Luonnonkosmetiikka tuli jäädäkseen

Kun vilkaisin taannoin kylppärin kaappiin huomasin, että kattaus on mennyt vähän uusiksi. Tiettyjä luottomerkkejä ja suosikkituotteita on löytynyt. Siispä pitkästä aikaa luonnonkosmetiikkatököttiasiaa.

Madaran putsari ja kasvovesi, kaksi Pihlajavoidetta (toinen tyhjä), meikkivoide ja vartalovoide.
Sivussa näkyy Weledan oranssi käsivoide.

Olen testannut luonnonkosmetiikkamerkkien tuotteita nyt nelisen vuotta. On tullut huteja, suosikkeja ja uusia suosikkeja - ja joitain tuotteita ei vain luonnonkosmetiikasta edelleenkään löydy. Kehitys on kuitenkin tässä ajassa kehittynyt valtavasti. Tärkeimpänä se, että luonnonkosmetiikkaa ei tarvitse enää metsästää, vaan sitä on saatavilla perusmarketeista. 

Eniten hyllystä löytyy Madaraa. Kyseinen merkki ei ole paras tai halvin vaan luotettavin (kautta linjan tasalaatuinen) ja helposti saatavilla jopa Stockalta. Nooran duunaamasta monikäyttöisestä Pihlajavoiteesta* on tullut päivittäisvoiteeni. Luksusmerkki Patykan mahtava (ja kallis!) päivävoide* ja ihoöljy säilyvät edelleen talvisuosikkeinani, mutta Pihlajavoiteen teho riittää erinomaisesti, kun pakkaset ovat hellittäneet. Veikkaan, että yksi voiteen suosion salaisuus on sen kohtuullisen hyvässä levittyvyydessä. Monia luonnonkosmetiikan voiteita saa hinkata ihoon ihan huolella.

Pur aloe on toinen kohtuuhintainen suosikkimerkkini. Aloe vera -geeli* on ihmeainetta kesän pintakuivalle ja auringon piinaamalle iholle. Varsinkin kesällä pyöräillessä naama on aika paljon auringossa, joten käytän tätä tavaraa suihkun jälkeisenä "alusvoiteena".

Huulirasvakisan voittaja taas on tämä pieni Inkuton purkki. Hätäpäissään ostettu tuubi osoittautui juuri sellaiseksi "öljymäiseksi sulavaksi" suojaksi, jota olin kaivannut! Vahamaisista, huuliin jämähtävistä tuotteista en perusta, kiillot taas eivät imeydy ja katoavat taivaan tuuliin parissa minuutissa. Tämä sheavoihin pohjaava tuote toimii kelillä kuin kelillä.

Kynsilakkaa käytän harvoin (ja sen tietysti voisi ottaa poiskin siinä vaiheessa kun tilanne on kuvan mukainen), mutta gaalaan on oltava väriä. Kynsilakka ei ikinä voi olla täysin luonnonraaka-aineista hitsattu, mutta arvostan kyllä yritystä. Kuren kynsilakoissa* on mahtavia värejä sekä konservatiiviseen että liberaaliin makuun ja hajukin on siedettävämpi kuin normilakoissa.

Muutamaa tuotetta odotan edelleen markkinoille: luonnonkosmetiikkamerkkien ripsarit rapisevat edelleen poskille ja dödöt ovat yhtä tyhjän kanssa. Ja jos hiukset täytyy muotoilla (eli minun tapauksessani lähinnä liimata jonkinlaiseen takkuun) tavanomaista paremmin, turvaudun mieluummin tavistuotteisiin.

Summa summarum. Jos tarvittava purkkimäärä tuntuukin vähenevän iän myötä, vaatimustaso niissä perustuotteissa vain kasvaa. Olen helpottunut, että luonnonkosmetiikalta voi jo vaatia kunnon performanssia.

Kommenttiboksiin saa mieluusti jakaa lisää käyttökokemuksia ja vinkkejä!

* affilinkki

Vanha koira ja uudet temput

Selasin kirjakaupassa laihdutuskirjoja. Nimien perusteella painonhallinta on paitsi rentoa myös hyväntuulista.

Luojan kiitos helmikuu on ohi.

Juksausta. Olen integroinut kohta pari vuotta uusia juoma-, syömä- ja liikuntatapoja elämääni enkä ole kokenut muutosta erityisen rennoksi tai helpoksi. Totaalikieltäytyminen, säännöt, piiskaus ja pakottaminen tuntuvat monissa asioissa olevan ainoa toimiva metodi. Tarvitsen myös säännöllistä ulkopuolista sparrausta ja valvontaa, muuten kuukauden päästä on taas samat vanhat tavat päällä.

Tämänhetkinen status on seuraava:

Done:

• En syö enää karkkia päivittäin - lähinnä siksi, että juurihoidon jälkeen lupasin, että en osta enää karkkia itse. Karkki on korvattu uudella addiktiolla, kahvilla - ilman sokeria sentään. Suklaapatukan sallin valtuustopäivinä, lähinnä sen hyvän mielen takia kun täytyy jaksaa duunipäivän jälkeen 6h palaveri.
• Olen harjaantunut työmatkapyöräilemään niin, että jaksan tahkota viikossa 80 kilsaa (silloin kun pyörätiet eivät ole jäämuhkuroiden peitossa). Aikaisemmin ei puhti riittänyt.
• Olen oppinut seisomaan työpöytäni ääressä - etenkin niinä päivinä, jolloin en ole pyöräillyt. Paitsi maanantaisin, kun ei pysty kykenemään.
• Yksi annos safkaa riittää. Lounaalla syödään ensin salaatti, ikinä ei santsata.

In progress:

• Sokerin vähentäminen noin muuten. Aloitettu aamun tuoremehumäärän puolittamisella siten, että ensin juodaan janoon lasi vettä. Aivan älyttömän vaikea muistaa.
• Leivän mussuttaminen. En todellakaan tarvitse lounaalla leipää, enkä oikeastaan iltapalallakaan. Vaihto rahkaan tai jogurttiin tökkii. Ei sovi viinin kanssa.
• Istun edelleen liikaa. Myös kotikirjoittaminen pitäisi siirtää seisoma-asentoon. 

Ja sitten kun nämä alkavat olla hallinnassa, uusia on jonossa. To do -listalla on odottamassa vielä:

• Suola. Mitenköhän paljon sitä vedän?
• Talvipyöräily. Pyöräily on ainoa liikuntamuoto, josta ihan rehellisesti pidän. Näyttää siltä, että jotkut pystyvät siihen myös talvella.
• Välipalat. Ei tule luonnostaan, ei sitten millään.
• Jos palaverissa eteeni isketään keksikulho niin syön epähuomiossa kymmenen. On täysin epäselvää, mitä pitäisi tehdä, että niin ei tapahtuisi.

Jään odottamaan kirjaa, jossa todetaan, että painonhallinta on tuskaista, syvältä ja täynnä inhimillisyyttä. Ja että ainoa hyväntuulinen osa on ponnisteluilleni naurava persläski.

Arpi

Perheessäämme tapahtui joulun alla tapaturma. Olimme Skidin kanssa menossa sohvalle lukemaan kirjaa, kun ipana teki innoissaan X-hypyn ja lennätti kuumat teet kupistani kyynärvarrelleen. Vaikka pitkähihainen paita oli välissä, iho irtosi riekaleina. Ensiavun jälkeen lähdettiin lääkäriin.

Puoli kuppia teetä oli tehnyt pahaa jälkeä. Lääkäri totesi, että ihossa oli toisen asteen palovammat kahden kämmenen kokoisella alueella. Joihinkin kohtiin saatetaan tarvita jopa ihonsiirto. Paraneminen kestäisi viikkoja, joten kylpyläreissulle ei joululomalla lähdettäisi.

Parin viikon hoidon jälkeen iho oli onneksi parantunut valtavasti. Lääkäri kertoi hyvät uutiset: tästä selvitään ilman operaatioita. Arvet toki jäävät, mutta ne vaalenevat ajan mittaan.

Niin, arvet. Ikuiset arvet.

Kun ipana näytti murheelliselta, nostin omaa hihaani.

Katso, miten pitkä arpi mulla on tässä! Ja ootsä nähnyt mun fillaripolven? Se ei vieläkään tunne mitään. Ja sääressä mulla on vaalea kohta, joka tuli kun laskin pyllymäkeä jäätyneessä purossa. Ja tähän sormeen puri koira, ja tuossa oli kuusi tikkiä.

Tajusin, että olen täynnä arpia! Ja suurin osa niistä ei ole ollenkaan rumia tai häiritseviä. Mutsi ei koskaan kieltänyt kiipeilemästä puissa tai kallioilla, pyöräilemästä täysiä tai juoksemasta päättömästi asvaltilla. Moniin arpiini liittyykin myös joku opettavainen tarina. Palovammat ovat oikeastaan ainoat, jotka kokoelmastani puuttuvat.

Arvet ovat matkamuistoja, kuitteja eletystä elämästä. Ihon tehtävä on suojata ja ottaa vastaan kaikenlaisia kolhuja, mutta ihan kaikkea se ei kestä. Jotkut arvet ovat täysin ylimitoitettuja vammaan nähden, jotkut taas pieniä ja kipeitä, osa on kokonaan piilossa. Toisaalta arvet muistuttavat myös siitä, että ihminen korjaa itse itsensä. 

Nyt, kaksi kuukautta tapahtuman jälkeen, Skidin iho on enää hassun läiskikäs. Siitä tulikin hieno dalmatialaiskäsi.

Nyt seuraa haaste! Jos sinulla on varastossa hyvä arpitarina (lapsuudesta tai aikuisuudesta), tee siitä blogiisi postaus (lisää linkki tähän alle) tai kerro suhteestasi arpiin kommenttiboksissa. Luen soveliaimmat Skidille ääneen. Ja komeimman arven omistajalle pistän tulemaan Vuoden Mutsi II:n.

Mikä musta tulee isona?

Joskus duunista palkitaan. Siistiä!

Ipana kertoi taannoin urasuunnitelmistaan. Hän ei alakaan eskariopeksi. Koska siinä on niin paljon hommaa ja joutuu seisomaan koko ajan. Jäljelle jäi enää meribiologi, balleriina ja ruokakirjailija (epäilemättä tulossa on keittokirja ruoista, joissa ei ole makua).

Tietämättään Skidi on tajunnut pelin hengen. Aika harvassa ammatissa voi nykyään suunnitella pysyvänsä koko loppuikänsä. Työelämän tarpeet, tavat ja pelisäännöt muuttuvat koko ajan. Se, joka pystyy vaihtamaan suuntaa lennosta, on vahvoilla. On hyvä, jos lankoja on enemmän kuin yksi.

Reilun vuoden kestänyt äitiyslomasijaisuuteni päättyi tänään, mutta olen ihan eri tilanteessa kuin viimeksi. Perustin syksyllä 2012 sivutoimisen yrityksen, jonka puitteissa olen laskuttanut kaikenlaista, kolumneja, kirjamyyntejä ja blogimainontaa. Nyt tämä firma pitäisi kääntää päätoimiseksi.

Yrittäjyyteni on lähinnä olosuhteiden pakko eikä mikään yhteiskunnan kannalta rohkea teko. Minä pidän -- etenkin tässä elämäntilanteessa -- ennalta-arvattavuudesta, työyhteisöstä ja siitä, että voin hyvällä syyllä häipyä himasta pois useaksi tunniksi. En siis kuulu siihen kuoroon, jonka mielestä freelancerin itsenäisyys ja vapaus olisivat ainoat tavoiteltavat arvot.

Tässä sekavassa ajelehtimisessa yrittäjyydessä on kuitenkin yksi hyvä puoli: pidän vaihtelusta. Elämän suklaarasiasta tulee välillä voittoja, välillä marsipaania. Ikinä ei tiedä, mitä sähköpostiin tupsahtaa tai kuka soittaa.

Alan hiljalleen hyväksyä sen, että en taida koskaan tietää, mikä minusta tulee isona. Ja sen, että kersa ei osaa vuorenvarmasti kertoa mitä äiti tekee työkseen. Katsotaan sitten vanhainkodissa, miltä cv näyttää.

Löytötavara nimeltä onni

Onnea! Sitä on tapana toivottaa melkein joka käänteessä, oli kyseessä sitten työhaastattelu, viisikymppiset tai uusi vuosi. Toivotus on geneerinen eikä ota kantaa onnen saavuttamisen keinoihin. Mikä aiheuttaa onnen ailahduksen hyväosaiselle vellihousulle, jolla on jo kaikkea?

Vaihtelu.

Pohdimme tätä onnen ulottuvuutta kerran Rooman lentokentällä. Mies huomasi lennon jälkeen matkatavarahallissa jättäneensä puhelimensa lentokoneen lehtitaskuun. Alkoi raivoisa suunnistus tiskiltä toiselle ja, ihme kyllä, puhelin palautui omistajalleen. Koti-insinööri totesi olevansa äärimmäisen onnellinen - kuin nyt vain ensimmäisen maailman ongelman selättänyt ihminen voi olla. Vaikka hän säästyi vain kohtuuullisen pieneltä vaivannnäöltä, rahanmenolta ja epämukavuudelta.

Miksi puhelimesta osaa olla onnellinen vasta, kun sen saa takaisin?  Löytötavaraonneen liittyy status quo: kaikkeen tottuu. Puhelimen takaisinsaaminen oli iloinen yllätys. Samalla tavalla onnea tuntee vesirokon voittamisesta (terveys tuli takaisin) ja kevään auringosta (kesä tulee takaisin).

Onnellisuus edellyttää kontrastia, epäonnea. Vastoinkäymisten ja takaiskujen kautta kyky tuntea onnen sävyjä, iloa, riemua, tyytyväisyyttä ja helpotusta, terävöityy.

Jos siis  haluaa ihmisen tuntevan itsensä onnelliseksi, hänelle pitäisi oikeastaan toivottaa kokonaista tunteiden vuoristorataa. Sillä helpoin tapa saavuttaa onnen tunne on menettää se.

Vaihtelevaa uutta vuotta siis, hyvä lukija! Toivottavasti saat takaisin jotain, minkä kadotit.

Viimeinen periaate vessasta alas

Muistan lapsuudestani yhden ison epäkohdan. Pikkuveljen lellimisen. Isosiskon roolissa minua vitutti suunnattomasti se, että pikkuveli pääsi aina ja kaikessa paljon helpommalla. Vanhempana minun piti aina joustaa, veli sai paljon helpommin kalliita hankintoja eikä joutunut tappelemaan luontoiseduista kuten kotiintuloajoista.

Olinkin pyhästi vannonut, että minä en aio tehdä samaa virhettä. Pikkusisko ei saa erityisasemaa. Skidi ja Snadi saavat samaa kohtelua ja ovat samalla viivalla kaikessa.

No, viikonloppuna Koti-insinööri sanoi ääneen sen, minkä jo tiesinkin.

"Kohtelet kuopusta ihan eri tavalla kuin esikoista, paljon lempeämmin."

Äh. Yritin puolustella, että niin tapahtuu ihan väkisinkin.

Neljän vuoden ikäero asettaa alle kouluikäiset täysin eri pelilaudoille. Toinen lukee sujuvasti tv:n tekstityksiä ja soittaa kanteletta, toinen pissii housuun, syö herneet palkoineen päivineen ja väittää, että hevoset kuowiutuvat munasta.

Ja ovathan ipanat kaksi kohtuullisen erilaista ihmistäkin. Toinen on rauhallinen ja vähän nörtti, toinen määrätietoinen riehupetteri. Toinen ei koskaan purrut ketään. Toinen on kehittänyt kaikenlaisesta venkoilusta, kivien syömisestä ja sohvalta putoilemisesta taiteenlajin. Ei niitä voi kohdella samoilla säännöillä.

Sitäpaitsi olen itsekin ihan eri tyyppi kuin kuusi vuotta sitten. Olen huomattavasti kärsivällisempi. Ymmärrän paljon paremmin lasten mielenliikkeitä. En enää seuraa sääntöjä hampaat irvessä, kun pienellä taktikoinnilla on saavutettavissa rauhanomainen ratkaisu. Huutaminen ei juurikaan auta (paitsi itseä), syli on paljon tehokkaampi keino, vaikka kuinka leukaperiä kiristelisi.

Onko perheen lasten tasa-arvoinen kohtelu ylipäätään harhaa? Oliko periaatteeni alusta pitäen tuhoon tuomittu?

Laitan toivoni siihen, että ehkä esikoista ei haittaa. Hän on lempeä ihminen. Hän on liittolainen, jonka kanssa voin nauraa ja pyöritellä silmiäni kaksivuotiaan sekoilulle, ja jonka valitsen kahvilaseuraksi. Sitäpaitsi esikoisesta on n. kolmetuhatta digikuvaa ja kuopuksesta yksi per synttärit.

Että sinne meni se viimeinenkin periaate. Onpa kevyt olo. Taidan soittaa broidille, että se saa anteeksi.

Tukka meni rikki

En meikannut tätäkään kuvaa varten.

Noin kauniisti sanottuna en ole mikään tyylikameleontti. Erityisen hyvin taipumukseni jämähtää näkyy tukkahistoriastani. Olen pitänyt ponnaria käytännössä koko elämäni.

Viimeisin muodonmuutos oli kahdeksannella luokalla, kun vaalennuksen päälle otettu permis käräytti surimman osan karvoista ja koko komeus piti saksia niskamittaan.

Sen jälkeen pidin 20 vuotta väriä ja etsiskelin joka aamu hiuslenksua.

Fledaani oli nimittäin mahdotonta pitää auki. Puolen tunnin päästä tukka näytti siltä, että se oli viimeistelty kyljyksellä ja sitten muotoiltu kireällä pipolla. Väri teki löysästä tukasta vähän karheamman, mutta sitten herkistyin väriaineille.

Lohduttauduin viime vuosina kuitenkin sillä, että vaikka yksi yksittäinen hius on ohut ja perunankuoren värinen, niitä on monta. Vuosi sitten jouduin kuitenkin korjaamaan lausuntoani. Huomasin valokuvista, että tukka oli ohentunut reilusti. Imetyksen lopettamisen jälkeinen sulkasato ei ollut korjaantunut reilussa vuodessa. Muutos on pysyvä. Päänahka paistaa ohimoilta ja poninhäntä on hyvin kapisen konin mallia.

Perkele. Tukka oli mennyt rikki.

Selkä seinää vasten päätin kuunnella kampaajaa. Katsoin kämmenet hioten, kun päähäni rullattiin vanha kunnon permis (tällä kertaa tukka ei sulanut pois) ja sen jälkeen saksittiin niska esiin. Eikä se nyt hullumpi ollut!

Siinä tuolissa istuessani muistelin nuorempana ihmetelleeni, miksi Mutsi jaksoi ottaa permanentteja. Että onko se vähän jumissa 80-luvulla tai jotain. Lisäksi hämmästelin kuolinpesää purkaessani, miksi kaapeissa oli purkkikaupalla erilaisia volume-alkuisia hiustököttejä. Nyt ymmärrän. Kiva havaita muuttuvansa äidikseen ihan joka saralla.

 Tällä sitten seuraavat 40 vuotta.

Neljä tuulihattua

Kun kävelin tänään Fredalla, huomasin auki olevan konditorian. Menin sisään. Ostin neljä mansikkatuulihattua. Vaikka emme ehtisi syödä niitä tänään ja lapset eivät missään tapauksessa edes jaksa kokonaista. Niitä olisi siis myös liikaa.

On huvittavaa saada itsensä kiinni oman äitinsä tavoista. Mutsilla oli nimittäin tapana tehdä samanlaisia random-herkkuostoksia, vailla mitään suunnitelmaa, kuka paakkelssit söisi ja milloin. Hänellä olis myös tapana syyllistää kaikkia muita, jos ne eivät menneet kaupaksi.

Olisi Mutsille ollut vielä asiaakin. Olisin halunnut kysyä, mitä mieltä hän on 24/7 auki olevasta yhteiskunnasta, kun tuulihattuja saa keskellä vainajien muistopäivää.

Ikävä on ollut jo kolme ja puoli vuotta.

Elämän tuhlaamisesta

Olen tällä viikolla lukenut juttuja parisuhteen panttivangeista. Siitä, kuinka miehet tuhlaavat naisten elämää. Ja sitten siitä, kuinka naiset tuhlaavat miesten elämää. Koko keskustelu vaikuttaa absurdilta.

(En aio nyt käsitellä sitä, että lapsen haluaminen ei ole mikään on/off -asetus: vain jos lisääntymisvietti on voimakas, päätöksenteko on helppoa -- kaikille muille se on arpomista. Äitimyytti, oma työtilanne ja lapsiperhe-elämän rankkuus ovat vauvan pelottava kylkiäinen. Omien kykyjen subjektiivinen analysointi on helvetin vaikeaa, riskit on punnittava itse. Siihen menee aikaa, joskus kahdeksan vuotta.)

Jäin pohtimaan tuhlaamisen käsitettä, kolmen vakavan (ja useamman ei niin vakavan) parisuhteen ponnekkuudella.

Havainto lisääntymisristiriidasta on tietenkin ihan oikea: naisilla arpomisaikaa on vähemmän kuin miehillä. Mutta ei kai ihan oikeasti kukaan voi syyttää elämän tuhlauksesta muita kuin itseään? Vika on vain paljon helpompi löytää siitä toisesta.

Parisuhde on kahden aikuisen ihmisen välinen sopimus yrittää elää yhdessä toistaiseksi voimassaolevalla sopimuksella. Eikö niin? Jos ison mittakaavan toiveet ja tavoitteet eivät kohtaa, sopimuksen saa irtisanoa. Jos ei uskalla, osaa tai kehtaa niin sitten on ehkä enemmän oman itsensä panttivanki. Silloin diagnoosi on läheisriippuvuus tai surkea itsetunto.

Ongelmallisinta on toiveiden piilottelu tai väistely. Kumppani, joka kieltäytyy puhumasta yhteisestä tulevaisuudesta, ei ole mikään kumppani - hän on keskeneräinen yksilö, jonka kanssa kohtuullisen vaativaa lapsiperhearkea ei kannata edes yrittää.

Aikuisiän parisuhteet ovat pitkiä, monimutkaisia ja joskus rankkojakin oppitunteja siitä, millaiseksi itse jonkun ihmisen seurassa muuttuu. Ihmiset oppivat. Ja jopa kasvavat. Väärä kumppani ei ole tuhlausta tai ajanhukkaa. Se on vain elämää.

Äiti ei leivo tänäänkään

Tänään on kansallinen korvapuustipäivä. Länsiväylä kertoo, että tämä fakta innostaa leipomaan. Rohkenen olla eri mieltä.

Tässä on itse tehty korvapuusti.

Vähän pohjasta kärähtänyt, hiukan kuiva ja sairaan ruma. Hiiva meinasi kuolla liian kuumassa maidossa ja maitoa piti hätäpäissään lorauttaa lisää. Sitten tarvittiin tietenkin myös jauhoja lisää. Kun takina kasvoi, ohjeen maustemäärä ei enää riittänyt, joten maku on laimeasti korvapuustia muistuttava. Leipomiseen menee kolme tuntia ja keittiö on projektin jälkeen täysin räjähtänyt.

Tässä on Kaisan Cafen (konditoria Tapiolassa) korvapuusti.

Kuva: Länsiväylä

Päältä rapsakka, sisältä mehevä, painaa neljänneskilon. Maku on taivaallinen, ja joka kerta sama.

Yksi suurimmista salaliitoista koskeekin itsetehtyä pullaa. Se on vain mestarileipurin tekemänä parempaa kuin kaupan pulla. Bonuksena ei tarvitse käydä ostamassa raesokeria ja kardemummaa, tiskata kymmentä eri kulhoa sun muuta sutia ja pyyhkiä taikinaa patterin välistä. Myös ostetusta pullasta leviää kotiin hyvä tuoksu ja kaupan pullankin saa lämpimäksi ihan kotikonstein.

Konditorian kautta kotiin, ihmiset. Keskitytte vain nauttimaan markkinatalouden eduista.

Mitä e-Mutsi saa maksaa?

Elelen kohtuullisen kiireistä aikaa. Vuoden mutsin jatko-osan käsikirjoitusta viimeistellään. Kustannustoimittaja ryhtyy hommiin lokakuussa ja kirjan pitäisi putkahtaa painokoneista heti vuoden alussa. Olemme Sadun kanssa kiinnostuneita tuottamaan kirjasta myös sähköisen version. Tutustuttuani Elisa Kirjaan mainosyhteistyön merkeissä, olen nimittäin käyttänyt sitä säännöllisesti.

Kirjakukkia Otavan seinällä.

TiVi kertoi kesällä, että e-kirjalla ei mene Suomessa erityisen hyvin. Suomessa kustantajien liikevaihdosta tulee e-kirjoista vajaa prosentti. Yhdysvalloissa vastaava luku on jo yli 22 %, ja kasvu on kovaa. Miksi myynti tahmaa?

Syyksi on veikkailtu lukulaitteiden puutetta (tämä on ehkä myös tiedon puutetta: kirjan lataamiseen ja lukemiseen käy mikä tahansa internetiin kytkeytyvä mylly, mutta lukulaitteella saa miellyttävän lukukokemuksen) ja asenteita (paperinen kirja on edelleen käyttöliittymänä ihan ok), mutta hiukan vanhemmassa Kauppalehden uutisessa analysoitiin e-kirjan korkeaa hintaa.

Toki sähkökirjankin tekeminen maksaa. Tekstitiedosto täytyy taittaa e-kirjaksi siinä missä paperiseksikin, mutta kulut paperista, painamisesta, rahtaamisesta ja varastoinnista ovat nolla. Kun vielä ottaa huomioon, että kirjasta ei jää ostajalle itselleen mitään, minkä voisi lainata, myydä tai antaa eteenpäin, hinnan pitäisi olla selvästi paperista kirjaa edullisempi. Näin ei ole. Tämä johtuu mm. alv:sta, joka on paperikirjalle 9% ja sähköiselle 24%.

Olen päässyt kustantajan saappaisiin jo viime keväänä. Koska ensimmäinen kustantajamme meni penaaliin, otimme helmikuussa Vuoden Mutsista omakustannepainoksen suomalaisessa digipainossa. Painokuluiksi tuli 14 euroa per kirja (ympäristöpaperille vielä). Tällä persnettohinnalla myymme kirjaa Kirjavälitykselle, joka välittää kirjoja kirjakaupoille, jotka puolestaa myyvät kirjaa yleensä 30 euron pintaan. Jos kirjan ostaa "verkkokaupastamme" hintaa tulee 25 egeä (sis. alv ja n. 4 egen pakkaus- ja postikulut), Sadulle ja minulle jää jaettavaksi kuusi egeä per teos. Jee.

Kieltämättä sähköinen jakelu siis kiinnostaisi. Kustantajalle tulisi edelleenkin kuvittamisesta ja taittamisesta syntyvät kulut ja hinnasta varmaankin pitäisi laittaa siivu jakelijataholle kuten Elisa Kirjalle, mutta nähdäkseni voisimme helposti pistää hinnan paljon alemmaksi ja saada silti itse pari egeä enemmän.

Toimittaja Riku Siivonen keuli Facebookissa, että pitkiä tutkivia digiartikkeleja yksitellen julkaiseva Long Play on jo ensimmäisenä toimintavuotenaan kääntynyt voitolliseksi. Tämä on helvetin hieno juttu sekä sisällöllisesti että liiketoimintamallin kannalta: kirjoittajalta kuluttajalle -malli toimii Suomen markkinoilla ymmärtääkseni ensimmäistä kertaa tappiotta. Ehkä joskus näin ansaitsevat kirjailijatkin?

Kertokaapa te, jotka ette lue e-kirjoja: mikä on suurin syy boikottiin? Analyyttisimmän perustelun antajalle laitan lipun Helsingin kirjamessuille 24.-27.10.!

Ps. Alekoodit Elisa Kirjan kauppaan ovat voimassa vielä 15.9. asti

• koodilla katja1 saatte ilmaiseksi yhden Long Play -artikkelin 1-5 (uusimmat eli Malmivaara ja Mikkelin kikkeli eivät sisälly diiliin).
• koodilla katja2 saatte 10% alennusta mistä tahansa kirjaostoksesta.

Perheillä oli liian kivaa

Olen yrittänyt saada selkoa, mitä budjettiriihessä oikein päätettiin lapsiperheiden osalta - ja miksi. Vaikeaa on.

Säästöjähän päätöksillä toki haettiin. Mutta kun skenaarioita on monia, laskelmat ovat parhaimmillaankin vain arvioita: säästöjä ei välttämättä tule. Lapsilisien poisto hyvätuloisilta olisi ollut selkeä kohde.

Lisäksi muutkin perustelut olivat hataria.

Kotihoidontuen jakamista perusteltiin tasa-arvolla (itse olisin lähtenyt siihen 6+6+6 malliin), mutta subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajausta ei erityisemmin millään. Ehkä se tehtiin puhtaasta solidaarisuudesta. Ilmeisesti edelleen on vallalla harha, että näin laitetaan äitiyslomailevien lattemammojen shoppailulle piste. Vauvan kanssahan sitä oikein hakeutuu kauppakeskuksiin viihtymään, julki-imettämään ja pyllypesupistettä etsimään. Niin ja työttömänä olin muistaakseni kiireisempi kuin koskaan.

Erityisesti jännittää, mitä tämä rajaus tarkoittaa käytännössä. Elina Hirvonen näkee sen heikoimmassa asemassa olevien lasten lyömiseksi. Minuakin epäilyttää. Tarkoittaako osa-aikainen hoito kerhoja, avoimia päiväkoteja tai muuta kaupungin vapaaehtoisesti järjestämää toimintaa? Niitähän voi sitten lakkauttaa seuraavalla säästökierroksella.

Hyviä puolia on vaikea löytää. Tässä ratkaisussa näytettiin tasapuolisesti persettä sekä niille, jotka haluavat hoitaa lapsia itse kotona, että niille, jotka juuri ja juuri selviytyvät yhdestä lapsesta kerrallaan. Onnellisuushöpötys, jota vielä pari vuotta sitten oli ilmassa, on ilmeisesti näissä talouskantimissa kuopattu. Sen verran voin nimittäin ennustaa, että mitä vähemmän perheillä on valinnavaraa, sitä enemmän lisääntyy säätö.

Onhan sekin tietysti tasa-arvoa, että kaikkia vituttaa. Terveisiä vaan sieltä perheestä.

Äänikirja kaipaa totuttelua

Olen nyt pari viikkoa totutellut kuuntelemaan kirjoja. Yllättävän moni teistä kertoikin e-kirjapostauksen perässä olleensa äänikirjan kanssa jo lenkillä, bussissa, autossa, käsitöissä, perunoita kuorimassa tai siivoamassa. Odotin kokeilua innolla: olisi varsinaista multitaskausta, jos voisin fillaroida duuniin kirjan tahdissa: päivän treeni, kulttuuriannos ja työmatka yhdellä iskulla!

Se ei ole onnistunut. Ongelma on siinä, että lukulaitteen mukana tulleet standardikuulokkeet eivät pysy korvissani ilman ilmastointiteippiä! Korvani ovat lasten mallia. Kun tiedustelin hifi-ystäviltäni pienempiä kuulokkeita, he suosittelivat korvan sisään työnnettävää mallia, joka blokkaa kaikki muut äänet pois. Mutta eihän sellaisten kanssa uskalla pyöräillä Helsingin pääväylillä, joilla pitää olla alati porkkanana. Kertokaa, jos tiedätte ratkaisun!

Lastenkirjapuolella sujui paremmin. Valkkasin Elisa Kirjasta Skidille tänä kesänä suureen suosioon nousseen Risto Räppääjän. Yhdestä asiasta tuli kuitenkin ipanalta heti kritiikkiä: äänikirjasta puuttuvat kuvat.

Totta. Kuusivuotiaskin haluaa vielä katsella kuvia!

Kun olin pienenä kipeä, sain kuunnella satukasetteja. Uppo-Nallen seikkailut olivat hittikamaa, sillä niissä oli myös musiikkia. Tuli heti mieleen, miksi uuden sukupolven teknologiassa on vähemmän elämyksellisyyttä kuin 80-luvun kasettimankassa: äänikirjassa voisi olla useampi lukija, äänitehosteita ja kuvia, miksei joissain kirjoissa myös interaktiivisuutta! Tuotettahan voisi myydä sekä riisuttuna mallina että kaikilla herkuilla.

No, kun valitin tästä puutteesta, kuulin, että valikoimassa on kuin onkin olemassa kuvaäänikirjoja. Kyseessä on Elisan kehittämä kirjaformaatti, joka yhdistää kuvituksen ja kertojaäänen, mutta nähdäkseni lukemisto on toistaiseksi suunnattu vähän nuoremmille. Hinta ei onneksi päätä huimaa (2€ ->), joten Snadin kanssa kokeilen sitten näitä.

Vaikka vannonkin edelleen lapsille lukemisen nimeen, yhdessä kuunteleminen on ollut yllättävän miellyttävä kokemus. Lukijan ääni on mukava, lukunopeus miellyttävä, lehden kääntäminen ei katkaise keskittymistä, sohvalla on kuunnellessa parempi asento... ja lopuksi lapsi nykii hihasta, että äiti, sä kuorsaat. 

Tiedän, mitä teen seuraavan kerran kun uni ei tule.

Ps. Muistutuksena, jos ette ole vielä koodejanne käyttäneet, että teille on Elisa Kirjaan kaksi alennuskoodia elokuun loppuun asti:

• koodilla katja1 saatte ilmaiseksi yhden Long Play -artikkelin 1-5 (uusimmat eli Malmivaara ja Mikkelin kikkeli eivät sisälly diiliin).
• koodilla katja2 saatte 10% alennusta mistä tahansa kirjaostoksesta.

Elisa Kirja: kuinka minusta tuli sekakäyttäjä

Suomen Blogimedian kautta tuli kysymys, haluanko osallistua Elisa Kirja -yhteistyöhön. Periaatteessa kyllä: rakastanhan lukemista! Mutta että e-kirjoja? Onko niitä jo enemmän kuin kymmenen? Ja miten niitä muka luetaan, ja ne laitteethan on tosi hankaliakin. Tiedän, koska vilkaisin yhtä kolmen sekunnin ajan vuonna 2009 ja totesin vehkeen omituiseksi. Mihin se kirjanmerkkikin laitetaan!

Ennen...

Minä ja kirja tapaamme nykyään vain lomilla. Tämän elämänvaiheen to do -lista on arkena tapissa ja kirjat ovat ensimmäinen pudokas. Mutta miksi? Kyllä minä periaatteessa lukea ehtisin, mutta en ehdi kirjastoon enkä kirjakauppaan. Bussissa ei näe pientä pränttiä ja pyörän selässä taas ei voi (eikä uskalla) lukea. Voisiko modernisaatiosta olla jopa apua? Jos onkin niin, että istun pappamopon satulassa Gutenbergin kanssa ihan pelkän tavan vuoksi?

Käteeni lykättiin Samsungin lukulaite ja kolme ilmaiskoodia kirjaostoksia varten. Kun klikkasin itseni kauppaan, tajusin olleeni enemmän jumissa kuin kuvittelinkaan.

• Valinnanvaraa on. Elisa Kirjassa on tällä hetkellä noin 7000 teosta, harlekiineista tietokirjoihin. Mukana on perusdekkareiden ja romaanien lisäksi siis keittokirjoja, sarjiksia, lasten- ja nuortenkirjoja ja Long Play -artikkeleita. Tietokirjaosastosta näkyy löytyvän mm. Sinkkosta ja Keltikangasta, jos joku uskaltaa lastenkasvatuskirjallisuutta lukea. 
• Aina ei tarvitse lukea. Voi kuunnella. Koska äänikirja. Ai hurja. Ehkä sille romaanillekin löytyy aikaa, jos sen kuluttaa työmatkalla tai lenkillä kuunnellen. 
• Hintaskaala on laaja. Lastenkirjoja saa 50 sentillä, Eläketalouden oppikirjan kuudellakympillä. Ihan kaikkea ei tarvitse ostaa: paljon kirjoja kuten klassikoita löytyy ihan ilmaiseksi! Mitäs jos kokeilisit Remeksen sijaan Saima Harmajaa? Tai espanjan alkeita. 
• Kirjoja löytyy myös englanniksi ja ruotsiksi.

Luddiitin yllätti myös se, että kirjojen ahmimiseen sopii melkein mikä tahansa internetiin kytkeytyvä leivänpaahdin - et tarvitse erikoislukulaitteen viimeisintä versiota, ellet välttämättä kaipaa modernia lukukokemusta. Ja jos kaipaat, mutta tunnet vastenmielisyyttä teknologian hankintaa kohtaan, lainaa laite kirjastosta!

...ja nyt!

Koodeja ei ollut vaikea käyttää.

Olin halunnut jo pitkään lukea Riku Siivosen Long Play-artikkelin Päänavauksia, jossa kerrotaan lasten käytöshäiriöiden parantamisesta kalloleikkauksilla (Huom! voitte käydä lukemassa sen ihan ilmaiseksi koodilla katja1). Aihe kiinnosti vuoden takaisen neuvolaepisodin takia. Snadin aukileet menivät kiinni hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin neuvolalääkäri totesi huolestuneen oloisena, että aivojen kasvaminen täytyy ottaa erityistarkkailuun. Luonnollisesti googlasin kotona aihetta ja sain paskahalvauksen. Päänympärystä ei mitatakaan siksi, että kaupasta löytyy sopivan kokoinen pipo! Toistaiseksi aihetta leikkaukseen ei onneksi ole ilmennyt.

Seuraavaksi päätin napata digihyllyyni lastenkirjan, joista on perheessämme koko ajan vähän pulaa, iltasatusessio kun vedetään 365 kertaa vuodessa, molemmille lapsille erikseen. Päädyin kesän aikana suureen suosioon nousseeseen Risto Räppääjään - äänikirjana. Illalla siis testaan kersan kanssa, miltä tuntuu, kun joku lukee meille!

Kolmanneksi shoppasin Camilla Läckbergiä. Ruotsalaisdekkarit toimivat aina. Imaisin Visbyn reissulla Perillisen ja ajattelin jatkaa Enkelintekijällä.

Summa summarum: sekakäyttö kunniaan! Aion edelleen ostaa ja lainata kirjoja myös paperiversioina, sillä aurinkorasvaiselle ja hiekkaiselle rantapyyhkeelle ei samsungilla ole asiaa. Toisaalta saan kävelylenkillä sykkeet vauhtikestävyystasolle dekkaria kuunnellen. Kirjalle ja e-kirjalle on molemmille paikkansa.

Testatkaa vaikka. Teille on Elisa Kirjaan kaksi alennuskoodia:

• koodilla katja1 saatte ilmaiseksi yhden Long Play -artikkelin 1-5 (uusimmat eli Malmivaara ja Mikkelin kikkeli ei sisälly diiliin).
• koodilla katja2 saatte 10% alennusta mistä tahansa kirjaostoksesta.

Enjoy! Kuulen myös mielelläni kokemuksianne sekä e- ja äänikirjoista, hinnoista, lukulaitteista ja lukusuosituksista!

Älä tuijota turvallisuutta

Kirjoittelin eilen kolumnissani, että jostain minulle tuntemattomasta syystä ihmiset pitävät lasten kalliolla kiipeilyä vaarallisena. Minä pidän sitä sitä välttämättömänä. Ihminen on kiikkerä, puhelinpylvään mallinen eläin, jolle tasapaino on täysikasvuisena pirun tärkeä taito.

Lasten turvallisuusajattelu onkin vähän vinoutunutta. THL:n tapaturmatilastot lasten ja nuorten osalta ovat aika selkeitä. Kaatumisesta joutuu kyllä usein sairaalaan, mutta pahin uhka sekä lapselle että nuorelle on liikennetapaturma, ei luonto. 

Jotkut koulut ovatkin antaneet suosituksia, joiden mukaan 1- ja 2-luokkalaisten ei tulisi kulkea koulumatkaa pyörällä. Perusteena on joskus liikenneturvallisuus ja joskus säilytystilojen puute.

Kallioiden sijaan meidän pitäisikin puhua siitä, miksi tällaisia rajoituksia tarvitaan - ja ovatko ne hyvä ratkaisu? Liikkumiseenhan pitäisi kannustaa.

Pelkkää onnettomuustilastoa ei voi tuijottaa, sillä vaakakupissa painaa myös liikkumattomuuden hinta: aikuisiän tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja metabolinen oireyhtymä. Lisäksi lasten luut tarvitsevat vahvistuakseen monipuolista kuormitusta ja säännöllinen liikunta lisää vireyttä ja parantaa unenlaatua. Puhumattakaan siitä, että ketteryys ja hyvä kehonhallinta vähentävät mm. liikuntavammoja.

Jos kiellon syy on liikenneturvallisuus, voisin kuvitella, että kyseiseen kouluun on hasardia myös kävellä tai potkulautailla. Lapsia pitäisikin suojella surkeilta liikenneratkaisuilta eikä pyöräilyltä. Tämä edellyttää nykyisestä autot ensin -ajattelusta luopumista. Koulujen lähistölle tarvitaan ärhäköitä toimenpiteitä: nopeuksien pudottamista (nopeusrajoituksia, kapeita teitä, hidasteita), ajokieltoja, suojateitä, kaiteita, pyöräteitä, kevyelle liikenteelle optimoituja risteyksiä sekä yli- ja alkulkua, jotta reitistä tulee turvallinen myös lyhyelle jalankulkijalle ja pyöräilijälle.

Kyllä puusta voi pudota, juureen kompastua ja kalliolla kaatua. Mutta sen sijaan, että kielletään luonnossa liikkuminen, keskitytään siihen ihmisen rakentaman ympäristön turvallisuuteen. Ei tämä maailma ihan valmis ole.

Kenkäkaappi uusiksi - taas

Minun on aina ollut vaikea löytää sopivia kenkiä. Pitkät varpaani aiheuttavat sen, että päkiä on aina väärässä kohdassa. Parikymppisenä ei pieni epämukavuus juuri haitannut, mutta nykyään sanktiot vääränlaisista kengistä tuntuvat heti polvissa ja selässä.

Siksipä ottaakin aivan tajuttomatsi pannuun, kun raskaus tulee kalliiksi jo toistamiseen. Tiedekin myöntää jo, että naisen jalka tosiaan kasvaa raskauden aikana. Ensimmäisen raskauden jälkeen molempiin jalkoihin ilmestyikin yksi numero lisää. Aikani odottelin, josko räpylä olisi palannut entisiin mittoihin, mutta ei. Hyvästelin melkein kaikki kenkäni. Niitä ei ollut ihan vähän.

Heippa. Vittu.

Tutkimuksessa todettiin, että jatkoraskaudet eivät näyttäneet lisäävän jalan kokoa, mutta olen ilmeisesti virkistävä poikkeus. Ilmeisen peruuttamattomia muutoksia tapahtui nimittäin toisellakin kerralla. 

Tämän kerran saldona vain toinen jalkateräni näyttäisi kasvaneen puoli numeroa (jalkani ovat siis nyt erikokoiset) ja päkiöiden kohdalta lesti on mystisesti leventynyt. Vaikka osasin pelätä pahinta ja pistin kenkäostokset pariksi vuodeksi jäihin, joudun taas luopumaan kenkäsatsista. Satsi on pienempi mutta sitäkin kirpaisevampi. Kuvittelin eläväni Diane von Furstenbergien kanssa loppuelämäni.

Juoksin viime viikolla noin kymmenen kenkäkauppaa läpi - tuloksetta. En ole tennari-ihminen, haluan pienen koron ja nahkakengän, mutta edes Ecco ei pelastanut. Joudun ilmeisesti jatkossa teettämään kenkäni, ellette osaa vinkata valmistajaa tai merkkiä, joka sopisi naispuoliselle Hessu Hopolle. Kiitos jo etukäteen.

Mummityyppinen äiti

Juttelin ystäväni kanssa lasten isovanhemmista. Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet, mutta anoppini, lasten Mummi, on energinen eläkeläinen, joka on aina valmis lapsenpiiaksi, ihan vapaaehtoisesti. Hän soittelee ipanoille melkein päivittäin, järjestää teatterireissuja ja ottaa yökylään. 

Ystäväni taas kuvaili omaa anoppiaan ei-mummityyppiseksi. Tällä hän viittasi siihen, että tämä mummi asuu Aurinkorannikolla, värjää hiuksiaan kirkkaanpunaiseksi eikä halua ristikseen sen enempää miestä kuin kissaa.

Niin tosiaan. 

Isovanhempien osallistumisesta lastenlasten hoitoon on puhuttu päivähoitokeskustelujen lomassa. Mutta jos lapsi ei tee kenestäkään vastuullista ja välittävää äitiä, miksi ihmeessä kuvitellaan, että lapsenlapsi muuttaisi naisen hoivaviettiseksi piirakanpaistajaksi? Varsinkin kun mummit ovat eläneet maailmassa, jossa naisella ei ole ollut automaattisesti vapautta valita elämäntyyliään. Naisen rooli oli olla äiti.

Vaikka Suomi onkin nykyään naiselle kohtuullisen hyvä maa toteuttaa itseään, kannattaa vilkaista lähihistoriaa. Tasa-arvoon pyrkimisen tie on ollut pirun kivinen. Lait raskaudenkeskeytyksen mahdollistamisesta, ehkäisypalveluiden saatavuudesta (e-pilleri tuli markkinoille 60-luvulla) ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisoinnista ovat järkyttävän tuoreita, vaikka minulle ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Ja vaikka lait kitkutellen muuttuvatkin, asenneilmaston muuttuminen on vielä hitaampaa. Minun äitini kasvatettiin äidiksi, koska se oli naiselle hyväksi katsottu rooli, jopa ainoa sellainen. Pikkukylässä epäsovinnainen käytös, kuten naisen työssäkäynti, ei ollut hyväksyttävää. Vapaaehtoista lapsettomuutta ei ollut virallisesti olemassakaan ja vahingossa raskaaksi tulleen piti ehdottomasti mennä naimisiin, synnyttää ja alkaa elää normaalia elämää. Vertaistukea ei toisinajattelijoille ollut.

Ei siis ihme, jos äideillämme on omat traumansa. Silloin mumminkin rooli voi tuntua ahdistavalta.

Onneksi nykyään mahdollisuuksia on enemmän. Lapseton nainen voi riekkua kummilasten kanssa Lintsillä. Mummi saa rauhassa naukkailla martineja Rivieralla. Ja vaari voi sillä välin katsella ipanoiden kanssa Pikku Kakkosta.

Treffit itseni kanssa

Minulla on tänään vapaailta. En ole buukannut kalenteriini yhtään mitään. En aio tavata edes ystäviä tai käydä leffassa. Aion olla yksin himassa, tehdä mitä mieleen juolahtaa - ja nauttia.

Toisella äidillä on sama tilanne. Mutta häntä tilanne harmittaa ja ahdistaa. Hänen on vaikea keksiä tekemistä ja viikonloppu ilman perhettä on vain ja ainoastaan vastenmielinen ajatus.

Kuva: Flickr / B4Bees

Ongelmansa kullakin. Olen kestosyyllistynyt siitä, että olen huono laumaeläjä - ei äiti voi olla mikään sosiopaatti-erakko! Vietän kuitenkin ihan mielelläni viikonlopun ilman perhettä. Jopa vaadin sitä aika ajoin.

Parisuhteessa oman tilan pitäminen oli vielä helppoa: molemmilla oli omat harrastuksensa, ystävänsä ja reissunsa, yhdessä ei tarvinnut nyhjätä joka jumalan minuuttia. Lapsi toi tähän valtavan mullistuksen: äitiysloma tarkoitti pakkotyötuomiota mykän kääpiön seuraneitinä, taaperoelämä taas sitä, että töistä tullessa alkaa saumattomasti työvuoro kamaripalvelijana. Pikkulapsiaika on sanalla sanoen hermostuttavaa.

Koska viihdyn yksin. On ihanaa, kun ei ole muita.

Yksinolossa parasta on paineeton itsensä miellyttäminen. Ei tarvitse pitää huolta kenenkään verensokerista tai päiväuniajoista (paitsi omistaan). Voin lukea kirjaa monta tuntia putkeen, juoda mehua suoraan purkista ja jättää kamani levälleen pitkin kämppää. Säätelen itse tilan volyymia: halutessani voin rikkoa hiljaisuuden huudattamalla stereoista jotain ihan muuta kuin ihhahhaata. Saan röhnöttää sohvalla ilman, että joku metriheikki kiipeää päälleni. Ja yksin nukkuminen, se vasta kruunaa kaiken.

Rakastan perhettäni, mutta rakastan myös rauhaa. Ja nämä kaksi eivät sovi samoille treffeille.  Onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin. Sooloilija oppii ottamaan rauhaa pienemmissä erissä, muu perhe taas tottuu siihen, että tämän äidin on saatava välillä yksinäisyysannoksensa. Vastapalvelukseksi yritän esittää laumaeläintä niin hyvin kuin osaan.

Kertokaapa, oletteko luontaisesti joko erakkorapuja, sylipuudeleita vai jotain siltä väliltä?

Ikärajoja

Lapsiperheet ja alkoholinkäyttö. Siinäpä Suomessa aina ajankohtainen puheenaihe, valitettavasti. Viimeksi nousi esille vanhempien käytös laivoilla ja toisaalta myös laivayhtiöiden toiminta. Satu hämmästeli joku aika sitten, miksi suomalaisen on niin vaikea erottaa hiprakka ja känni.

Kokemukseni alkoholinkäytöstä pienen lapsen näkökulmasta ovat tavanomaisia. En kiinnittänyt vanhempieni juomiseen mitään huomiota. Traumoja ei ole. Viiniä meillä ei arkena juotu, juhlissa kyllä. Mutsi joi viikonloppuisin yhden oluen. Faijalla meni joskus yli.

Olen saanut lapseni aika vanhana, yli kolmikymppisenä. Olin ehtinyt rellestää ja hillua ihan riittävästi. Keski-ikäistyminen on tuonut mukanaan myös fysiologisista muutoksia: naaman romahtamisen lisäksi juhlimiskonseptiakin on pitänyt tarkistaa.

Juomavalikoima on nykyään hyvin, hyvin rajallinen. Niiden muutamien alle parikymppisenä pilattujen juomien lisäksi kuohari närästää, kalja turvottaa (pidän eniten ykkösestä), siiderissä on satamiljoonaa kaloria ja lime-mansikan maku, punkusta tulee päänsärky ja väkevistä pleksit (viininjuojana hörppään drinkit aivan liian nopeasti).

Krapulat ovat aivan karseita. Ne iskevät helposti ja aivan kohtuuttomalla voimalla nautittuun nestemäärään nähden. Henki ei kulje, uni ei tule (painajaiset kyllä) ja keskittymiskyky on nolla. Lisäksi näissä tiloissa joutuu marinoimaan itseään vähintään kolme päivää.

Baareihin en edes halua mennä. Siellä on humalaisia ihmisiä, joita en tunne ja musiikkia, josta en piittaa, liian kovalla molemmat. Juomat maksavat saman verran kuin viikon kauppalasku. Puhua ei voi, istumaan ei pääse, tanssia ei kehtaa. Miksi vaivautua.

Uusissa rajoissa on toki ollut opettelemista. Onneksi lähtölaukaukseen ei tarvittu kuin yhdet firman keväjuhlat, jonka jälkiseuraamukset podettiin hiekkalaatikon reunalla.

Säännöt ovat nykyään seuraavat:

Yksi tai kaksi on perussetti.
Kolmas tarkoittaa bileitä ja hiprakkaa - ja on viimeinen lasten kanssa nautittava annos.
Neljäs on jo uhkarohkeaa - ja se viimeinen ilman lapsia nautittava juoma.
Koska viides on vain ja ainoastaan vaikeuksien kerjäämistä ja huomispäivän tuhlaamista ja kuudes on sama kuin hankkisi noron, menkat ja sydänkohtauksen yhtäaikaa.

Kotiin on lähdettävä viimeistään yhden pintaan, sillä yöunien uhraamiseen pitää olla todella painava syy.

En ole pahoillani iän tuomista rajoitteistani, päinvastoin. Pääsen lähes poikkeuksetta hiihtämään bileiden jälkeen ja risteilyllä ehdin aamupalalle. En osaa spekuloida millainen äiti olisin ollut 20 vuotta sitten. Mutta olen hiton tyytyväinen, että Skidi piirtää käteeni viinilasin eikä prikkaa salmiakkikossuja.

Millainen jouluihminen olet?

Joulun alla on mainio hetki tarkastella ihmisyyttään. Joulu koskettaa nimittäin ihan jokaista jollain tavalla. Duunasin joulumielisen testi, joka paljastaa oletko täysiverinen jouluihminen, joka loihtii joulun koko suvulle vai onko joulu sinulle yksi pitkä sunnuntai? Tee testi niin tiedät!

1. Täydennä lause: joulu on
a) ...vuoden kohokohta! Olen suvun virallinen jouluproikkari ja perinnevastaava, joka aloittaa jouluun valmistautumisen jo tammikuussa. Joulu tehdään pitkän kaavan kautta: on tonttulakit, rosollit, laatikot ja olkipukit, kaiken pitää olla täydellistä viimeistä himmeliä myöten.
b) ...juhlapyhä johon liittyy vaihteleva määrä stressiä. To-do listani on pitkä ja vaativa mutta viimeistään aatonaattona hyväksyn, että kaapit pitää siivota vain, jos aikoo viettää joulun siellä.
c) ...lomaa! Napsautan duunissa out-of-officen päälle ja suuntaan kinkun kiilto silmissä valmiiseen pöytään.

2. Millainen on lahjapolitiikkasi?
a) Kirjoitan pitkin vuotta vihkooni lahjaideoita, jotta jouluna varmasti on jokaiselle toivottu paketti. Luonnollisesti myös villasukkatehdas on pyörinyt elokuusta lähtien ja purkki omatekemää viikunahilloa liikenee kuokkavieraallekin.
b) Lahjapolitiikkaani voi kuvata sanalla aattopaniikki. Onneksi Alkosta löytyy lahja melkein kaikille*.
c) Mutsille ostan ässäarvan kiskalta. Muut saavat nauttia mainosta seurastani.

3. Miten salonkikelpoisia pakettisi ovat? 
a) Rakastan paketointia! En ikinä käyttäisi kauppojen paketointipalveluita vaan pyöräytän itse lahjat persoonallisiin, uniikkeihin paketteihin ja kirjoitan mustekynällä jouluiset värssyt pakettikortteihin.
b) Osaan kihartaa lahjanarua ilman, että naru katkeaa enkä tarvitse ketään pitämään sormea solmukohdan päällä. Paketeissani ei ole repeämiä, teippisöhryjä ja veritahroja - paljoa.
c) Nitoja, sinitarra, muovipussit ja jeesusteippi - niistä se hyvä paketti syntyy.

4. Mikä on joulusi hartausaste?
a) Muistan joulun alkuperäisen sanoman ja pidän hiljentymistä osana joulun viettoa. Joulukirkko tai -hartaus on vankkumaton perinne.
b) Uskon enemmän joulupukkiin kuin Jeesukseen, mutta mieli läikähtää niin Lumiukosta kuin Turun joulurauhan julistuksestakin.
c) Joulussa on parasta Tapaninpäivä. Koska silloin voi lähteä kavereiden kanssa kreisebailaamaan!

5. Millainen on aattoaamun tunnelma?
a) Jouluaattona koti on valmis jouluun: huusholli tuoksuu kuuselta ja glögiltä, musiikkisoittimesta raikuvat joululaulut ja jääkaapissa on kolmen päivän ruoat kahdellekymmenelle hengelle. Tipe, tipe!
b) Huomaan, että leipomukseeni tulevia cashew-pähkinöitä olisi pitänyt liottaa yön yli ja joudun tyytymään kaupan versioon. Lisäksi olen piilottanut lasten lahjat niin hyvin, etten itsekään löydä niitä. Kersat myös pitävät huolen, että äänimaailma koostuu täpinöitsemisestä ja joulupukin kuumasta linjasta.
c) loistava! Luvassa on puolille päiville makoilua, lahjoja ja ruokaa. Taas jälkeen kerran saan minimipanoksella maksimihyödyn.

Eniten a-vastauksia: Olet piparintuoksuinen Joulun Henki, jolla on suora linja Korvatunturille. Ilman sinua aattona syödään makaronilaatikkoa ja piirileikit vedetään kaktuksen ympärillä.
Eniten b-vastauksia: Olet sydämeltäsi jouluihminen, mutta käytännössä aikataulusi sanelee myös joulukuussa työpaikka ja päivähoito. Tavoitteesi ovat joka joulu korkealla, mutta osaat antaa itsellesi jo armoa.
Eniten c-vastauksia: Olet todellisessa win-win tilanteessa (ja todennäköisesti alle 25-vuotias). Rentoilun ammattilaisena osaat kyllä arvostaa joulua ja otat siitä ilon irti niin kauan kuin mahdollista.

Riemullista, rauhallista ja nautinnollista joulua itse kullekin säädylle: jouluihmisille, juhannusihmisille, sinkuille ja perheellisille. Päivä pitenee jo!

Ps. Ei kannata yrittää aattona Alkoon eikä soittaa joulupäivänä vihaisena jakelupäivystykseen, kun aamun sanomalehteä ei näy.