Vietin viikonlopun Tampereen Pirkka-hallissa. Skidi urakoi isoissa nuorten yleisurheilukisoissa useamman lajin, mikä vaati heräämistä lauantaiaamuna 6:30 ja koko viikonlopun panostusta. Molemmat vältettävien asioiden listalla.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun osallistuin mihinkään lasten harrastustapahtumaan näin intensiivisesti. Olin vahvasti epämukavuusalueella. En ollut koskaan mieltänyt kentän laidalla päivystävän huoltojoukon roolia omakseni. Lisäksi olen lähtenyt siitä, että lasten harrastukset ovat ennenkaikkea lasten harrastuksia, eivät minun, eikä tämän tason kilpaurheilu kuulu vielä näin nuorille.
Siinä hallin kovalla penkillä haaleaa kahvia ryystäessäni tunsin kuitenkin kiitollisuutta siitä, että minulle on todellakin mahdollista istua tässä. Tein mielestäni muutaman hyvän vanhemmuushavainnon.
Suhtautumisessani on nimittäin osaltaan mukana sitä, etten ole omaksunut lapsuuden kodistani sellaista kasvatusmallia, jossa vanhemmat olisivat lasten harrastuksissa aktiivisia osapuolia: mokkapalaleipureita, toimitsijoita, kuskeja ja välinevertailijoita. Lapsen harrastus on ihan yhtä paljon aikuisen harrastus.
On edelleen paljon perheitä, joissa tällainen panostus on mahdoton, kyse on niistä vallitsevista olosuhteista, ei vanhempien motivaation puutteesta. En ikinä päässyt oikeisiin kisoihin, seuratapahtumiin tai leireille, sillä kahden lapsen yksinhuoltajalla ei ollut niihin aikaa eikä varaa. Juoksin paljain jaloin, koska kirpparilta ostetut piikkarit olivat liian isot. Kukaan ei vinkannut, että voisi olla hyvä idea verrytellä ennen suoritusta tai että aikataulua kannattaa seurata.
Koti-insinööri on ihan toisenlaisesta perheestä. Ja hän kokee, että tämänkaltainen panostaminen ja osallistuminen on itsestäänselvää, näin perheissä toimitaan. Hän ilmoittautuu aina mukaan pohtimatta yhtään, millainen härdelli buukkauksesta tulee - kaikki järjestyy!
Joka tapauksessa. Ymmärrän myös vähän paremmin, miksi tästä voi tulla elämäntapa. Kun tuntee vanhemmat ja lapset, ja seuran / joukkueen henki on hyvä, niin mikäs siinä. Lapsilla tuntui olevan hauskaa. Nämä tyypit tuntuvat ottavan kisat tosissaan, mutta ei vakavissaan, ilon kautta.
Ei Skidi olisi minua hallille tarvinnut sekoilemaan, mutta sillä tuntui kuitenkin olevan merkitystä että olin siellä. Siitä tulee itsekin iloiseksi.