Valvomalla vapaa-aikaa

Kello lähestyy kahtatoista. Istun sohvalla läppäri sylissä ja kirjoitan. Astianpesukone hurisee, kämppä on muuten hiljainen, ikkunoita narisuttaa navakka tuuli. Ipanat ovat olleet nukkumassa jo useamman tunnin. Koti-insinöörikin on unten mailla.

Sama kellonaika puolisen vuotta aikaisemmin mökillä.

Istuisinko tässä, jos ei olisi blogia kirjoitettavana? Todennäköisesti. Koska siunattu rauha.

Päivän paras hetki on yö, koska sen saa viettää ilman seuraa. Kukaan ei keskeytä, ei kysele, ei tunge syliin. Jos olisi kesä, voisin mennä ulos haistelemaan mesiangervoja, nyt tyydyn vain nauttimaan sateen ropinasta.

Olen aina tykännyt olla yksin. Yksi perhe-elämän suurimmista mullistuksista oli, että mahdollisuus omaan aikaan katosi - tilalle tuli vääränlaista yksinoloa, josta puuttui olennainen komponentti: vapaus. Sitä eivät hormonit heilauttaneet mihinkään suuntaan.

Tässä uudessa elämäntilanteessa isompien lasten kanssa oman ajan ottaminen on taas mahdollista: nukun hyvin, joten jaksan valvoa. Olen myös siitä onnellisessa asemassa, että saan nukkua arkenakin riittävästi, koska työaika joustaa.

Olen luontaisesti iltavirkku, mutta myönnän kyllä pahentavani taipumustani itse. Minun on hirveän helppo venyttää nukkumaanmenoa, sillä uni alkaa painaa luomia vasta puoli yhden maissa. (Siinä vaiheessa on toki sitten äärimmäisen ikävää havaita, että pyykit on koneessa.)

Tuli mieleen, että kuinkahan moni äiti tekee samaa: valvoo itselleen vapaa-aikaa? Onko se, että saa olla aivan varmasti rauhassa (toisin kuin suihkussa ja vessassa) tärkeämpää kuin yöunet? Veikkaan, että on muitakin yksinäisyyttä kaipaavia kukkujia. Tiedän, että on. Joku lukee tämän postauksen.

Päivän toiseksi paras hetki on aamulla, kun kaksi pyjamabanaania kömpii viereen heräilemään. Perhe-elämän yang maistuu kuin yin on kunnossa.