Isosisko on tunnollinen, harkitseva ja rauhallinen, pikkusisko villi, impulsiivinen ja fyysinen. Syntymäjärjestys korostaa vielä entisestään asetelmaa. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta nämä kaksi tulevat yleensä erinomaisen hyvin toimeen keskenään, mutta välillä leikki keskeytyy siihen, että nuoremmalla menee hermo. Ja se purkautuu yleensä lyöntinä.
Skidi ei lyö takaisin. Hän loukkaantuu ja lähtee pois.
Suuttuminen jää meille vanhemmille. Vaikka pikkulapsen iskut eivät satu, ne on karsittava pois. Kolmevuotias ei ole enää ihan tunteidensa vietävänä oleva barbaari ja hän tietää säännöt jo varsin hyvin. Ja perheen tärkein sääntö on, että kehenkään ei käydä käsiksi - ei läpsitä, potkita, purra eikä millään muullakaan tavalla kajota.
Mutta kun ei meinaa mennä perille millään. Minun suuttumiseni ei tehoa.
Oikeasti tekisi mieli sanoa isosiskolle, että suutu sinä. Suutu kerrankin niin, että riiviö tajuaa ylittäneensä soveliaan käytöksen rajan. Huuda edes! Mutta hitto vie, jos on onnistunut saamaan aikaan lempeän ja kärsivällisen ihmisen, on pakko vain arvostaa että noitakin on. Ei väkisin voi suuttua.
Monet koulukiusatut sanovat, että kiusaaminen loppui siihen kun antoi samalla mitalla takaisin. Snadille tulee vääjäämättä hetki, jolloin hänen on opittava hillitsemään itsensä, mutta pitääkö myös suuttumaan opetella? Tuleeko tilanne, jolloin pitäisi osata antaa vihan nousta? Ja miten sellaista opetellaan?
Toisaalta kun pikkusisko tulee pyytämään anteeksi, Skidi halaa ja jatkaa leikkiä siitä mihin jäätiin. Asia on käsitelty ja sillä hyvä, annetaan menneiden olla. Siinä tulee sellainen fiilis, että eipä minulla tuolle lapselle mitään opetettavaa ole. Päinvastoin.
Kyllä noiden tyttöjen on opeteltava itse setvimään välinsä. Ei välttämättä tänä eikä ensi vuonna, mutta jossain kohtaa ennen aikuisikää kumminkin. Ei äiti voi olla aina ja ikuisesti suuttumassa isosiskon puolesta.
VastaaPoistaJoo näin toki on. Heti kun kommunikaatiossa ylipäätään on jotain järkeä, voin siirtää vastuuta ipanoille itselleen, sitä ennen erotuomarin rooli on aikuisilla.
PoistaMinä miellän oman roolini enempi rauhanvälittäjäksi ja -pakottajaksi kuin varsinaisesti erotuomariksi. Toki lapsetkin ovat jo isompia. Mutta siis, minä en määrittele, kuka teki väärin, kuka oikein, vaan yritän saada lapset huutamisen sijaan puhumaan toisilleen. Väkivallasta ei meillä ole kokonaan päästy eroon, mutta on se vähenemään päin.
PoistaAika hoitaa. Oma poikani on juurikin Skidin oloinen, naapurinpoika taas ei. Kerran sit meni hermo ja tyyppi täräytti takaisin ja lyöminen loppui siihen. Amen.
VastaaPoistaOn tosi outoa että joillekin yksilöille vasta väkivaltainen reaktio on merkki siitä, että näin ei voi jatkua.
PoistaNoh, meillä on kaksi toisiaan mätkivää poikaa. Mä en ees jaksa mennä joka asiaan väliin. Jos en näe ja ääni ja parku lastenhuoneessa ei nouse liian korkeaksi, niin mätkikööt. Perheen aikuisia ei lyödä, mutta jotenkin toi lasten keskinäinen nujaaminen on mielestäni eri asia. Ei meillä mitään väkivaltaa hyväksytä, mutta ainakin meillä noiden kahden yhdessäolo on ajoittain sellaista tappelua, että jos ne suurimmat vain käy ratkomassa, niin pienemmisspä iskuissa ja lyönneissä mennään ihan "selvittäkää itse" -asenteella.
VastaaPoistaMun hermo ei kestä sitä mätkimistä yhtään, en tiedä miksi. Annan riidellä niin kauan kun sääntöjä etsitään puhumalla. Pienempi jää tietysti helpommin alakynteen kun ei saa asiaansa sanottua ja turhautumisesta se muksiminen sitten lähtee.
PoistaMeillä on kaksi poikaa 2 vuoden ikäerolla ja samanlainen ongelma. Isompi on kiltti eikä koskaan anna samalla mitalla takaisin pienemmälle, joka on oikea tulisielu. Ja tosiaan välillä tekisi mieli sanoa, että lyö sitä takaisin.....
VastaaPoistaMekään ei kaikkeen kahnaukseen puututa tai mennä väliin, koska muutoin saisi olla koko ajan erotuomarina. Vain suurempiin riitoihin puututaan ja jos pienempi käy päälle kuin yleinen syyttäjä. Onneksi pienemmän päälle karkaukset ovat vähentyneet, mutta muutoin osaa kyllä ärsyttää isoveljeään ja siinä sivussa vanhempiakin.
Ei kai voi muuta toivoa kuin että temperamentti tasaantuu ajan myötä. Siihen asti pitkä pinnaa tarvitaan ja venytetään. Tsemppiä!
Ah, ihana kuulla että en ole ajatuksineni yksin. Ja tilanne varmasti tasaantuu ajan myötä. Neljä vuotta tarkoittaa tässä vaiheessa kommunikaatiossa niin isoa gäppiä että pari vuoden päästä voi katsoa uudelleen.
PoistaEn tiedä miten suuttumista voi opettaa, mutta olen sitä mieltä, että sitä olisi hyvä opettaa. Mulla on vaan yksi impulsiivinen pojanviikari, jonka lyönnit ovat kohdistuneet minuun ja minä kyllä olen niistä suuttunut ja saanut lapsen pikkuhiljaa tajuamaan ja lopettamaan. Mutta olen itse se nuorempi sisko, jota kolme vuotta vanhempi isosisko piti pihdessään siihen asti kun olin 28v ja suutuin oikein kunnolla. Siskoni ei koskaan lyönyt minua, mutta käytti ns. henkistä alistamista enkä vieläkään ymmärrä miksi vanhempani eivät silloin puuttuneet siihen. Äitini on myöhemmin sanonut, että häntä välillä harmitti, etten osannut lapsena pitää puoliani siskoni suhteen. Voi halleluujaa, eiköhän vanhemman olisi pitänyt tehdä siinä tilanteessa jotain. Tuon suuttumiseni jälkeen olimme isosiskoni kanssa kaksi vuotta puhumatta toisillemme ja muistan, että mun fiilis oli, että olen puhumatta vaikka lopunikäni, mutta mua ei enää alisteta. Nykyisin molemmat keski-ikäisinä ollaan ihan parhaita kavereita. Tuosta suuttumisen hetkestä alkoi ihan kokonaisvaltainen omien puolien pitäminen, välillä on menty metsään, mutta iän myötä olen oppinut pitämään puoleni napakasti ja nätisti. Siitä olen todella onnellinen, että oma lapseni ei miellyttäjä, mutta kylläkin vilpitön ja avoin. Että oppia ikä kaikki. Ihanaa, että olet tiedostanut asian etkä anna sen vaan olla.
VastaaPoistaOmassa lähipiirissä on vähän vastaavanlainen tilanne, mutta valitettavasti lopputulos on huonompi. Sisarukset ovat lapsena vuosien ajan riidelleet paljon, ja toinen - herkempi - on saanut tästä elinikäiset traumat. Vanhemmat eivät ole puuttuneet riitelyyn, koska ilmeisesti heidän näkökulmastaan nahistelu on ollut "normaalia". Tämä herkempi osapuoli ei ole nyt aikuisiällä ollut enää missään tekemisissä muun perheen kanssa. Katkeruus ei tietenkään ole rakentava tunne, mutta ainakin itse olen jäänyt miettimään, onko "selvittäkää itse omat riitanne"-asenne sittenkään aina oikea ratkaisu.
PoistaHuomaan puuttuvani herkästi 3 ja 6 v lasten riitoihin. Molemmat ärsyttävät suht tasapuolisesti toisiaan ja riita leimahtaa nopeasti puolin ja toisin. Välillä mietin, että puutunko liikaa, mutta näiden kommenttien perusteella en ehkä kuitenkaan.
PoistaOlen itse kuopus ja aikanaan isoveli kiusasi välillä aika rankastikin ilman että siihen juuri puututtiin. Jonkinasteisia traumoja siis varmaan täälläkin ja siksi omien lasten kanssa yrittää olla enemmän läsnä myös riitatilanteissa.
Kiitos näiden kokemusten jakamisesta. Paitsi että haluan sisarusten oppivan reilun plein säännöt mä haluan itse näyttäytyä tasapuolisena aikuisena, jolloin en voi jatkuvasti antaa pienemmälle siimaa ilman että se alkaa tuntua isosiskosta täysin epäreilulta.
PoistaMulla on viisi veljeä ja olet nujuuttanut koko lapsuuteni niiden kanssa, eniten tietysti pikkuveljen kanssa - en siis omasta mielestäni ole kovin ylireagoiva. Nykyään ollaan kyllä erittäin lämpimissä väleissä, mutta olen mm. saanut kivestä päähän ja mut on nostettu koivun oksalle istumaan niin etten päässyt alas. Perus.
Keijo Tahkokallion eräässä kirjassa opetetaan lyömisleikki, jota siis vanhempi leikkii lapsen kanssa. Kerta riittää, ja lyöminen loppuu siihen.
VastaaPoistaOho, kuulostaapa erikoiselta, googlaan.
PoistaEn löytänyt googlesta, mikä juttu tämä on? Saisko vaikka oman postauksen ;)
PoistaItse olen lapsuusperheeni esikoistytär ja minulla on itseäni 2 ja 4 vuotta nuoremmat siskot. Olin aika herkkä ja yksin omissa leikeissäni viihtyvä lapsi ja pikkusisko tuli ja sekoitti elämäni aivan täysin. Pikkusisko oli sosiaalisempi ja osasi ärsyttää minua ihan raivon partaalle. Kävimme jopa fyysiseksi meneviä tappeluita ihan teini-ikään asti. Nykyään ehkä tiedetään lasten kehityksestä enemmän ja osataan kasvattaa lapsia vähän monipuolisemmin kuin 80-luvulla, onneksi, koska ainakaan meillä aikanaan riitoja ei pyritty mitenkään selvittämään ja ratkomaan vaan vanhempien mielestä kaikki oli hyvin sitten, kun lapset saatiin hiljaiseksi. Eripuran pysyvää perimmäistä syytä ei riitatilanteiden jälkeen selvitetty eikä anteeksi opetettu pyytämään eikä antamaan vaan tavallaan me lapset sitten saimme selvitä ikävien tunteidemme kanssa keskenämme. Ilmeisesti jäin lapsena usein myös käsitykseen, että vanhimpana lapsena minä olin aina syyllinen riitoihin, koska yllätyin täysin, kun äiti - minun jo ollessani reippaasti aikuinen - myönsi, että pikkusiskoni osasi olla lapsena todella ärsyttävä minua kohtaan. Olin siihen asti ajatellut, että minä olin se ikävä riidanaiheuttaja. Riitelytaitoja, puolensa pitämistä ja joka asiasta syyllistymättä olemista on sitten saanut opetella aikuisena, mutta nuo tunteet on edelleen vaikeita tuoda esille. Siksi minäkään en varauksetta suosittele ”selvittäkää itse riitanne” –lähestymistapaa.
VastaaPoistaMun mielestä on tärkeää että vanhemmat näkevät sen tilanteen oikein eivätkä esim. aina just oleta yhden ja saman lapsen olevan syypää siihen riitaan. Myös lasten iällä lienee merkitystä millä tavalla on syytä puuttua riitoihin. Itseä rasittaa se ohimennen ärsyttäminen: Kävelen tästä muihin miehinä ohitse ja ohimennen nipistän veljeä. Sitten se kun lapset ovat väsyneitä, on taas riitojenkin suhteen oma case. Ja se kun tylsyyttään alkavat tapella. Silloin kandee vaan lähteä pihalle. Pitää tunnistaa se konteksti ja valita oma reaktio sen mukaan. Näin mä sen nään.
PoistaTuo antamasi nipistysesimerkki on hyvä: jos tilanne tapahtuisi koulussa, eikö se katsottaisi pitempään jatkuvana koulukiusaamiseksi? Jos siihen ei puutata, mitä seuraavaksi? Miksi kotona tapahtuvaa "kiusaamista" vähätellään? Eihän koulussakaan opettaja kehota lapsia "selvittämään omat riitansa" (toivottavasti ainakaan).
PoistaÖöh, tarkoititko etten puuttuisi ohimennen tapahtuvaan nipistelyyn? Jos, niin ymmärsit kyllä väärin.
PoistaMielestäni alle kouluikäisten sisarusten nahinointi ei ole verrannollista koulussa tapahtuvaan luokkatovereiden väliseen kiusaamiseen. Olen ainakin itse myös koko ikäni käyttäytynyt ystävieni ja kavereideni kanssa jokseenkin sivistyneemmin kuin sisarusteni kanssa mitä tulee keskinäiseen kanssakäymiseen.
Ei väärinkäsitystä puuttumisen osalta. Vastauksestasi ei tosin käynyt alunperin ilmi kuinka pienistä tai isoista lapsista puhutaan, mutta sekin on toisarvoista, sillä kaikenlaista pientä kiusaa (tönimistä jne) tehtiin kavereille ainakin omana kouluaikanani. Eikö kysymys ole esimerkiksi siitä, onko fyysinen (ja vaikkapa verbaalinen) koskemattomuus ja aikuisten puuttuminen kiusaamiseen vain koulumaailman "etu" - eikö se pitäisi olla myös perheessä. Eli miksi kouluympäristössä tuomittava asia on monesti sallittua kotona ja sen merkitystä vähätellään.
PoistaJohanna, meillä oli vähän sama meininki: mitään ei ikinä selvitetty eikä anteeksipyydelty - olen joutunut opettelemaan sen parisuhteessa. Ei ihan helppo projekti.
PoistaRajanveto on hirveän vaikeaa, siksi mä olen valinnut sen nollatoleranssin. Mitään fyysistä ei saa tehdä.
Liityn kerhoon: vanhemmat ei selvitelleet riitoja eikä opettaneet pyytämään anteeksi. Eikä myöskään riitelemään fiksusti. No, veljen kanssa oltiinkin tossa vuosia puhumatta (nyt pikkuhiljaa ollaan jo jonkun verran tekemisissä), kun tuli riita, jota ei sitten kumpikaan alkanut selvittää. Ei meillä ole mitään mallia siitä, että riidat selvitettiin, lapsenakin ne aina loppui vaan siihen että toinen väsyi, sai muuta tekemistä tai vanhemmat suunnilleen fyysisesti esti tappelemasta (siis vaikka istumalla väliin - mutta ei silti puhumalla...)
PoistaJa siis voi luoja että on ollut vaikeeta oppia parisuhteessa pyytämään anteeksi niin, että oikeasti tarkottaa sen ja myöntää, ettei itse ole käyttäytynyt reilusti, on vaan haastanut riitaa tms.
Mä sanon että on vanhemman laiskuutta, jos ei puutu asioihin, joihin tulee puuttua. Kuten se että sisarukset ovat epätasa-arvoisia luonteen, iän tai jonkin muun syyn takia.
PoistaMeilläkin on 6vee joka jää alakynteen 3veelle ihan luonne-eroista johtuen. Tottakai on minun tehtäväni suojella MYÖS tätä isompaa, aivan yhtä lailla kuin pienempääkin päättömiltä tempauksiltaan.
Näitä "laiskoja" vanhempia oli kyllä 60-80 luvut täynnä, myös omani ja en todellakaan muista heitä erityisellä lämmöllä.
Aggressio on positiivinen ja rakentava tunne. Sen hallintaa vain pitää harjoitella melko pitkään, jos on tulistuva persoonallisuus. Jos on puolestaan erityisen herkkä (jota olen tulkinnut, että esikoisesi on) aggressio on helposti sisäänpäin kääntyvää sorttia. Tuollainen fyysisen aktiivisen aggression "opettaminen" on heille aivan mahdotonta. He tulevat aina olemaan ihmisiä, jotka kaihtavat konflikteja ja mielellään poistuvat niistä. Aikuiselle on ehkä turhauttavaa olla aina ratkomassa noita tilanteita, mutta tämä erityisherkkä tarvitsee aikuisen tukea niihin, vaikkakin olisi vanhempi osapuoli. Tulkitsin kuitenkin niin, ettei teilläkään "mäiskitä" ihan jatkuvasti?
VastaaPoistaJoo ei mäiskitä, lähinnä pikkusiskolla menee hermo kun jää verbaalisetsi alakynteen tai on väsynyt. Tietää siis kyllä hyvin itsekin että on tuhma. Mutta näin se varmasti on kuten sanoit, ei temperamenttia noin vain muuteta. Eikä tarvitsekaan. Tän koko mun vanhemmuuden johtotähti on se että yritän olla luotettava ja tasapuolinen (välillä täydellisesti epäonnistuen) jotta kersat uskaltaisivat pyytää ja uskoisivat saavansa apua jos ja kun tulee joskus jotain isompaa ongelmaa.
PoistaTosi jännää, meilläkin on kaksi tuollaista tyttöä, mutta tulisielu johtajaluonne on esikoinen ja rauhallinen tapaus kuopus. Mä taas aina ajattelin että meillä syntymäjärjestys korostaa asetelmaa, isosisko pomottaa perässävedettävää. Mä yritän kasvatuksessa arvostaa kumpaakin luonteenlaatua: rauhallisen ei tarvitse oppia suuttumaan ja skitsoamaan ja tulisielun ei tartte oppia käsittelemään asioita naama peruslukemilla. Mutta puolensa pitää oppia pitämään ja toisia ei saa loukata. Tulisielua olen opettanut karjumaan tyynyynsä (siskon lyömisen sijaan) ja rauhallista tyttöä sanomaan tiukasti ja päättäväisesti "tämä ei käy, et saa ottaa mun kädestä" niin kauan että viesti menee perille (sekä sanojalle itselleen että vastapuolelle). Itse tulisieluna muistan miten mun luonne oli vanhempien mielestä "huonompi" (ja sitä yritettiin muuttaa) ja siskon rauhallinen luonne "parempi". Sellaista en omille lapsilleni halua.
VastaaPoistaKuulostaa todella hienolta lähestymistavalta: siis juuri sen kannalta ettei kenenkään tarvitse kokea että omaa minuuttaan pitäisi muuttaa, vaikka samalla lyödäkään ei saa.
PoistaOlen samaa mieltä, vanhempien pitää puuttua ja opettaa näitä(kin) taitoja mutta se ei tietenkään tarkoita että joka tilanteessa ollaan erotuomarina. Eikä kyse ole vain siitä miten sisarukset oppivat olemaan keskenään vaan siitä miten tämä koko maailma toimii. Rauhallisen tyypin ei tarvitse muuttua aggressiiviseksi, mutta juuri tuo on minustakin tärkeää, että oppii kuitenkin näyttämään oman mielipiteensä ja kertomaan jos ei pidä siitä mitä toinen tekee tai sanoo. Vastaavasti leimahtelevalle tyypille pitää opettaa rauhallisempaa lähestymistapaa. On ok raivostua, mutta on ok myös olla raivostumatta. Kumpikin ääripäätyyppi tarvitsee sen hyväksynnän, sekä neuvoja siihen miten tässä maailmassa pärjää parhain päin.
Poista...vielä tuohon ekan Anonyymin kommenttiin:
Poista"Itse tulisieluna muistan miten mun luonne oli vanhempien mielestä "huonompi" (ja sitä yritettiin muuttaa) ja siskon rauhallinen luonne "parempi". Sellaista en omille lapsilleni halua."
Tämä osa teksissäsi sai minut todella pohtimaan omaakin toimintaani vanhempana. Liian usein tulee todettua että kyllä tuo A on aina ollut niin helppo ja tasainen ja B kaikkea muuta (ei lasten kuulleen tosin). Täytyy todella kiinnittää tähän huomiota ja lopettaa moiset kommentit koska kuitenkaan en tarkoita että toinen lapsi olisi toista yhtään rakkampi. Kiitos muistutuksesta!
Tosi hyvää keskustelua! Ja kiitos ap anonyymille kokemuksen jakamisesta. Mikä on teillä ikäero?
PoistaTuo persoonien hyväksyminen on tosi tärkeää. Mä huomaan kyllä arvostavani tuota herkkää ja rauhallista ihmistä ihan siksi, että käy kateeksi se zen. Toisaalta taas ymmärrän erittäin hyvin pienempää, jonka työkalut ovat kuin omasta pakistani.
Ikäero on 2,5 vuotta. Mäkin olen koko ajan korvat höröllään että miten leikit lastenhuoneessa sujuu, mutta pyrin että en erotuomariroolia pysyvästi ota, vaan lapset treenaa itse sopimistaitoja. Meillä on myös käytössä hassu "rangaistus": jos ei sopu synny niin puoli tuntia itsenäistä leikkiä sisaruksille. Kumpikaan ei leiki mielellään yksin ja ovat oppineet tosi hienosti etsimään molemmille sopivaa ratkaisua riitoihin jotta saavat jatkaa. Mun mielestä siskon kanssa leikkimisenkin pitää olla etuoikeus, ei velvollisuus tai itsestäänselvyys. Mullakin tulisieluun samaistuminen on helppoa:voin kertoa omasta elämästäni ratkaisuja tilanteisiin kun kuppi menee nurin. Rauhallisen kanssa sitten käyn teoreettisempia keskusteluja "miksi muka vaan se saa puhua jolla on kovempi ääni, onhan hiljaisillakin tärkeitä asioita?". Ja tuo toisen ihailuaspekti on hauska, mäkin ihailen kuopuksen tyyntä mielenlaatua, kun taas mies sanoi, että "sä ja esikoinen ootte niin ihanan eloisia, teidän kanssa ei koskaan tiedä mitä tapahtuu". Just joo, näkökanta sekin.
PoistaJos sisaruussuhteen kehittäminen kiinnostaa tai arki on riitaisaa, kannattaa lukea kirja " Faber&Mazlish: Meillä on mukavaa -eroon sisarkateudesta". Siellä on tosi hyviä vinkkejä sisarussuhteiden hoitoon ja siihen että lapset oppivat itse ratkaisemaan riitoja!
Kommentit ovat loistava esimerkki siitä, että teet niin tai näin, niin aina on väärinpäin
VastaaPoistaNo näinpä. Tärkeintä on kai opettaa ne luottamaan siihen että riidat selviävät ja vanhemmat auttavat kyllä jos tuleekin mokattua.
PoistaMeillä TÄYSIN sama juttu, mutta veljesversiona. Ja ihan samoja asioita olen pohdiskellut. Me on kyllä sanottu isoveljelle että ei saa antaa kaikessa periksi pikkuveljelle, en tietenkään neuvo antamaan takaisin fyysisesti mutta neuvon että pitää itseään puolustaa. Jos esimerkiksi pikkuveli vaatii antamaan jonkun lelun joka juuri käytössä isoveljellä, ei ole pakko antaa varsinkaan kun toinen ei pyydä nätisti. Nyt kun pojat 8v ja 5v niin isovelikin on alkanut oppia. Tosin aika pitkää isoveli puolusti toimintaansa sillä että "en jaksa kuunnella kun toi pikkuveli alkaa sitten huutaa".
VastaaPoistaTätä taitoa on valitettavasti myös pitänyt opetella koulumaailmassa - että ihan kaikkea ei pidä hyväksyä muilta ja että pitää oppia pitämään puolensa ja näyttämään kavereille sekin jos on pahastunut jostakin, eikä vain nätisti hymyillä takaisin jos joku esim sanoo rumasti. Tätäkin taitoa esikoinen on oppinut, osaa jo paremmin pitää puolensa, mutta ennemminkin sivaltaa sanallisesti kuin fyysisesti mikä minusta onkin tosi hyvä. Maailma vaan on sellainen. Olen niin kovin ylpeä että oma lapsi on todella empaattinen ja ymmärtäväinen muita kohtaan mutta rajansa kaikella, ei pidä olla täysin jeesmies;D Mutta kyllä on tosi hankalaa opettaa lapselle näitä sosiaalisia juttuja, tilanteet kun ei ikinä ole mustavalkoisia. Ja tuon nopean anteeksiantamisen taidon saisin kyllä itsekin pojaltani oppia!
Vähän kauhulla odotan jo mitä vielä tuon kuopuksen kanssa tulee vastaan, onko se koulussa sitten nyrkit pystyssä jos kokee vääryyttä....
Voi että, ihan samoja ajatuksia - onneksi pienemmällä tuntuu nyt päiväkodissa sujuvan ihan hyvin riitaisan alun jälkeen. Toivoa siis on! Pitää varman perustaa näille rauhallisille isosisaruksille joku tukiryhmä jossa voivat purkaa tuntojaan pienemmän barbaarin kanssa elämisestä!
Poistahttp://www.meidanperhe.fi/artikkeli/sina/vanhemmuus/miksi_lapsi_lyo_janna_rantala_vastaa
VastaaPoistaKiitos linkistä! Voi hitto kun oli video, täytyy ehtiä katsoa jossain vaiheessa!
PoistaValaistuminen! Isosiskoni oli tosi helposti suuttuva ja tulinen tapaus, joka myös rauhoittui nopeasti. Itse hiillyin hitaasti ja olin pitkävihaisempi. Kyllä raivostutti, kun isosisko suuttui, huitaisi, häipyi huoneeseensa ja tuli sieltä 5 minuutin jälkeen takaisin koko jutun jo unohtaneena. Ei siinä voinut sitten huitaista rauhallista ihmistä, vaikka alkoi vasta itse päästä siihen vaiheeseen. Ja valaistumiseni siis oli, että vanhempieni olisi pitänyt opettaa ja minun itseni vaatia, että sisko olisi edes pyytänyt anteeksi. Nyt siis kävi niin että koko juttu meni hänen "rytmillään" ja hänen kiukkunsa laannuttua myös riidan odotettiin laantuvan. ...ettei nyt kuulostaisi siltä että minä olin joku pyhimys, kyllä minä myös monen pikkusisaruksen tapaan olin siis erinomainen siinä tahallisessa vanhemman sisaruksen ärsyttämisessä. ;)
VastaaPoistaYmmärtääkseni Nopolan sisarukset olivat jotenkin tollasia. On sitten mistä ottaa, kun rupee tarinoita keksimään? Tulevaisuuden luovuus-lupauksia?
VastaaPoistaHeinähattu ja Vilttitossu :D
PoistaSanan säilä kun ei enää pienemmällä riitä niin nyrkit puhuu... näin ainakin meillä. ikäero kaikkien lasten välillä n. 3,5 v. Paljon on tästä meillä puhuttu, onneksi pikkuhiljaa alkaa viesti mennä perille. Tosin meillä kaikki on aika nopeasti hiilestyvää sorttia...
VastaaPoistaTämä menee hiukan ohi aiheesta mutta...Joskus olen miettinyt sitä että koulussakin sallitumpaa on rauhallisten lasten käytös... eli "verbaalinen lyöminen'" kuin sitten se käsiksi käyminen. Jopa siihen asti että sitä kuumakallea saa verbaalisesti "mollata" kunnes käämi palaa. Ja arvatkaapas kuka silloin syyn saa niskoilleen?
Itse olen välillä neuvonut, että anna kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta kun riittävän kauna jatketaan niin käämi menee kummiskin.
Meillä nuorimmainen on saanut tätä verbaalista lokaa niskaansa koulussa aika paljon ja "kaverinsa" ovat jopa jääneet kiinni siitä että julkisesti (Whatsupissa) ilmaisivat että tyttöä on kiva mollata kun sen käämi palaa helposti. No oikeasti ei pala enää, mutta rajansa kaikella.
Voin kertoa, että opettajat kyllä yleensä näkevät kiusaamisen kaikki puolet - mutta jos erehtyy sanomaan, että kiusatussakin on joskus vikansa, niin auta armias - kyllä saa ope kuulla kunniansa.
PoistaVaikka edelleen ollaan ohi aiheesta en vi olla vastaamatta... sori. ;)
PoistaNo hyvä jos on näin... mun kokemuksen mukaan ei ehkä kuitenkaan 100 % varmuudella. Tosin aina täytyy itsekin muistaa että yleensä tilanteessa ei ole ollut paikalla. Niin ja opettajan kimppuun en ole ikinä näissä tilanteissa käynyt, sen verran puolustan myös itseäni....
Niin ja toki kiusatussakin on vikansa, kenessäpä meissä ei olisi, mutta eikö tämä kiusatun "syyllistäminen" ole aika klassinen moka kun tilannetta selvitetään?
Ja kaikkea suunsoittoa ei voi kuitata sillä että sanoo "läppä oli"...
Vau, mahtavaa, että maailmassa on skidinkin kaltaisia ihmisiä. Kadehdin. Meillä arki on yhtä kilahtelua, josta tasapuolisesti vastaavat äiti ja pojat. Isä pyörittelee päätää ja kärsii hiljaa. ;) Pojilla nyrkki viuhuu molemmilla vaikka ikäeroa on 5,5 v. Yleensä isompi saa kovemmat huudot multa vaikka varsin hyvin tiedän pikkuveljen vinkeet. Isomman fyysinen "takaisinantaminen" saa mut vaan yleensä napsahtamaan. Saa nähdä miten perheen dynamiikka muuttuu, kun mukaan astuu pian new born pikkusisko.
VastaaPoistaAsiasta muihin: Mietin, että oliskohan sun formaatin kautta mahdollista tiedustella muilta lukijoilta onko vastaavasta kokemusta; Aihe sinänsä jo aika pureskeltu "Isompi päivähoidossa, vauvan kanssa kotona". Mulle tuli kuitenkin yllätyksenä, että täällä meidän paikkakunnalla vauvan tullessa taloon lapselta evätään jo olemassaoleva hoitopaikka ja tarjotaan tilalle esim. meidän kohdalla toiselta puolen kaupunkia oleva puolipäiväryhmä. Meidän nelivuotias on menestyksekkäästi ollut koulun yhteydessä (jota siis esikoinen ja myöhemmin myös hän itse tulee käymään) olevassa päiväkodissa osa-aikaisena n. 3 päivää viikossa. Me vanhemmat ollaan tehty kumpikin 100 % työaikaa mut vuorotyön ansiosta saatu arki rullaamaan näin. Meillä ei olisi tarvetta muuttaa systeemiä, vaikka toki tarvittaessa voisin pitää poikaa enemmänkin kotona. Tuntuu kuitenkin tympeältä repäistä poikaa totutuista kuvioista ja kunnallisen varhaiskasvatuksen piiristä. Tämä päivittäin toisella puolen kaupunkia klo: 9-13 ei taas tule kysymykseenkään. En käytä autoa ja muutenkaan ei ole ollut aiemminkaan tarvis päivittäiseen hoitoon. Mulla on mahdollisuus olla kotona n. 1 v., jonka jälkeen myös pienin siirtyisi osa-aikaiseksi päiväkotilaiseksi. Tuntuisi epäreilulta 4v. kohtaan, että hän siis pallottelisi paikasta toiseen, sillä mitään takeitahan ei enää olisi pääsystä koulun yhteydessä olevaan päiväkotiin. Ja sinne luitenkin palataan taas viimeistään esikouluun. Huoh. Termi tälle hoitopaikan "lakkauttamiselle" on palveluohjaus ba mua on raskausvatsan näkyessä pyydetty ottamaan yhteys pk:n johtajaan. Sanoin hoitotädeille etten ymmärrä miksi minun täytyisi olla yhteydessä johtajaan sillä meidän puolelta ei palveluntarpeeseen ole tulossa muutoksia. Grr..en tiedä saiko sepustuksesta selvää, mutta asia kuohuttaa.
Sylvia
Kuulostaa kyllä kummalliselta, jos teidät "pakotetaan" vaihtamaan paikkaa, etenkin jos lapsi on jo tähänkin asti ollut osapäiväisenä päiväkodissa. En kyllä ymmärrä ketä tuo hyödyttäisi, ei lasta ainakaan. Etenkään jos on vielä tiedossa jo etukäteen, että järjestely kestäisi vain vuoden. Kannattaa olla yhteydessä siihen johtajaan ja tarvittaessa muuallekin, että mihin tämä perustuu. Ymmärtäisin jos haluttaisiin, että kokopäiväisenä oleva lapsi (koko päivän ja 5 päivänä viikosta) olisi äitiysloman ym. aikana puolipäiväinen tai muuta (meillä tätä suositellaan), mutta ei tuohon tässä tapauksessa minusta ole kyllä mitään järkevää perustetta. Ainakaan sellaista, missä lapsen etu huomioitaisiin. Nämä ovat kuitenkin kaupunki- ja kuntakohtaisia juttuja kaiketi, joten en sen enempää osaa sanoa...
PoistaTerv. Susanna / lastentarhanopettaja
Kiitos kommentista.
PoistaOlen soittanut ja pyytänyt perusteluja mm. alueemme päivähoitokoordinaattorilta, joka ensisijaisesti siis kehotti ottamaan yhteyttä johtajaan. Ymmärrän toki, että päivähoitopaikoista on pulaa, mutta en ole lapselleni hakemassa ns. uutta paikkaa vaan se on jo olemassa ja näin ollen ei keneltäkään pois. Puolipäiväryhmään vaihtaminen taas olisi hyvinkin lyhytnäköistä sillä vuoden päästä hoitopaikan tarvitsijoita olisi yhden sijaan kaksi. Jään odottamaan yhteydenottoa, sillä käsittääkseni lakiperusteista hoitopaikan siirtoa ei voi tässä tapauksessa tulla. Näitä siirtoja varmasti perustellaan hienoilla termeillä varhaiskasvaruksen optimoinnista ties mihin, mutta luulenpa, että jos lapselta kysytään niin hän haluaa asioiden olevan ihan vaan kuten ennenkin, tutussa päiväkodissa, kavereiden ja tärkeiksi tulleiden hoitajien kanssa.
Sylvia
Minä ja kolme vuotta nuorempi siskoni ollaan oltu myös aina toistemme vastakohtia. Perusluonteeltani minä olen meistä se rauhallinen introvertti, ja pikkusisko se riehakkaampi ekstrovertti. Ollaan saatu aika pitkälti selvittää keskenämme ristiriidat, mutta toisaalta ne ovat hyvin harvoin yltyneet fyysisiksi. Fyysiseen voimankäyttöön meillä on aina puututtu, lyömistä esimerkiksi ei olla sallittu ollenkaan (vaikka vähän ironisesti jälkikäteen ajateltuna onhan meillä tukistettu ja annettu risuista takapuolelle vielä 90-luvun alussa).
VastaaPoistaPäiväkodissa työskentelevänä toivoisin kuitenkin, että kotona puututtaisiin myös siihen sisarusten väliseen nujakointiin, etenkin jos se on jatkuvaa. Päiväkodissa on usein tosi vaikea selittää lapsille, että kavereita ei ihan oikeasti saa lyödä/töniä/purra, jos kotona sitä katsotaan läpi sormien. Tietysti sisarusten välit ovat erilaiset kuin vaikka päiväkotikaverien, mutta lapsi ei tätä eroa välttämättä tee. Eikä niitä sisaruksiakaan ihan miten tahansa saa tietenkään kohdella.
En minä suuttumista lähtisi sinänsä opettamaan, mutta ehkä sellaista "sanot vaan napakasti että älä tee mulle noin, se sattuu" tms. ennemminkin.