Julkaisemattomien postausten anatomia

Ai että miten kuva liittyy? No en tiedä, mutta kyllä on koivua pahkalla paiskattu.

Minulta kysytään usein, miksi en julkaise blogissa joka päivä. Että olisi kiva kun kirjoittelisin useammin. Voin kertoa, että ei olisi kiva. Rauhallinen julkaisutahtini suojelee aivojanne sulamiselta.

Yksi tärkeimpiä sääntöjä kirjoittamisessa on, että pitää kirjoittaa. Suoltaa. Lyhyttä ja pitkää, asiasta ja asian vierestä ja editoida sitten jälkikäteen. Minäkin kirjoitan paljon enemmän kuin julkaisen. Tällä hetkellä luonnoskansiossa roikkuu yli sata tekstiä. Ne voi jakaa viiteen luokkaan.

1. Kilarit

Tämä kategoria käsittää otsasuoni tykyttäen ja alahuuli väpättäen kirjoitetut, noin 10000 merkin esseet, joissa käydään läpi paitsi maailman epäoikeudenmukaisuus myös kaikki surun portaat. Onneksi sisäinen somemanagerini ei anna julkaista näitä ennen kuin on kunnon yöunet takana, mistä olen seuraavana aamuna hyvin kiitollinen. Näistä saa todennäköisesti jalostettua jotain, kunhan dellii puolet, keskittyy ratkaisuihin ja poistaa itsesäälistä noin 80%.

2. WTAF

Tähän kategoriaan kuuluu läjä täysin sekavia horinoita jostain liinavaatekaapin ja kunnianhimon korrelaatiosta tai siitä, mitä kampaamon sähköinen ajanvaraus minulle merkitsee. Nämä typoja ja tarkoituksellisen omituisia sanavalintoja vilisevät syvälliset ajatelmat löytyvät useimmiten mobiililaitteesta, ja muistiinpanon aikaleima on yön pikkutunneilta. Yleensä säästän nämä luonnokset sellaiseen tilanteeseen, jossa haluan muistuttaa itselleni, että ajatuksenjuoksuni ei ole niin kirkasta kuin toivoisin.

3. Hyvää päivää kirvesvartta

Kun writersblock iskee, on kehiteltävä tikusta asiaa. Rivien välistä haisee paniikki. Tekstissä puhutaan jäniksistä, pakastealtaasta ja säästä. Kolmea virkettä pitemmälle niissä harvemmin päästään, onneksi. Siinä vaiheessa muistan, että olen loppuviimeksi sisältö- enkä sivulatausbisneksessä ja menen nukkumaan.

4. The most timanttinen otsikko

Olen siis keksinyt universumin vitsikkäimmän otsikon (tyylilajia John Lennonjohtotorni), ja tuntenut syvää hurmosta kielellisestä kikkailustani, mutta valitettavasti mitään järkevää sisältöä itse juttuun ei ole löytynyt. Raskasta. Näitä ei tietenkään voi ikinä delliä, koska nerokkuus.

5. Kompastun omiin ajatuksiini -postaus

Teksti alkaa ihan hyvin jollain kiinnostavalla anekdootilla joka petaa jotain uutta ja erikoista ajatusta, mutta tekstin puolivälissä tulee odottamaton käänne. Huonompaan. Koko näkökulma joko hajoaa tai kääntyy itseään vastaan. Näitä ei kannata delliä vaan odottaa sitä hetkeä, jolloin löydän näkökulmani uudelleen. Joskus siinä saattaa mennä monta vuotta. Joidenkin kirkastumista odotan edelleen.

Ettäs tiedätte. Onneksi 10 vuoden kokemuksella itsesensuuri toimii aika hyvin. Olette siis suht turvassa.