPoistaEkat vuodet yritettiin lähinnä pysyä hengissä ja pitää kolmikkokin elossa.
Muista että kolmas lapsi muuttaa monia asioita käytännössä. Yksi hotellihuone ei enää riitä. Kaikkiin autoihin ei mahdu. Huvipuistossa on pakko jakaantua, koska vuoristoradan vaunuun menee yleensä kaksi vierekkäin... jonkun pitää rohjeta menemään yksin.
Tiedän muutamankin perheen, jossa se toinen lapsi onkin tarkoittanut kolmea lasta. Oliko teillä turvaverkkoja tukena?
PoistaEi siinä perinteisessä mielessä, mutta niin moni ystäväperhe on samassa tilanteessa että ne turvaverkot ovat rakentuneet ystävistä.
PoistaMeillä on 2 lasta, vajaa kaksvee ja neljävee. Olemme päättäneet, että päätös kolmannesta lapsesta tehdään ennen kuin olemme 35. Siihen on reilu vuosi aikaa. Kumpikin emmimme omilla tahoillamme.
VastaaPoistaTuntuu, että sisällä pursuaa vielä rakkautta, sellaista jonka haluaisi jakaa vielä yhdelle lapselle. Tuntuu, että perheessämme olisi vielä kolonen kolmannelle. Tukiverkkomme voisi olla vahvempi, sillä isovanhemmat asuvat satojen kilometrien päässä ja lastenhoitoapu on useinmiten rahalla hankittavaa. Mutta toisaalta, meillä on käytössämme erinomaisia lastenhoitajia jopa kaksin kappalein ja kummitkin auttavat osaltaan. Emme ole tyystin yksin.
Mulla oli 2 niin kammottavaa raskautta ja synnytystä, jotka vastoin yleisiä luuloja olivat toisella kertaa vaan hankalammat kuin ensimmäisellä. Olemme siis jo täysin päättäneet, että kolmatta lasta meille ei synnyttämällä tule. Minun kroppani ja pääni ei kestäisi sitä. Adoptio on ajatuksemme. Myös sijaisperheenä toimiminen voisi tulla kysymykseen. Nämä ovat kuitenkin henkisesti aivan valtavan isoja asioita, ihan totta jopa isompia päätöksiä kuin sen biologisen lapsen hankkinen, ja tuovat mukaaan aivan toisenlaisen kuorman. Niin hyvässä kuin pahassa. Se mietityttää.
On todella ristiriitaiset fiilikset. Siksi otimme aikalisän. Nyt annetaan lasten kasvaa vähän vielä, ja sitten päätetään aletaanko adoptioprosessiin tai hakeudutaanko sijaisperheeksi. Siihen asti, tämä on nyt tässä.
Ah ihana kirpsakka aihe! Miten raastavaa ja mukavaa seurata, miten voidaan analysoida itsekkäästi, kuinka tehdään, saadaan tai ei jakseta tehdä se 3:s tai 4:s tai kahdeksas lapsi :) Tsemppiä kaikille, kenelle se on mahdollista! *huokaus* Jos edes sen ensimmäisen... saisi.
VastaaPoistaPerheblogi saattaa tosiaan olla vastentahtoisesti lapsettomalle väärä vertaistukiryhmä.
PoistaKyllä! :) Pitää nääs sahata ranteita tahallaan, että tuntisi edes jotain! ;)
PoistaEhdottaisin kyllä kokeilemaan jotain muita terapiamuotoja, jos koet tilanteesi noin pahaksi.
PoistaHuumori, se on vaikea laji varsinkin amatöörin yrittää kirjoittaa. Ei tässä mitään, kiitos kuitenkin! Mukava lukea näitä kommentteja ja sinun juttujasi ylipäätään! :)
PoistaMä oon aina ollut lapsirakas ja ajatellut, että haluaisin kolme lasta. Itsellänikin sisaruksia. Mies taas tulee yksilapsisesta perheestä ja hänen ajatuksensa oli, että kaksi lasta olisi hyvä. No, tuli ensimmäinen ja jo ennen sitä mun ajatukset alkoi kääntyä siihen, että josko sittenkin vain yksi. Nyt meillä on ollut takana melkoisen rankka vauvavuosi, etenkin mulla. Ei ole paljon nukuttu eikä vielä tällä toisella vuodellakaan nukuta. Mun kaikki varastot on imetty tyhjiin ja ajatus toisesta lapsesta tuntuu... ....erittäin väsyttävältä. En oikeastaan taida voida ajatellakaan muuta kuin nukkumista. Paitsi et semmoinen orastava raskaus- ja vauvakuume pilkahtelee välillä. Mutta todellakaan ei. Ei ainakaan lähiaikoina. On puhuttu, että ehkä sitten joskus vuosien päästä, kun ensimmäinen on jo lähellä kouluikää. Jos silloin vielä tuntuu siltä, että toinenkin olisi kiva. Hirmu kaksipiippuinen juttu. Mä voisin kuvitella, että ollaan oikein onnellisia yksilapsisena perheenä, onhan siinä paljon etuja. Mutta niin on myös useammassa lapsessa. Tuntuisi karulta, että meidän lapsella ei olisi sisarusta. Itselleni sisarukset ovat olleet ja ovat tärkeitä. Miten voisin tehdä valintoja, jotka johtavat siihen, ettei oma lapsi saa kokea sitä? Selvää on onneksi se, että ei me toista lasta tehdä ikinäkoskaan sillä syyllä, että ensimmäinen saa sisaruksen. Kyllä tarvitaan sitten muuta.
VastaaPoistaNo, niin. Turvaverkkojakin piti käsitellä. Meillä ei oikeastaan ole lainkaan. Ei ole yhtään turvaverkkoisovanhempaa. Kummeja valittiin sillä silmällä, että saadaan laajennettua lapsen aikuisläheisiä. Mutta ei tässä elämäntilanteessa heistä ole sellaista verkkoiloa. Melko yksin tämän lapsen kanssa olen (ollaan). Lapsi lähentelee puoltatoista vuotta eikä ole koskaanikinä ollut vielä hetkeäkään muiden hoidossa. Itse revittelin tuossa taannoin ja olin päivällä kuusi (6!) tuntia poissa niin, että lapsi oli isänsä kanssa. Joo, ei toista toistaiseksi. Ehkä katsellaan uudestaan ihan oikeasti sitten, kun oon saanut nukkua. Hmm.
Kakkonen tulossa, mies työmatkalla. Meidän perheen heikkoihin turvaverkkoihin kuuluvat 1) päiväkoti (ehtoton ykkönen, arjen pelastaja) 2) kaukana asuvat isovanhemmat 3) perheelliset kaverit, joilla oma arkirumba pienten lasten kanssa 4) muutamat sinkkukaverit/eronneet&karanneet, jotka kreisibailaavat Kallion yössä. Mietin yön pimeinä tunteina, että mitäs hittoa mä sitten teen jos se skidi päättää syntyä etuajassa tänä yönä? Kolmevuotias mukaan taksissa synnärille??
VastaaPoistaMeillä jää tämä lapsiluku kyllä kahteen, ihan siksi että ollaan hoidettu ykkönen täysin kahdestaan. Isovanhemmista on satunnaista apua, mutta he eivät voi auttaa arjessa välimatkan vuoksi. Jompi kumpi meistä joustaa, oman työni luonteen vuoksi yleensä minä. Ei, en halua enää monta vuotta tätä. Mä haluan tehdä aikuisten juttuja.
Au pair olisi muuten kiva, mutta en ole valmis handlaamaan yhtä teiniä vielä pienten lasten lisäksi... Mieluummin maksan satunnaisesta lapsenvahtimisesta MLL:n lapsenammalle. -Armi-
Lapset 14v ja 7v - ei toivota eikä haluta enempää.
VastaaPoistaTurvaverkot olleet kohtalaiset, mutta eivät niin hyvät kuin olisin tarvinnut. Olen myös ollut kovin huono apua pyytämään.
Minulla oli deadline, että ennen kuin olen 35-vuotias, pitää olla lapset tehty. Pysyin tuossa "aikataulussa", mutta yhteen meinasi jäädä, kun vauvakuumeiltiin puolison kanssa eri aikaan. Täytin tänä vuonna 41. Liikaa riskejä vanhemmalla iällä, ja totisesti tuo seitsemän vuoden välikin tuntui omassa kropassa ja esim yövalvomisten jaksamisessa. On myös materialistinen seikka, että eivät lapset harrasta tai vaatetu ilmaiseksi, ja tämä kotikin on sopiva vain nelihenkiselle perheelle.
Mä rakastan omaa aikaa sekä sitä, että isojen lasten kanssa voi tehdä jo paljon mielenkiintoisempia asioita kuin pikkulasten!
Ole nyt tarkkana siellä mielenhäiriössäsi :D
Äiti Sininen
Meillä kaksi lasta oli ns. "itsestäänselvyys", niin paljon kuin se nyt yleensä voi olla n. 30 kymppisellä...eli silloin kun lapsia 20 v sitten alettiin harkitsemaan. Itse olen viiden sisaruksen katraasta ja miehellä on yksi veli. Kolmatta lasta sitten mietittiin vähän tarkemmin.
VastaaPoistaMeillä on tukiverkkona ollut minun vanhemmat, jotka vielä 10 v sitten olivat sen verran hyvässä kunnossa että pystyivät auttamaan, toki lastenhoitopalveluita, sisaruksia ja ystäviä on käytetty runsaasti.
Lapset on meillä syntyneet n. 3,5 vuoden väleillä ja minä en henkilökohtaisesti olisi jaksanut lyhyempää väliä. Mies teki siihen aikaan paljon matkahommia ja olin paljon lasten kanssa kahdestaan, erityisesti kun toinen lapsista oli vauva eli lastenhoito ym. jäi aika paljon minun kontolleni.
Toki tässä oli se huono puoli että meillä meni yli 10 v ennen kuin päästiin "pieni lapsi perheessä" vaiheesta, mutta toisaalta pystyin aina jokaisessa välissä olemaan pari vuotta töissä.
Nyt kun lapset on 18v, 15v ja 11v tuntuu että tuo pikkulapsiaika toki oli omalla tavallaan raskasta, mutta noiden kouluikäisten kanssakin saa pelmuta sitten ihan eri lailla. Varsinkin jos lapset alkaa harrastaa jotakin, jolloin päästään aikatauluttamaan perheen vapaa-aikaa harrastusten mukaan. Välillä on tuntunut viime vuosina että silloin kun lapset oli pieniä ehdittiin miehen kanssa tehdä vaikka mitä, mutta nykyään ei enää ikinä vaikkei toisiaan sitä lapsenvahtiakaan enää ole vuosiin tarvinnut. =)
Jotenkin musta tuntuu että tämä lapsimäärä riippuu niin monesta asiasta, lapsesta, tukiverkoista, omasta jaksamisesta, äidin ja isän kapasiteetista (Tarkoitan tällä sitä että toisilla lastenhoito vaan sujuu jotenkin helposti ja toisilla sitten taas ei ja esim. työn vaativuudesta), siitä millainen elämäntapa on jne jne.
Yhtä ainoaa ratkaisua ei ole...
Ja vielä tuosta Islannista, Sadun kirjasta minulle jäi kuva että Islannissa isät on osallistuneet jo aika kauan ja paljon lastenhoitoon, joten kyllä silläkin varmasti osansa on perheiden lastentekohalukkuuteen. Samoin tuolla kohtuullisen tiivillä yhteisöllä. Suomessa nämä tiiviit perheyhteisöt taitaa olla ainakin täällä pk-seudulla historiaa.
Meille on nyt piakkoin syntymässä monen sattuman summana kolmas lapsi. Oltiin viime syksynä tultu siihen tulokseen että eiköhän tämä kaksi nyt ole meille ihan hyvä määrä, mutta luonto sitten päätti kuitenkin toisin. Esikoisen (heinäkuussa sen 8v) kanssa on ollut aika rankkaa, kivinen tie saatiin käydä että viime syksynä saatiin selville virallinen syy lapsen levottomuuteen ja muihin ongelmiin. ADHD diagnoosin ja sitä seuranneen helpotuksen tunteen sekä lääkityksen tuoman avun jälkeen on elämä onneksi helpottanut tosi paljon. Muuten olisin varmaan ollut valmis johonkin lataamoon vauvan syntyessä. Ikäeroa tässä tulee nyt keskimmäiselle ja kuopukselle himpun vajaa 5v, mikä on kyllä aika ok.
VastaaPoistaMeillä on ihan kohtuu hyvä turvaverkko, kooltaan se ei ole suuren suuri mutta jotenkin aina saadaan kyllä järjestettyä tarpeen mukaan lastenhoito. Työpäivien sairasteluihin apuja ei pystytä juuri käyttämään, kun kaikki ovat vielä työelämässä, mutta itselle ehkä merkitseekin enemmän se että joskus saadaan sitä kahdenkeskistä aikaa miehen kanssa.
Ennen kun oltiin tehty päätöksiä lapsiluvusta, oli jo selvää että täynnä se on kuitenkin siinä vaiheessa kun täytän 30. Nyt mittarissa on 28 ja tähän kolmeen se meillä varmasti jää. Mutta täytyy sanoa jos viime syksynä ei olisi saatu selvyyttä esikoisen tilanteeseen, niin kyllä tää kolmannen tulo kauhistuttaisi ihan hirveästi. Nyt se lähinnä jännittää, mutta hyvällä tavalla :) vaikka on se vähän outoa että kohta huushollissa on taas yksi totaalisesti sitova, kun isommat on olleet pari vuotta jo niin helppoja, kun
nuorempikin on jo melkein 5v. Mutta pojat
odottaa kovasti jo pikkusisaruksen syntymää. Ja kyllä vanhemmatkin :)
Meidän esikoinen syntyi reilu kuukausi sitten, mutta ollaan silti sitä mieltä miesystävän kanssa, että kyllä olisi mukava saada hänelle esikoinen muutamien vuosien ikäerolla.
VastaaPoistaVielä ei ihan hirveästi vauva-arki väsytä, mutta täytyy kuitenkin myöntää, että kaipaisin edes pienen pientä tukiverkkoa. Asun miesystäväni kotimaassa eikä meillä ole oikeastaan minkäänlaista tukiverkkoa. Ystäviä on vain muutama, joita ihan muuten vain näemme todella harvoin. Asumme kylläkin samassa talossa tulevan appiukon kanssa, mutta hänelläkin on omalla tavallaan omat menonsa ja arkensa, joten tietynlaisten asioiden hoitaminen voi olla vaikeaa.
Tästä huolimatta parasta on se, että tarpeen tullen miesystäväni voi tehdä töitä silloin tällöin kotoa käsin; hänen työpaikkansa pomo on tässä asiassa todella joustava (onneksi!!!). Jos minulla on joku tarpeellinen meno, hän pystyy sopimaan pomonsa kanssa etätyöstä ja näin ollen voi katsoa pienen perään sillä aikaa.
Ehdottomasti au-pairit asialle! Vielä kun saatais se toimimaan niin että ihan vaikka suomalainen opiskelija voisi asuttautua vuoden - kahden vuoden mittaselle ajalle perheeseen ja perhe puolestaan saisi tukea verohelpotuksia/tukina kaikki voittaisivat. Nuori opiskelija saisi vastuullisen työn ja taskurahaa, perhe apua vaikeisiin alkuvuosiin ja oltais ennenkaikkea musta sosiaalisesti vastuullisia (puhumattakaan siitä että lapsilla ois varmasti extra täti/setä loppu elämän - eli siis myös tukiverkkoa tulevaisuuteen).
VastaaPoistaVauva-ajan auppari kuvio vois näyttääkään siltä että vauvaa hoidellaan aamulla niin että vanhemmat voivat suihkutella ja juoda aamukahvit rauhassa. Aamukahvit olisivat siis valmiina ja keittiökin edellisen päivän sotkuista siivottuna. Jossain vaiheessa päivää auppari ottaisi nukkuvan vauvan ja tämän ajan äiti voisi torkkua tai vaikka kahvitella kavereiden kanssa, koska luonnollisesti auppari on laittanut ne pyykinpesu pesuun/kuivumaan ja huusholli on suht koht kohdillaan. Sopimuksen mukaan vaikka illallinen voi valmistua aupparin toimesta useamman kerran viikosta ja esim omalla kohdalla suuremmista siivouksista ja silityksistä maksettiin extra rahaa. Siispä siivosin koko huushollin kerran viikossa vähintään ja silittelin niinä iltoina kun olin lastenvahti vuorossa. Viikonloput ja illat sovitaan vaikka niin että kiintiönä on joko pe/la ilta kotona tai vaikka sunnuntai aamu puolille päivin. En muista että kertaakaan olisi harmittanut plus ei ne vanhemmat jaksa kauaa olla kuitenkaan plus jättivät viinilasin pöytään ja antoivat taksi rahaa tullessa jotten missaisi omia kinkereitä.
Napero ikäisille kuvio voisi toimia aamuhärdellin hoitajana ja to-from lastentarha kuskina. Iltapäivisin/iltaisin lastenhoito apua kun tarvis ja sama ilta/vkl kuvio kuin vauva-ajalle.
Nämä kuviot on aupparin puolipäivä työtä ja aikaa koulullekin löytyisi.... Harva siellä kuitenkaan koko päivää norkkuu.
Toisaalta jos ajatus ylimääräisestä huushollissa kauhistuttaa niin nou hätä, nuori tyyppi viihtyy varmasti suurimman osan vapaa-ajasta muualla ja toisaalta tulee niin osaksi jengiä että ketään ei haittaa vaikka joskus hengaakin saman telkkarin edessä perjantai iltana.
Ja jos sen oikein oivaltaa ja osaa asennoitua saa perheen aikuiset nuoren aikuisen tukea ja ystävyyttä ja lapset eivät vain hoitajan vaan tädin tai sedän jolla on ihan erilainen suhde naperoihin kuin kellään muulla aikuisella vanhempien lisäksi (lue: lapsen oma tukiverkko).
Tämän perustuen mahtaviin auppari kokemuksiin... Ja aikaa olisi ollut opiskellakin :)
Hyvä aihe taas kerran! Mulla vaan yksi lapsi, joka nyt 2 v, mutta ehdottomasti kaipaisimme apuja. Meillä on lastenhoito järjestetty palkkaamalla hoitaja kotiin muutaman lähistön perheen kanssa. Systeemi on hieno erityisesti alle 3 v:lle jolla on mahdollisuus olla pienessä ryhmässä kotona päivisin. Ongelmana on, että mitään plan-b:tä ei ole, kun välillä hoitaja on sairaana tms. Ymmärtääkseni systeemi on kaupungille halvempi kuin päiväkotipaikka, joten tätä pitäisi ehdottomasti tukea paremmin järjestämällä varahoitajapalvelu kaupungin puolesta.
VastaaPoistaKaipaamme myös käytännön apuja kodi töissä. Siivouspalvelu jo hankittu, ja kotiruokapalvelu kelpaisi myös. Aupairia tosissamme harkitsimme, mutta ei meillä olisi oikein tarjota hänelle edes huonetta. Ehkä palkkaisin mieluiten itse jonkun tekemään näitä kodin hommia aina välillä, mutta ihmisen palkkojen ja sivukulujen hoitaminen on kovin vaikeaa.
Katja, se aupair ei ole mikään hullumpi vaihtoehto. Me palkkasimme osa-aikaisen lastenhoitajan, joka käy kerran viikossa yhden illan ja joka kolmas viikonloppu illasta yöhön päästämässä meidät vanhemmat vapaalle. Lapsia on neljä haitarilla 2-16. Olemme kumpikin kokopäivätyössä. Iän myötä on tajuntaan iskeytynty se, että kuinka tärkeää on aika itselle ja parisuhteelle. Tiedän, että jotkut katsovat lastenhoitajan palkkaamista kieroon. Minulle se on keino helpottaa arkea sekä jaksaa paremmin lasten kanssa. Parisuhdekin hymyilee :)
VastaaPoistaAnita
Suuri unelmani oli saada terveitä lapsia ja perhe, jonka kanssa jakaa asioita. Nauttia yhdessä olosta niin hyvinä kuin huonoina päivinä ja kasvattaa lapset itsenäiseen elämään. Valitettavasti ainoa ja ensimmäinen lapseni on täysin sattumanvaraisesti erittäin vaikeasti sairas eikä hänen auttamisekseen ole tehtävissä mitään. Tutkimusten nojalla tiedetään, että lapseni sairaus vaikeutuu vuosi vuodelta kasvattaen samalla merkittävästi perheen vaaraa sairastua psyykkisiin sairauksiin lapsen hoidon vaativuuden ja arkielämää rajoittavan otteen vuoksi.
VastaaPoistaVoin kertoa, että lapseni jää varmasti viimeiseksi. Unelma perheestä ei ole kadonnut, mutta pyrin parhaan kykyni mukaan luopumaan siitä. On vaikea kuvitella, että uusi sisarus saisi riittävästi huomiota ja huolenpitoa, kun jo nykyinen lapsi ajaa meidät vanhemmat äärirajoille. Sairaan lapsen vanhempien elämä on jatkuvaa taistelua niin asianmukaisesti hoidosta, tutkimuksista, terapioista, tuista, lääkitysistä, lääkekorvattavuuksista, palvelusuunnitelmista, päivähoito- ja koulupaikoista kuin tarvittavista vapaapäivistä ja hengähdyshetkista. Kaikesta joutuu taistelemaan, sanoipa Suomen laki mitä tahansa. Suurimpana lienee kuitenkin taistelu omasta voimattomuudesta vanhempana, kun et voi auttaa tai lohduttaa lastasi millään tavoin kipujen keskellä. Ei ole olemassa parantavaa hoitoa tai lääkettä - ei mitään.
Turvaverkot ovat kaikille vanhemmille korvaamattomia. Toivonkin kovasti, että suomalaiset avaavat pian silmänsä. Turvaverkkoja on monenlaisia, mutta jokaista avunpyytäjää on kuultava. Vaikka sijais- ja tukiperheet tekevät upeaa työtä auttaessaan vaikeasti sairaiden lasten vanhempia väliaikaisina hoitopaikkoina, ratkaisu ei ole pysyvä. Kun vanhemmat kokevat, että lapsen hoito ei onnistu kotioloissa, se suurimmalla todennäköisyydellä ei onnistu pitkäkestoisesti myöskään sijaisperheen kotioloissa. Jokainen uupuu, kun kuorma on liian raskas kantaa. Pitkäaikaisille ja ammattitaidolla hoidetuille laitoshoitopaikoille on kova tarve, mikäli yhteiskunta vain suostuisi talousahdingossaan myöntämään tämän. On väärin säästää kaikkein sairaimpien ja puolustuskyvyttömimpien lasten elämästä. He tai heidän perheensä eivät ole sairaan osaa valinneet.