Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.
Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?
Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.
Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.
Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?
Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.
Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.
Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.
Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.
Näitten todella hyvien pointtien lisäksi on sitten vielä ainakin se, että kaikista kauniista "kun panostamme parisuhteeseen niin se kyllä kestää kaiken" ajatuksista huolimatta ihmiset joskus vaan kasvavat omiin suuntiinsa. Pahinta on tietysti se, että ei myönnä itselleen tai sille toiselle rehellisesti ajoissa että perhe ja lapset ei ole se oma juttu ainakaan juuri nyt tai ehkä juuri sinun kanssasi, vaan menee virran ja sosiaalisten paineiden keskellä ja särkee samalla tai myöhemmin aika monen muun ison ja pienen ihmisen sydämen. Onhan se ihan älyttömän hienoa että persoona ei pysähdy siihen mitä olemme joskus 20-v. Mutta se ei tarkoita, että ihmiset kasvaisivat yhtä aikaa tai samaa latua. Pidän terapiaa, keskustelua ja suhteeseen panostamista ihan älyttömän tärkeinä asioina, mutta samalla pitäisi myöntää, että jos polut yksinkertaisesti vetävät eri suuntiin, niin aina asioille ei voi mitään. Ja on paljon ulkopuolisia voimia, kuten niitä toisia miehiä ja naisia, joiden olemassaoloon emme voi vaikuttaa vaikka kuinka panostaisimme suhteeseen (hyviä esimerkkejä lähipiiristä). Kun toista ei voi omistaa vaikka nuorena niin ajattelin itsekin.
VastaaPoistaJoku avioliiton vaikeita vuosia elänyt joskus sanoi, että ei se vaimo vaihtamalla parane. Siinä on vinha perä. Samat vaiheet alkuihastuksesta erilleen kasvamiseen ja uuteen lähentymiseen tulevat joka parisuhteessa vastaan, mutta vain yhden ihmisen kanssa pystyy kokemaan ne kaikki vaiheet.
VastaaPoistaKuulun ilmeisesti vähemmistöön, kun musta ei ole koskaan tuntunut siltä että lastensaanti olisi tehnyt edes hetkellisesti hallaa parisuhteelle. Vaikka synnytyksenjälkeinen aika on rankkaa naiselle, on se jokaisen lapsen kohdalla ihan uusi tilanne myös isälle. Tuntuu ettei meillä mikään ole vahvistanut suhdetta niin kuin lapset ja niiden vaikutus on voimistunut aina lapsimäärän (3) kasvaessa. Toisaalta, me ollaan aina puhuttu ihan kaikesta tosi paljon ja meillä on sellainen sääntö, että molemmilla on velvollisuus jakaa kaikki omaa mieltä painavat tai vaivaavat asiat toisen kanssa eikä jättää niitä kasvamaan mielen perälle. Luulen että silläkin ollaan selvitty ennakoivasti aika monesta kompastuskohdasta.
VastaaPoista