Pienen laskutoimituksen jälkeen oikea numero löytyi, mutta vähän huvitti. Kai tämä on vain merkki siitä, että sillä vikalla numerolla ei ole enää niin hirveästi merkitystä. Vuosi sinne tai tänne. Elämä rullaa uomissaan ikääntymisestä huolimatta.
Tykkään tästä nelikymppisyydestä. Mistään kriisistä ei ole tietoakaan. Tämä on ihan kuin kolmekymppisenä mutta paljon vähemmällä vaivalla - vaipat on vaihdettu ja soseet syötetty. Ruuhkavuosi-indeksi on laskussa, joten tasapaino oman identiteetin ja perheen välillä on parantunut. Pölyttymässä ollut parisuhdekin on mahdollista nostaa entisöitäväksi.
Muutenkin on aika rentoa. Ryppyjen ja harmaiden ilmestyminen ei ole enää uutinen. Kukaan ei pakota nukkumaan teltassa eikä heräämään ennen seitsemää. Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä. Kaikki urheilusuoritukset ovat pelkkää plussaa ja kovakuntoisen maineen saa pyöräilemällä duuniin. Tiedän milloin mukavuusalueelta ei kannata poistua.
Kun katselen nuoruuden kuviani, olen vähän helpottunut. Yhtään ei käy kateeksi tyttöä, joka vasta aloittelee virheitään. Ja toisin kuin väitetään, jotkut rosot eivät ikinä siloitu. En ole yhtä ehdoton kuin nuorempana, mutta tärkeiden arvojen suhteen näkemykseni ovat vain kirkastuneet.
Ja vaikka olen monella tapaa omavarainen, elämän rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden kanssa olen tullut tutuksi. Mikään ei ole itsestäänselvää.
Ei juurikaan valittamista. Tämä on Hyvää Elämää (TM).
Olen niin samaa mieltä. Ihmisen parasta aikaa!
VastaaPoista(Ja siitäkin, että "mitä täytät" on ihan älytön kysymys. Osaan vastata kysymykseen: "milloin/minä vuonna olet syntynyt".)
Niin, totta - puhutaan mieluummin syntymävuodesta ja jokainen tehköön matikan itse. ;)
VastaaPoistaOlet niin oikeassa! Elämä on parhaimmillaan just nyt 46-vuotiaana. En koskaan nuorempana toivonut, että voisin pysäyttää ajan kulun, mutta 40 täytettyäni olen monena päivänä miettinyt, kuinka hienoa olisi seisauttaa kello hetkeksi ja nauttia tästä ajasta ikuisesti. Sama homma hoituu (melkein) niin, että muistaa nauttia jokaisesta päivästä ihan täysillä. Jopa niistä suonikohjuistakin, vaikka niihin en ole kyllä vielä keksinyt mitään positiivista "päivän mietelausetta" - oisko sulla joku hihassa? :)
VastaaPoistaHaha, suonikohjuihin ei kyllä löydy mietelauseita. Mutta käyhän nekin todisteeksi eletystä elämästä. :)
PoistaAnna niille suonikohjuille nimet? :D Mulla on yhden onnettoman pesispelin jäljiltä toisessa jalassa pari suonikohjua ja ne on nimetty Salla ja Sanni Suonikohjuksi... Huumorilla selviää :D
PoistaHaaaa, tai sitten niistä voi keksiä sadun; "Emma ja seitsemän suonikohjua"... Joo, huumorilla mennään! Enkä mä nyt kyllä muutenkaan mitään minihametyyppiä olisi... :D
PoistaIhana teksti! Olen itse kärsinyt tästä lähestyvästä 40:stä ikävuodesta jotenkin valtavasti. On niin monta asiaa päällä: pikkuiset lapset kasvaa, työelämä on mitä sattuu, rypyt syventyvät, väsyttää (mun pitää vielä herätä ennen seitsemää). Olen toki luottamaan elämään, joskin tajunnut sen rajallisuudenkin. Ehkä eniten juuri se pelottaakin: mitä tässä vielä ehtisi tehdä?
VastaaPoistaMusta tää on jotenkin vapauttava ikä - elämä on yhdistelmä monia asioita ja vain muutos on varmaa. Tuntuu että tässä ehtii vihdoinkin tehdä vaikka mitä. Pitäisi vaan päättää että mitä. :)
PoistaTallikaverinani on 70-vuotias lady, joka omistaa ihanan valkoisen satuhevosen. Hän aloitti ratsastamisen vasta 50-vuotiaana, keski-ikäisten ukkojen vähättelystä "eihän sitä nyt tossa iässä enää kannata" huolimatta, ja nyt kun ei tarvitse enää käydä töissä niin on aikaa harrastaa ja toteuttaa haaveita. Että aika paljon sitä vielä ehtii, jos haluaa! Tähtään samaan :)
VastaaPoistaHyvä hyvä! Olen 30 vuoden päästä joka tapauksessa 70v - opettelin jotain uutta tai en. :)
PoistaIhana kirjoitus! "Kengissä olevia jäärautoja ei tarvitse selitellä" :)
VastaaPoistaToivoisin että pystyisin suhtautumaan ikääntymiseen yhtä positiivisesti. Mutta koska en ole saanut toivomaani toista lasta, vuoden päästä koittava nelikymppisyys kirpaisee aika tavalla, koska kohti koko optio on ohi. Epävarma pätkätyöelämä mietityttää myös. Ajattelen että nelikymppisyys olisi varmasti ihanaa sellaisessa tilanteessa kun on saanut toivomansa määrän lapsia ja työasiat ovat mallillaan.
Joo, kyllähän tää on perheellistymisen puolesta se isoin vedenjakaja. Tulee väkisinkin eteen se hyväksymisen hetki että näin tämä nyt meni.
PoistaMä sain muuten yhden yllärilapsen, kuvittelin olevani yhden äiti.
Tämä lohduttaa! Ehkä muutaman vuoden päästä, kun se maaginen 40 mittariin pärähtää, osaan nauttia ja suhtautua siihen tyyneydellä. Tällä hetkellä koen jotain ihmeellistä kipuilua iästäni, ilman mitään syytä. Olen kiusallisen onnellinen kun joku erehtyy luulemaan 26-vuotiaaksi tai kassalla kysytään paperit kun ostan yhden saunakaljan. Ja ehkä vielä kiusallisempaa on se, että tunnistan itsessäni harmituksen aina jos joku arvaa iän oikein tai niitä papereita ei kysytä. Ihan kun sillä olisi jotain merkitystä, kun elämässä on kaikki hyvin!
VastaaPoistaOlen koittanut miettiä mistä tämä johtuu, mutta en ole vielä keksinyt mitään syytä. Ehkä siitä, että ajatuksissani nelikymppiset ovat jotain sellaista mitä minä en ole. Mikä on tietysti hassua, koska eihän kyseessä ole mikään yksi ihmisryhmä, vaan valtava määrä porukkaa jotka ovat sattuneet syntymään tiettyyn aikaan...
Niitä piikkejä kengissä olen käyttänyt häpeilemättä pari vuotta. Siitä asti kun aloin liikkumaan kantorepun kanssa ja priorisoin sekä oman että lapseni hengissä säilymisen ohi ulkonäköasioiden... ;D
Toivotan tyyneyttä, ehkä se sieltä löytyy. Vanhan ihmisen rajapyykki siirtyy joka tapauksessa koko ajan eteenpäin. :)
Poista