Toisella äidillä on sama tilanne. Mutta häntä tilanne harmittaa ja ahdistaa. Hänen on vaikea keksiä tekemistä ja viikonloppu ilman perhettä on vain ja ainoastaan vastenmielinen ajatus.
 |
| Kuva: Flickr / B4Bees |
Ongelmansa kullakin. Olen kestosyyllistynyt siitä, että olen huono laumaeläjä - ei äiti voi olla mikään sosiopaatti-erakko! Vietän kuitenkin ihan mielelläni viikonlopun ilman perhettä. Jopa vaadin sitä aika ajoin.
Parisuhteessa oman tilan pitäminen oli vielä helppoa: molemmilla oli omat harrastuksensa, ystävänsä ja reissunsa, yhdessä ei tarvinnut nyhjätä joka jumalan minuuttia. Lapsi toi tähän valtavan mullistuksen: äitiysloma tarkoitti pakkotyötuomiota mykän kääpiön seuraneitinä, taaperoelämä taas sitä, että töistä tullessa alkaa saumattomasti työvuoro kamaripalvelijana. Pikkulapsiaika on sanalla sanoen hermostuttavaa.
Koska viihdyn yksin. On ihanaa, kun ei ole muita.
Yksinolossa parasta on paineeton itsensä miellyttäminen. Ei tarvitse pitää huolta kenenkään verensokerista tai päiväuniajoista (paitsi omistaan). Voin lukea kirjaa monta tuntia putkeen, juoda mehua suoraan purkista ja jättää kamani levälleen pitkin kämppää. Säätelen itse tilan volyymia: halutessani voin rikkoa hiljaisuuden huudattamalla stereoista jotain ihan muuta kuin ihhahhaata. Saan röhnöttää sohvalla ilman, että joku metriheikki kiipeää päälleni. Ja yksin nukkuminen, se vasta kruunaa kaiken.
Rakastan perhettäni, mutta rakastan myös rauhaa. Ja nämä kaksi eivät sovi samoille treffeille. Onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin. Sooloilija oppii ottamaan rauhaa pienemmissä erissä, muu perhe taas tottuu siihen, että tämän äidin on saatava välillä yksinäisyysannoksensa. Vastapalvelukseksi yritän esittää laumaeläintä niin hyvin kuin osaan.
Kertokaapa, oletteko luontaisesti joko erakkorapuja, sylipuudeleita vai jotain siltä väliltä?
Niiiiiin tiedän ton tunteen! Meillä pikkunen on vielä aika pikkunen (8kk) eikä niitä hetkiä yksin kotona kovinkaan usein tule. Kyllähän sitä iltaisin toisinaan on menoa, mutta siis tyhjä koti. Saada istua täysin häiriöttä tietokoneella vaikka koko päivä. Lukea rauhassa kirjaa. Syödä mitä sattuu millon sattuu ja nukkua ihan oman fiiliksen mukaan. Ilman Mitään Kiirettä. Huh, kuulostaa ihan utopialta.
VastaaPoistaMä olen ominu mutsini käyttämän termin: sosiaali-erakko. Tykkään ihmisistä, oon ihan yltiösosiaalinen, viihdyn isoissa porukoissa - mutta siihen vastapainoksi tarviin sitten sitä täysin omaa tilaa ja aikaa. Ja tosiaan viikonloppu yksin kuulostaa ajatuksena upealta, ja ehkä parasta siinä on se, että sen yksinäisen, nautinnolisen viikonlopun jälkeen se oma perhe taas palautuu :)
Sosiaali-erakko: Ällistyttävää, että joku toinenkin käyttää tuota sanaa! Olen kutsunut itseäni sosiaaliseksi erakoksi jo vuosikausia.
PoistaAlan äksyillä kaikille ja vetäytyä ihan minne vain, vaikka lukitun oven taakse kylppäriin jos en saa olla säännöllisesti kotona ihan yksin. Mieluiten olitin yksin ainakin tunnin päivässä.
Pienen lapsen vanhempana edellä mainittu on täysin utopiaa, ja tilanne raastaa hermoja päivittäin.
Mä tunnen ison joukon meitä "sosiaalisia erakoita", ja nimenomaan kyseisellä tittelillä puhumme tästä ominaisuudesta. :)
PoistaLapsiperheessä tilanne saattaa äityä sietämättömäksi, mutta muuten tässä laiturin nokassa jurottajien luvatussa maassa on vielä verrattain helppo olla tämmöinen ilman hullun leimaa, onneksi...
Yksi sosiaali-erakko lisää ilmoittautuu!
PoistaTää oli loistava termi! Otan käyttöön, vaikka joku bipolaarinen mielenterveyshäiriö olisi ehkä lähempänä. ;)
PoistaAivan mahtavaa! Tää tuli kuin tilauksesta. Etelä-eurooppalainen mies ei kykene ymmärtämään tarvetta olla yksin. Sen lisäksi, että koko porukka on samassa tilassa, on kaikkien myös puhuttava yhtä aikaa. Sekä katottava Pikku kakkosta ja otettava valokuvia ja ja ja...huoh
VastaaPoistaTunnen kipusi. Onko tää jurotustarve tosiaan ihan leimallisesti suomalaiskansallinen piirre?
PoistaVeit jalat suustani! Yksin oman itseni kanssa, mahtavaa. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä jotka eivät suo omaa aikaa läheisilleen. On tärkeää että perheelliset saavat viettää myös omaa aikaansa, se ei ole pois keneltäkään. Nauti ja nautitaan yhteisestä ja omasta ajasta.
VastaaPoistaJust näin, nauttiminen edellyttää sitä irrottamista. Tilannehan on hankala jos toinen vanhemmista on kovinkin sosiaalinen eikä ymmärrä sitä toisen tarvetta olla yksin.
PoistaYmmärrän. Mä oon erakkoluonne. Viihdyn aivan loistavasti yksinäni tekemättä juuri mitään. ja tarvitsen sitä kipeästi. Jos en saa määräajoin omaa tyhjyyttäni, minusta tulee ikävä ihminen. :)
VastaaPoistaMusta tulee myös vähän lyhytjännitteinen ja äreä. Yksinäisyys rentouttaa.
PoistaLyhytjännitteinen ja äreä, mä luulen että mun kohdalla siipalla olis tohon muutama täydentävä sana. Mä TARVIIN sen oman ajan. Kotipäivinä jollen saa edes päiväuniaikana tuntia tehdä mitä itse HALUAN, olen kamala ihminen. Toki joskus myös sopeutuvainen, mutta vain joskus.
Poista-Annakaisa
Voisin sietää parisuhteen, mutta en perhettä. Mulla on kuitenkin vain yksi elämä, en halua käyttää sitä muiden hanurien holvaamiseen sen enempää kuin mitä palkan eteen pitää tehdä. Sitäpaitsi eläimet on kiinnostavampia kuin ihmiset ;)
VastaaPoistaKiitän tästä näkökulmasta. :D
PoistaNytpäs pistit pahan. Mulla on vähän sellanen kaikki tai ei mitään. Arkipäivät menee tietty vain vauvan kanssa, isot on koulussa ja mies töissä. Niitä mä en sillä lailla laskekaan. Mutta vapaa-aika, jos nyt itse saisi valita, olisi niin että joko on koko lauma siinä tai sitten kaikki voivat painua toviksi huishittoon. Viihdyn yksin mutta viihdyn myös siinä omassa laumassa. Vauva on vielä niin pieni että joku biologinen metamorfoosi on pitänyt huolen siitä että mitään isompia "pakko saada olla yksin"-oloja ei ole vielä ilmaantunut vaan enempi on vähän orpo olla jos vapaa-aikana joku meidän palapelin osista puuttuu. Tosin tämän väkimäärän tässä kasvaessa mä olen oppinut myös sen että se ei aina tarvitse olla niin että muut pois vaan myös mä voin häipyä. Pari tuntia leffassa tai lenkillä tekee jo kummia.
VastaaPoistaTiedän että muutaman kuukauden sisällä alkaa tulemaan niitä kun itse karkaan tai sitten patistan lauman muualle että saa hetken vaan olla. Nyt vielä elellään enempi siinä symbioosissa että on parempi mitä lähempänä kaikki on. Mutta sitten kun tulee se "antakaa mun syrjäytyä rauhassa"-vaihe niin en kyllä pode omiatuntoja tasan pätkääkään vaan joko siivoan rauhassa, käyn suihkussa, luen, olen vaan, kaivan nenää ja juon kaljaa.
Tää oli todella monipuolinen analyysi! :D
PoistaAamen sistah!
VastaaPoistaAmen vaan!
PoistaOi ihanaa! Vaikka ystävät ja parisuhteen toinen puolisko on mahtavaa seuraa, niin kyllä välillä on hyvä olla ihan yksin edes hetken verran.
VastaaPoistaSitä on joskus vaikea selittää, että en mä teitä inhoa, mutta nyt olis syytä nostaa hetkeksi kytkintä. ;)
PoistaOlemme.
VastaaPoistaHelppoa se perheelliselle on, kun voi valita.
Totta. Samaan aikaan kun perheellistä ahdistaa jatkuva älämölö, yksinäisyys on valtava yhteiskunnallinen ongelma. Ihmettelen että minkäänlaista selvitystyöryhmää ei ole laitettu asialle, miten nämä kaksi voisi yhdistää.
PoistaTunnistin itseni! Olen sosiaalinen, puhelias räpätäti, mutta mulla räjähtää pää jos en saa olla koskaan omassa rauhassani. Ja neljän alle kouuikäisen kanssa se on joskus melko haasteellista. Ei vessassa ehdi pöntölle istua, kun jo ensimmäinen huutaa että "äiitiiii, missä oot!!!" Grr...
VastaaPoistaOdotan kovasti aikaa kun lapset kasvavat ja kaipaan juttuseuraa ja ne vaan huitelee kylänraitilla kavereidensa kanssa.. sit voin muistella, miten joskus ei saanut edes vessassa käydä rauhassa.. ;)
Näinhän siinä tietty käy. Sit sitä soittelee perään ja kyselee että tuleehan ne nyt himaan tänään.
PoistaJos joskus olisi vapaailta, viettäisin sen ehdottomasti yksin. Jos olisi toinenkin, tapaisin ihmisiä. Taaperon kanssa kotona ollessa oloni on melko usein kahtiajakoinen: tuntuu siltä, etten koskaan saa olla yksin, ihan hiljaa, ja samalla on valtava ikävä ihmisiä. Aikuisia, siis, joiden kanssa tavataan ilman vaunuja ja joiden kanssa puhutaan muusta kuin lapsista. Sitten iskeekin pelko, että osaanko edes puhua mistään järkevästä, koska en tee mitään muuta kuin hoidan lasta.
VastaaPoistaHellu
Haha, ymmärrän! Äitiysloma aiheuttaa niin omituisia tunteita, että niistä ei ymmärretä edes neuvolassa kysellä. :)
PoistaHei, löysin su blogin toisen blogin kautta ja olen jäänyt niin koukkuun, että luen kaikki postaukset alusta asti: puolet on jo luettu. Nolottaa vain lukea, eikä koskaan kommentoida, joten tässä tulee kerrankin vastaus: yksinolo olisi ihanaa, mutta sen järjestäminen yllättävän vaikeaa. Kun ei ole mökkiä minne mies lapsen kanssa voisi lähteä, eikä anoppilaa samassa maassa. Vaikea sitä on miestä ja lasta lähettää hotelliin tai kahdestaan ulkomaille, kun lapsi on niin pieni. Kaikilla lapsellisilla pitäisi siis olla kakkoskoti, jossa joko itse saisi ladata akkuja, tai jonne voisi pistää muut... pomi
VastaaPoistaSaa toki vain lukeakin, mutta hyvä jos löytyy aihe, johon on jotain lisättävää! Kakkoskoti. Kiinnostava idea. Tyhjiä asuntoja ja tilojahan on vaikka kuinka. Bisnesidea.
PoistaKyllä! Olen ihan samanlainen. Olen ollut tällainen aina eli tykkään olla yksin pois kaikesta hälinästä enkä ymmärrä miksi se siitä välttämättä miksikään muuttuisi kun tulee äidiksi. Tottakai sitä voi muuttua (tiedän heitäkin). Osan tästä ajasta vietän totaalisesti neljän seinän sisällä, mutta koska mulla on hieman pidempiäkin jaksoja yksin, silloin kiiruhdan kavereiden seuraan koska ajoittaisesta erakkoluonteestani poiketen toinen puoli ellei vähän enemmänkin minusta kaipaa paljon sosiaalisuutta - aikuisten kanssa.
VastaaPoistaJoo, tostakin itsestäänselvyydestä muuten pitäisi puhua paljon enemmän että aikuisen seuran kaipuuseen ei auta kaksivuotias. :)
PoistaYksin kotona? PARHAUTTA!
VastaaPoistaOn!
PoistaEhdottomast tarvitsen välillä hetkiä ihan yksin. Viimeksi viime viikolla löysin itseni pettymästä, kun mies pääsikin töistä arveltua aiemmin. Isommat lapset oli koulussa, kuopus päiväunilla ja ajattelin saavani pari tuntia ihan itsekseen. Kunnes ovi kävikin ja mies tuli seurakseni kahville. Sain onneksi selitettyä pettymykseni ymmärretysti ja kipitin kahvimukini kanssa työhuoneeseeni ottamaan edes sen pienen hetken vain itseni kanssa. Uusperheellisenä(suhteessa ollut alusta asti 100%miehen 2lasta) mies yhteenmuuttomme jälkeen ilmoitti tulevansa kyllä miesten illasta ajoissa kotiin, het lasten nukkumaanmenon jälkeen. Annoin tuolloin kyllä selkeän käskyn, ennen klo23.00 ei ole kotiin palaamista. Sen verran minä tarvitsen sitä ihan omaakin aikaa sohvalla ilman ketään kiehnäämässä. Nyt kun kuopus on jo yli vuoden, on minulla luvassa pari päivää ihan vain itseni kanssa, ja ah kuinka sitä odotankaan. Ja tuo tapa tulee jäädäkseen, sitten jaksaa taas perhettä ja laumaeloa taas paremmin.
VastaaPoistaHaha, ja sehän on ihan mahtava riidan aihe kun toinen tulee hyvällä tuulella himaan ja kuvittelee tekevänsä kotonaolijalle jonkun palveluksen! :D
PoistaPrinsessani nauraisi nyt..ja niin minäkin.Hän tosin keksisi tähän jotain kovasti monisanaista ja analyyttistä perustelua ,johon minä en kykene,mutta,mutta.....Nämä jaan,yli kolmenkymmenen vuoden kokemuksella ja silti ihan hyvänä äitinä(?)Niin olisi Tiinakin,jos olisi saanut olla.
VastaaPoistaNäin uskon minäkin. Onko siitäkin jo vuosi.
PoistaKysyin juuri tänään puolisoltani voitaisiinko sunnuntaisin leikkiä eronneita, niin että hän olisi viikonloppuisä ja veisi lapset johonkin.
VastaaPoistaSuostuiko? :)
PoistaLiika on liikaa, molempia! Yksinolo on toki tarpeellista, mutta tietyn pisteen yli mennessä siitä tulee yksinäisyyttä. Luulen, että itselleni optimaalisin ratkaisu olisi passiivinen seurallisuus. Eli esimerkiksi kämppis: tietää että toinen on siinä ihan lähellä, mutta sille ei ole pakko pitää seuraa. Sama toimii tosin parisuhteessakin, mutta ajatus huomiota vaativista lapsista ahdistaa tällaista mukavuudenhaluista itsekästä sinkkua ;)
VastaaPoistaBlanssia täytyy lapsiperheessä vähän hakea, mutta onneksi omena putoaa yleensä aika lähelle: esikoinen alkoi 2,5 vuotiaana osoittaa merkkejä siitä, että haluaa olla yksin, "luki" itsekseen kirjoja ja viihtyi ulkona omissa maailmoissaan. Jes.
PoistaMolempi parempi sopivasti annosteltuna. Minä myös yritän suoda toiselle niitä omia rauhan hetkiä ihan oma-aloitteisesti. Tänä viikonloppuna lähdin toiselle paikkakunnalle reissuun esikoisen kanssa ihan vain jotta mies saisi elää kuin pellossa reilun vuorokauden ja tehdä ihan mitä huvittaa. Vastavuoroisesti toivon että hän tekee samaa välillä -- ja siitä syystä en yleensä lähde mukaan vaikkapa anoppilaan viikonloppureissulle parinsadan kilometrin päähän: sehän on oivaakin oivempi tilaisuus minulle saada se hetki yksinäisyyttä. Jos yksinoloa on luvassa enemmän, saatan jonkun kaverin suostuakin tapaamaan siinä, mutta yhden päivän omissa oloissa viettäminen on minulle ihan ikiomaa aikaa enkä kaipaa kahviseuraa... Joskus tekee tiukkaa, jos väsyttää (odotan toista lasta) ja esikoinen on päiväunilla ja pitää päättää, nauttiiko yksinolosta vai meneekö lepäämään lapsen viereen.
VastaaPoistaValintoja , valintoja. Muistan kyllä tuon dilemman. :)
PoistaErakkorapu. Tahoillaan avoliitoissa elävät työkaverit juttelivat yks päivä, kuinka ihanaa on kun ei tarvitse asua yksin, eikä ole koskaan tarvinnut kun muutti suoraan "kotoa" avopuolisoelämään. "Siis jos mä asuisin yksin niin en kävis kotona kuin nukkumassa." En ymmärtänyt.
VastaaPoistaEn mäkään! Mutta on hyvä muistaa että jotkut ihmiset ajattelee ihan eri tavalla.
PoistaOlen pois kotoa paljon ja tahtoo olla niin kiire, että on ihanaa tulla viikonlopuksi kotiin perheen luo. Sitten jos siellä kotona ei ole ketään, niin sen kiireen ja tyhjän kontrasti on aivan liian painostavaa, paikalleen rauhoittuminen on jotenkin ahdistavaa. Oikein pelottaa, kun lapset on muutaman vuoden päästä kaikki maailmalla, että mitä sillä kaikella tilalla ja omalla ajalla oikein tekee?
VastaaPoistaNiin, se on varmaan sitten oma kriisinsä! Kaikki muuttuu taas kertaheitolla.
PoistaYksinäisyys! Se on kuin liikuntasuoritus. Kun sitä tekee silloin tällöin, siitä tulee hyvä olo.
VastaaPoistaKotiin jääminen oli fiksu veto. Mä sain myös eilen vapaaillan (ihanaa!) mutta lähdin kittaamaan kaljaa kavereiden kanssa baariin (ihanaa!!). Eilen illalla idea kuudesta oluttuopista oli mitä parhain. Tänään aamulla lieveästi sanottuna otti pannuun, että aamuna, jolloin olisi voinut nukkua pitkään ja käydä vaikka lenkillä kirkkaassa kevätaamussa herään kissanpissat suussa.
Haha, kuusi tuoppia on ihan kuolema. Ja kankkunen on niin paskaa seuraa että sitä pyrin kyllä säästelemään vain spesiaalitilaisuuksiin.
PoistaEn kaipaa yksin oloa kuin ihan pienen hetken. Tunnin joskus esim urheillessa. Nautin seurassa olemisesta ja kainalossa kyhnäämisestä aina. Olen iloinen, että mies ei ahdistu siitä, että minusta on aina kivaa olla yhdessä :)
VastaaPoistaOnneksi teillä on vakat ja kannet samasta materiaalista! Onkohan muuten kyseessä niin perustavanlaatuinen ominaisuus, että muuten se ei oikein toimikaan.
PoistaPaljon mahdollista ;) Katsotaan millainen likistelijä 1.5vuotiaasta tulee..
PoistaTunnustan olen kyllä erakko tyyppiä. Ja arvatkaa olenko kärsinyt vuosia siitä, että en saa koskaan olla yksin himassa....
VastaaPoistaVarmaan vuosia meni putkeen, etten ollut käytännösssä ikinä yksin kotona. No ehkä joskus sairaslomalla kun lapset oli hoidossa ja mies töissä. Sitten olin joskus tuossa 2005-2010 välillä useamman kerran työttömänä joitakin kuukausia kerrrallaan, joten sain päivällä olla yksin kotona. Vähänkö oli juhlaa, vaikka tietysti samalla piti aktiivisesti hakea uutta duunia.
Nykyään koitan aina välillä järkätä yksinoloaikaa, mutta vaikeeta se on. Ainakaan kotona sitä ei juuri koskaan ole, koska joku lapsista tai mies ainakin on aina kotona.
Välillä ajelin autolla"mutkan kautta" duunista himaan, jotta sain olla hetken omissa oloissani edes autossa...
Parin viikon päästä oon lähdössä keskimmäisen tytön kanssa Saksaan ja siellä oletan saavani olla sopivassa suhteessa yksin/seurassa. Tyttö menee luisteluleirille ja on eri hotellissa, joten jatkuvasti ei tarvitse lapsia/nuoria vahtia, lähinnä katsoa päälle, että kaikki on ok. Pino kirjoja mukaan ja tietokone, niin kyllä aika kuluu leppoisasti.
Kirjat! <3 Lukemista kaipaan kyllä, mutta se on valitettavasti eka asia josta tingin. Tunnistan myös tuon kaarrellen kotiin fiiliksen, jos bussi onkin liian äkkiä perillä. :)
PoistaItselläni tuo vähän riippuu paikasta, jossa olla yksin. Julkisilla paikoilla on yksin liikkuminen joko tylsää tai hivenen turvatonta, mutta kotona voin neljän seinän sisällä viettää itsekseni vaikka viikon puhumatta kenenkään kanssa. Tietokoneen kanssa tosin tulee juteltua, melko negatiivissävytteisesti, mutta todelliset ystävät tunnistaa myös riitelystä ;) Kirjoja on myös mukava lukea, kun saa uppoutua rauhassa omaan maailmaansa välittämättä kenestäkään muusta.
VastaaPoistaMä ajattelin joskus kokeilla leffaa ja syömistä yksin. En nimittäin ole ikinä ollut! (no joskus duunissa on lounas vedetty iltapäivälehden kanssa, muta noin vapaaehtoisesti).
PoistaOn se ihanaa olla joskus yksin kotona. Mä teen välillä etätyötä, ja vaikka se onkin työpäivä, niin kyllä se yksinolosta käy kun saa kuunnella sitä radiokanavaa mitä haluaa, syödä lounaaksi pakastepizzaa ja olla koko päivä yöpaidassa (ja minustakin on tullut se äiti, joka hakee lapsensa tarhasta yöpaita päällä - toki takki ja verkkarihousut myös). Käyn jonkin verran työmatkoilla ja mies on silloin kovilla, niin en nykyään vaadi yksinoloa sitten muuten. Mutta tuo lasten kasvaminen on ihanaa - eilen (oikein kellosta katsoin) lapset leikkivät keskenään tappelematta kaksi tuntia putkeen! Mies oli siinä välissä tietokoneella tekemässä omia juttuja ja minä sain lukea naistenlehteä ja juoda viiniä. Ah. En edes siivonnut, koska äitini oli ollut meillä juuri hoitamassa lapsia ja oli siinä välissä siivonnut keittiönkin :)
VastaaPoistaEniten kaipaan juuri tätä, että olen kotona, jossa on kaikki muutkin, mutta mun ei oleteta tekevän jotain niiden muiden hyväksi koko ajan, vaan voin keskittyä omiin juttuihini.Jos mua kipeästi tarvitaan niin sitten osallistun ilomielin.
Pakastepizza, check! On jotenkin tosi huvittavaa, että omaan yksinäisyyteen liittyy kaikkien niiden vaivalla rakennettujen rutiinien ja sääntöjen rikkominen. Ehkä tää onkin jotain kapinaa. :)
PoistaMun ongelma on nimenomaan se, että en saa koskaan olla _kotona_ yksikseni. Mutta syksyllä, kun kuopuskin on jo imetyksestä vieroitettu, mies on luvannut lähteä vanhemmilleen kahdeksi yöksi lasten ja koiran kanssa. Mä nautin tästä jo pelkästään ajatuksen tasolla ihan käsittämättömän paljon. :)
VastaaPoistaMiten se sanonta meni, että joskus matkalle lähtö on tärkeämpää kuin se määränpää. Mutta ehkä tässä ne ovat tasaveroisen nautinnolliset. :)
PoistaIhanaa! Kanssaihmisiä! Rakastan yksin oloa. Rakastan. En kotiutunut yhteiseen kotiimmekaan, koska mies aina kotona. Milloin olisin edes päässyt sinuiksi asunnon kanssa, kun ei koskaan omaa aikaa. Nyt suunnittelen eroavani, jotta saisin olla yksin.On niin mahtavaa, kun 2akkujen lataus" alkaa siltä samlata sekunnilta, kun laittaa oven kiinni perässään. Jos joku kotona alkaakin "viihdytysvuoro". Olen siis yksinäinen susi.
VastaaPoistaApua, eikö mies ollenkaan ymmärrä tätä yksinolon tarvetta? Ettei nyt ihan erota tarvitsisi.
PoistaYmmärrän sinua täysin! Itsekin tarvitsen välillä omaa tilaa, mutta meillä sen ottaminen oli todella vaikeaa pitkän aikaa. Mies reissuhommissa ja minä kotona kolmen pienen pojan kanssa. Nyt esikoinen jo muuttanut pois ja seuraavat lähtevät pian perässä. Sitten on omaa aikaa....meillä kun on miehen kanssa ihan erilaiset harrastukset ja kiinnostuksen kohteet. Onnittelut, että sinulla on mies joka voi välillä ottaa lapset ja viettää aikaa heidän kanssaan. Meillä kun on aina ollut pulaa myös rahasta, joka vaikeuttaa kaikkia lähtöjä ja tekemisiä.
VastaaPoistaNiin kai se menee, että juuri kun ehtii johonkin tottua tulee joku muutos. Tää tasa-arvo oli itse asiassa tarkkaan neuvoteltu asia ennen perheen perustamista: vannotin että ne on yhteiset kakarat ja niitä myös yhteisesti hoidetaan. Ja että mulle kuuluu edelleen yksinäisyysannokseni. :)
PoistaYksinolo for the win! Meillä ei (vielä) ole lapsia osin juuri siitä syystä, että pelkään että kummaltakin hajoaa pää sen jatkuvan "paikallaolemisen" kanssa. Mies tykkää olla itsekseen niin, että minäkin olen kotona, mutta saa olla omissa oloissaan. Minä taas olen se vaikeampi, jolle ei ole mitään yksinoloa semmoinen, että samassa huushollissa on joku muu paikalla (koska se saattaa minä hetkenä tahansa keskeyttää mut kuitenkin, en vaan osaa "asettua"). Suhteen ainoa kriisikin on johtunut tästä vaikeudestani sopeutua toisen läsnäoloon... Hiljalleen alan tottua ajatukeen, että en minä siihen ehkä koskaan sopeudukaan. Tosin se voi kyllä meinata sitä, että lapsia ei hankita, kun pelkkä toinen aikuinenkin on jo koetellut mielenterveyden rajoja.
VastaaPoistaEi se olekaan yksinoloa että joku on himassa! Haluan kannustaa siihen, että lapsien hankkiminen ei ole elämässä mitenkään pakollista. Se on iso ratkaisu, jota kannattaa oikeasti puntaroida kriittisesti.
PoistaNappiin! Oma aika kaupungilla, leffassa tai liikunnan muodossa on ihanaa. Potenssiin kymmenen on oma aika itsekseen kotona. Se, ettei kukaan halua/tahdo/vaadi mitään velvotteita, vaan saa vaan olla. Tätä luksus aikaa tosin järjestyy aika harvakseltaan, koska isovanhemmat satojen kilometrien päässä eikä konkkaronkkaa kehtaa kotikaupungissa hotelliinkaan buukata. Ja sen kerran kun ei sitten lähde muun perheen mukana noille sukulaisturneille, vaan jääkin kotiin, niin joutuu miettimään, miten mummot spekuloi, mitä se äiti-ihminen nyt itsekseen kotona tekee..
VastaaPoistaMR
Ehkä mummot on vaan kateellisia kun äiti voi vuonna 2013 jo tehdä tällaisen ratkaisun. ;)
PoistaSiis tämä onkin normaalia.... vaimo joskus loukkaantuu jos sillä on vapaapäivä ja tulen käymään sen luona töiden välissä jos kerkeen, olen itse ajatellut et on kiva nähdä kun lapset on koulussa ja kerkee käydä kahvilla tai syömässä yhessä, mut nyt ko tajuun tän nii annan olla hänen rauhassa silloin. Kiitos teille kaikille ko avasitte silmäni, jospa tästä ei sit tarvis enää "mököttää"!
VastaaPoistaKyllä. Normaalia! :D
PoistaMä muuten muistan kouluaikoina miten syvästi ärsytti, jos joku perheestämme olikin yllättäen kotona kun mun piti olla eka koulusta kotiutuva. Voi että otti päähän!
kyllä. olen. mieluiten yksin.
VastaaPoistaMä olen löytänyt ratkaisun herätyskellosta. Mä herään JOKA fuckin arkiaamu ennen kello5 keittään itelleni kahvit ja lukeen aamun lehden YKSIN. RAUHASSA. Jos muksut herää ennen aikojaan, mä passitan ne sit vaikka olkkariin leikkiin tms, kunhan ovat hiljaa. "äiti tulee sitten sanomaan kun saa oikeesti herätä tähän aamuun, juon vain kahvini ensin" Toimii yllättävän hyvin...
-mies tosin on alkanu urputtaan, jos vaikkuttan iltaisin väsyneeltä tai jos vahingossa satun sellaista ääneen mainitseen.... sen mielestä kuulemma oma vika kun herään niin aikasin. hän ehtii kuulemma ihan hyvin aamulla käyttään koiran ja meneen töihin vaikka herää varttia ennen lähtemistä....
kaikki ei vain tajuu.
Mä olin halipulainen sylittelijä ennen lapsen saamista. Mutta kun muutettiin ensin miehen kanssa yhteen ja kun lapsi syntyi, niin nyt tuntuu, että haluaisin vain olla joskus yksin! Tuntuu, että aina joku on haluamassa minusta jotakin..huh. Kai se joskus alkaa helpottaa...
VastaaPoistahttp://papulandiassa.blogspot.fi/
Siis niin mahtavaa, että löysin tän bloggauksen. Oon ollut kotiäitinä jo nelisen vuotta miehen tehdessä töitä melkeen 24/7. Tainnu meikäläisen pää mennä jo pehmeeksi, kun ajattelin että oon varmaan vähä outo kun haluaisin olla ihan vaan ittekseni välillä. Oon aina ollu erakkoluonne, lapsenakin ja välillä on nykyään pää niin täynnä lego ja lastenohjelmajuttuja että korvista jo ulos tursuaa. Kun olis joskus hetken hiljaista...
VastaaPoistaJa tosiaan se tunne kun aina on joku vaatimassa jotakin.. >:(