Työpaikka vs. päiväkoti

Snadia on alkanut kiinnostaa duunit. Että mitä teen kaiket päivät siellä töissä. Hän oli yllättynyt, että työni ei ole pyöräillä Espoon ja Helsingin väliä, vaan teen siinä välissä myös muuta.

Snadi innostui tavattomasti kun kuuli, että työpäiväni muistuttaa tavallaan hiukan päiväkotipäivää. Hän kyseli, ulkoilenko minäkin ryhmäni kanssa ja saanko lounaaksi papu-piccolopastaa.

No en. Annapa kun kerron töistä. 

Meidän tiimissä ei pidetä mitään aamupiiriä kuin maanantaisin. Normaalisti pitää ihan itse muistaa, mitä töitä pitää tehdä. Kukaan ei kerro että seuraavaksi on satutuokio ja sitten askarrellaan. Tämän takia haluan yleensä nukkua yöni. Vink, vink.

Sitten meillä ei ole omaa hoitajaa vaan esimies. Hän ei ole kiinnostunut siitä, ovatko pastillini loppu ja kurikset nimikoituna naulakossa, vaan siitä, miten projektini etenevät. Hän ei tule pyyhkimään eikä niistämään, mutta kertoo kyllä jos olen tehnyt jotain hyvin. Ja minäkin joudun sivummalle puhutteluun, jos joku ei ole mennyt hyvin. Enkä todellakaan pääse syliin, jos itkettää. Päinvastoin! Avokonttorissa on syytä mennä vessaan ja parkua siellä, ettei häiritse muita.

No lounastauko sitten. Vaikka minulla on enemmän lounasvaihtoehtoja kuin päiväkodissa, aikaa syödä on vain puoli tuntia. Tämä oli tosi haastavaa silloin kun työpaikka oli keskustassa. Syömiseen jäi talsimisen ja odottelun jälkeen ehkä kolme minuuttia. Siinä palaa kieli ja puree poskeen. Yleensä joku suttaa kravattinsa kastikkeeseen, mutta kukaan ei päristele maidolla.

Ja se oli sitten siinä. Välipalaksi ei ole mangorahkaa ja karjalanpiirakkaa vaan seissyttä kahvia viereisestä ruokalasta.

Mikä pahinta, lounaan jälkeen ei ole tarjolla tunnin tupluureja. Sillä välin, kun te kersat  karkailette sängystä, me yritämme olla nukahtamatta istuallemme. Taistelemme verensokerin vaihtelun aiheuttamaa nuupahdusta vastaan ja haaveilemme, että meillä olisi neukkarin sijaan nukkari. Mutta duunissa nukkumisesta herättää vain epäilyksen krapulasta, joten sitä ei moni kehtaa tehdä.

No mitä minä sitten teen palkkani eteen? Skidi totesi taannoin, että minulla ei ole mitään oikeaa ammattia kuten lastentarhanopettaja vaan "menet vain siihen taloon näpyttämään tietokonetta".

Pitää paikkansa.

Teen sitä, mitä kiellän teitä tekemästä: tuijotan lakkaamatta ruutua. Tietokoneen edessä istumisen lisäksi on palavereja. Siellä on vähän sama meininki kuin ulkoleikeissä: yritetään olla puhumatta sekavia, koitetaan sopia säännöistä ja leikkiä kivasti yhdessä. Osaa kiinnostaa, osaa ei. Välillä tuntuu, että olisi helpompi selvittää asiat miekkailemalla puukepeillä ja painimalla, ja joskus suunvuoron saa vain päälle puhumalla. Yleensä palaverit päättyvät siihen, että tulee lisää tietokoneen näppäilytöitä.

Ei siis ole pelejä, sylvanian families -juttuja, jumppaa eikä piirtämistä, ei ponileikkiä eikä legorakentamista. Enkä varsinkaan saa aamulla valita, mihin hommiin ryhdyn ja kenen kanssa.

Eikä ole muuten lelupäivääkään. Joskus joku saa uuden puhelimen tai tietokoneen ja esittelee sitä. Mutta yleensä siinä menee ihan hirveästi aikaa, että sen saa toimimaan, mikä tarkoittaa, että a) menee hermo ja b) seuraavana päivänä on aivan sikana töitä.

On työpaikassa toki positiivisiakin puolia.

Kellään ei - luojan kiitos - ole täitä tai kihomatoja. Kukaan ei heitä huvin vuoksi kourallista hiekkaa hiuksiin tai pyyhi räkää hihaan. Kaikki ehtivät vessaan. Aikuisena voi myös unohtaa säänmukaisen pukeutumisen, mikä on vähän kuin että laittaisi Frozen-mekon päälle tammikuussa. (Ja siltä se tuntuukin, jos bussi menee nenän edestä.)

Ja vaikka työkavereilla esiintyy uhmakohtauksia, suoran ulvomisen määrä on aika vähäinen.

Sellaista. Ymmärrät nyt siis, että niinä aurinkoisina aamuina, kun lähdet kaverin kanssa käsi kädessä metsäretkelle eväät repussa, olen ehkä vähän hapan.