Satu kohtasi lentokoneessa
hieman turbulenssia kaksivuotiaan kanssa.
|
Meillä on ollut tällainen tilanne jo muutaman kerran ja kyllä tätä onkin treenattu. |
Luonnollisesti häntä neuvottiin kommenttiboksissa mm. pitämään kaksivuotiaalle taaperolle tiukka puhuttelu ja ohjaamaan hänet piirtämään. Mikä on tavallaan sympaattista. Mutta sitten tuli myös neuvo olemaan lentämättä huonosti käyttäytyvien pikkulasten kanssa. Puutun nyt siihen, en muuhun.
Kirjoitin joku aika sitten oikeutuksen tunteesta (
sense of entitlement), joka on päässäsi asuva, suht tiedostamaton ääni, joka vahtii etujasi. Se kertoo vaihtelevalla intensiteetillä, mikä sinulle kuuluu ja mikä on sinulta pois. Ylikorostuneena tämä taipumus tekee elämästä pelkkää muiden paheksuntaa.
Satun lentomatkaa voi hyvin tarkastella tästä näkökulmasta.
Lentokoneessa tämä oikeutuksen tunne nimittäin joutuu happotestiin: joudut turhan lähelle muita ihmisiä eikä tilanteesta pääse pakoon. En minäkään halua, että tuoliani potkitaan, sehän on aivan perseestä. Mutta mistä anonyymi on saanut sellaisen kuvan, että kaikki menisi aina juuri omalla kohdalla sujuvasti? Mutsi takana ymmärtää oikeutesi silloin kun hän tekee kaikkensa, että lapsi pysyisi aisoissa. On ihan ok, jos et itse halua matkustaa tai elää lasten kanssa, mutta et voi olettaa muiden toimivan samoin.
Tämä matkustusrajoituksilla läiskiminen on läheistä sukua ajattelulle, että lapset eivät sovi hiihtoladulle, ravintolaan tai minnekään
missä he saattaisivat olla häiriöksi. Toki
aikuisetkin voivat olla häiriöksi, mutta se tuntuu olevan helpompi hyväksyä.
Suomessa on totuttu ajattelemaan, että ihmisen oikeus istua rauhassa on painavampi kuin lapsiperheen oikeus näkyä ja kuulua.
Minäkin uskoin siihen. Pysyin kiltisti vauvan kanssa kotona, jätin menemättä ulos. Se oli paljon helpompaa niin. Joskus tietenkin oli pakko mennä jonnekin, kauppaan tai apteekkiin, mutta yritin välttää niitä tilanteita viimeiseen asti. Jos lapsi alkoi huutaa bussissa, nousin välittömästi pois, viis siitä oliko kotiin viisi kilometriä ja lumisade. Ja herraisä, jos joutui julkisesti imettämään, vihasin sitä muutenkin. En tavannut juuri ketään, koska lapsi saattaisi alkaa huutaa tai käyttäytyä huonosti ja treffit menisivät pilalle.
Mitä tästä seurasi? Pidin vanhemmuutta lapsettomia vastaan kehitettynä salaliittona tosi pitkään, kaduin päätöstäni ylipäätään tehdä lapsia ja itsetuntoni romahti. En suosittele kenellekään. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä vähemmälläkin kärsimyksellä olisi pärjännyt.
Toisen lapsen kanssa päätin, että minun on pakko lopettaa näkymättömän leikkiminen, ihan oman hyvinvointini takia. Tajusin, että minun on pakko tehdä muutakin kuin nysvätä neljän seinän sisällä, vaikka se olikin riskipeliä. Ja kas en ollut ollenkaan niin elämääni pettynyt, yksinäinen ja masentunut. Jännä juttu.
Oikeutuksen tunteen rajoja etsitään hiekkalaatikolla, pyörän satulassa, lentokoneessa ja toimiston kierrätyspisteellä. Saanko viedä tuolta lapion, voinko potkia penkkiä ja saanko heittää muovimukin biojätteeseen. Tästä kannattaa olla tietoinen.
Minulla onkin terveisiä sille anonyymille kommentaattorille. Pyydän vilkaisemaan, mitä peilistä näkyy. Mistä tuo oikeutuksen tunteesi johtuu? Häpeästä, hylkäämisestä, vähättelystä? Oletko yhtä ankara itseäsi kuin pikkulapsia kohtaan? Ei sinusta tee itsenäistä ja pärjäävää se, että olet mahdollisimman kylmä ja kova itsellesi ja kaikille, jotka eivät sovi raameihisi. Sinulla on oikeus tulla hyväksytyksi ja niin on muillakin,
erityisesti pikkulapsilla.
Armollisuutta voi myös treenata, sekin onnistuu hienosti juuri lentokoneessa.
Kun me lensimme kesällä iltalennolla kotiin, kuulin kuinka pieni poika oli riviä taaempana aivan viulunkielenä. Viimeinen pisara oli kun Snadi tilasi koneen viimeisen puuron ja pojalle myytiin eioota. Kun sotahuuto alkoi, Snadi katsoi minua ja sanoi että voi ihan hyvin lahjoittaa puuron pojalle, hän oli jo sen verran iso tyttö, että voisi syödä jonkun sämpylän. Lentoemäntä vei ehdotuksemme eteenpäin ja Äiti kiitti tarjouksesta, mutta sanoi, että tässä vaiheessa kyse ei ole enää puurosta. Ymmärsin hyvin, kilarit voi vetää myös siitä, että saisi sen puuron. Perillä perhe päästettiin suosiolla kiilaamaan passintarkastusjonossa. Koska siitä tuli kaikille hyvä mieli.