Yksi panelisteille esitetty kysymys oli hieman haastava. Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa?
Vastasin ihan lonkalta ja omasta törkeän subjektiivisesta näkökulmastani, että suomalaisen perusluonteessa voi olla muutamia solmuja, jotka tekevät vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.
Vaikka meillä on vanhempainvapaat, valtavat vaippavalikoimat, neuvolat ja koulut, moni on vanhemmuudessaan aivan yksin.
Miksi? No koska:
1. Avun pyytäminen on vaikeaa.
Tämä kouluaineeksi. Kun on lapsesta asti kannustettu pärjäämään itsenäisesti, ei välttämättä osaa pyytää apua - eikä varsinkaan tunnista, milloin sitä itse tarvitsee. Se, että ei pärjääkään lapsen kanssa yksin kotona (maailman luonnollisin olotila hei!), ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen ja häpeän aihe. Se on normaalia. Pitäisi lähteä siitä, että jokaisella äidillä olisi joku nimetty tukihenkilö, jolta pitäisi kerran viikossa pyytää apua johonkin asiaan oli se sitten kaupassakäynti tai vauvan kärrylenkki.
2. Avun tarjoaminen on vaikeaa.
Suomalaisten tapa olla puuttumatta muiden asioihin aiheuttaa myös sitä, että avun tarjoaminen saattaa tuntua tuppautumiselta. Että annetaan nyt ihmisten suoriutua ja pidetään huoli omista asioistamme. Ja kun se kulttuurikin korostaa pärjäämistä, apua ei viitsi tarjota.
3. Sosiaalisessa tyhjiössä puuttuu vertaistuki.
Koin äitiysloman esikoisen kanssa epäreiluna asetelmana. Kaikki vastuu täysin uudesta tilanteesta oli yhtäkkiä minulla, ja yksin minulla. En halunnut mennä perhekahvilaan, koska olin varma, että päätyisin äitiyteen hurahtaneiden, erilaisia kasvatus-ismejä toteuttavien mammojen seuraan. Halusin puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta, mutta kun omat ystäväni olivat töissä, vaihtoehtona oli olla himassa. Olen vasta ajan myötä oppinut suhtautumaan luontevasti muihin vanhempiin ja lapsiin, etsimään ja antamaan vertaistukea. Ja hyvä niin: kun lapsi kasvaa, kontakteja muihin vanhempiin on (onneksi) hyvin vaikea välttää, ihan sen lapsenkin sosiaalisten suhteiden takia.
Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että nämähän ovat kaikki itsetuntokysymyksiä. Kun identiteetti äitinä on hataralla pohjalla, on vaikea toimia loogisesti ja rationaalisesti.
Mitäs te vastaisitte?
Mä sanoisin, että tää pätee aika hyvin -sen perusteella, että meidän oli erikoistilanteissa aika helppo pyytää apua ja sitä myös tarjottiin. Esikoinen syntyi pikkukeskosena, ja oli ihan luontevaa pyytää ystäviä siivoamaan meille ennen vauvan kotiutumista sairaalasta, ja kun sitten saatiin kaksoset, niin kutsuin heti jonkun syömään (ja siis tuomaan ja laittamaan ruoat) jos jouduin olemaan illan yksin lasten kanssa. Mutta jos on vain se yksi hyvävointinen vauva kerrallaan, niin joo, siitähän oletetaan ihmisen selvityvän itsekseen. Ja toki yleensä selviytyykin, mutta onhan elämä paljon mukavampaa, kun ihmiset auttaa toisiaan.
VastaaPoistaTässä onkin hyvä näkökulma: erikoistilanteessa on tosiaan (ja onneksi!) ok pyytää/tarjota apua, mutta kaikki "normaaliksi" luokiteltava on eri asia. Ja tästä päästään normaalin määritelmään: eikö nuhainen, allerginen, huonosti nukkuva tai refluksista kärsivä vauvakin aiheuta erikoislaatuisia tilanteita.
PoistaToi tukihenkilö äideille kuulostaa täydelliseltä.
VastaaPoistaEikö? Kouluissa on tukioppilaat vielä yliopistossakin. Tuntuu omituiselta, että vanhemmuuteen pääsee ilman tukiverkostoja.
PoistaOsuit kyllä koko lailla naulan kantaan. Kun palasin töihin kuopuksen ollessa kymmenkuinen, en sen jälkeen yli vuoteen suostunut olemaan tuntia pidempään kolmisin lasteni kanssa. Bloggasinkin aiheesta: http://pikkuisenparempaa.blogspot.fi/2013/09/pitiko-tehda-toinen-lapsi-jos-ei-jaksa.html.
VastaaPoistaOlipas hyvä kirjoitus!
PoistaMinä olisin kyllä kaivannut omaa tukihenkilöä. Ja mentoria. Omat lähisukulaiseni ovat kuolleet, eli ei tukiverkostoa sieltä suunnalta. Miehen vanhemmat ovat kovin iäkkäitä, vaikka mieluusti hoitaisivatkin. Jotta asiasta ei jäisi meille vanhemmille mitään epäselvyyttä, miehen käly kävi vielä erikseen sanomassa vauvan synnyttyä, jotta "tuottehan sitten meille hoitoon, kun eiväthän nuo vanhukset jaksa vauvaa hoitaa". Että ei varmasti rasitettaisi lapsen ainoita isovanhempia. Noh. On selvitty, mutta on ollut kyllä rankkaa. En kaipaa tyttöjen iltoja tai bileitä, kaipaisin hiljaisuutta ja omaa aikaa omassa kodissa. Univelkaa ei saa yhdessä yössä nukuttua pois, jos on tottunut heräämään muutaman tunnin välein. Vanhemmuus on raskasta, koska elämä on liian intensiivistä. Ei kukaan pysty loputtomasti voimiensa äärirajoilla. Apua on vaikea pyytää, ja olen huomannut, että ihmiset haluavat kuulla vain hyviä uutisia. Ihmisten elämä on myös jotenkin sellaista, että kaikilla on oikeus pistää omat tarpeet ykköseksi. "Varamummo" ei koskaan päässyt hoitamaan, koska hänellä oli aina muuta. Loppujen lopuksi on vähiten nöyryyttävää, kun yrittää pärjätä ihan omin voimin. Kumma kyllä oman elämän hallinta tuntuu kaikesta huolimatta silloin vahvimmalta.
VastaaPoistaAvunpyyntö voi joskus törmätä myös muuriin nimeltään "On tässä muillakin kuule vaikeeta."
VastaaPoistaAivan! "Olisit kuule miettinyt etukäteen haluatko lapsia!" Ehkä universumin urpoin kommentti.
PoistaNo todellakin! Suurin piirtein yhtä fiksua olisi todeta töissä toisen avautuessa rankasta rupeamasta, että "olisit kuule miettinyt ennen kuin otit tän duunin vastaan!" Kenelläkään ei (toivon mukaan) tulisi mieleenkään sanoa moista, ja jos sanoisi, saisi takuulla urpon leiman otsaansa. Mutta kas, pikkulasten vanhemmille sen sanominen on sosiaalisesti jotenkin ihan ok. Ehkä tämä kuuluu sarjaan "ignorance is bliss".
PoistaHah, kyllä mulle ainakin ulkopuoliset ovat erinomaisen usein sanoneet, että ihan on ammatinvalintakysymys, jos olen valittanut jotain, mitä töissä on tapahtunut. Ja olen myös kuullut saman työkaverilta, kun hän kommentoi eräitä muita työpaikan ihmisiä, jotka olivat väsyneitä työhön.
PoistaTai keskustelupalstojen vakkari "Pitääkö niitä lapsia tehdä, jos ei niitä jaksa hoitaa?" ja "Kyllä minäkin jaksoin, vaikka oli kaksoset ja erityislapsi ja mies reissuhommissa." Please. Kaikilla meillä on omat resurssit. Toiset on saanut jaksamista isommalla kauhalla, ku toiset.
PoistaVanhemmuus on vaikeaa, koska meiltä puuttuvat tukiverkostojen lisäksi selkeät roolimallit. Tietoa ja erilaisia ismejä on ihan liikaa ja tässä tiedon virrassa ne tulevat ihan liian helposti, ihan liian lähelle.
VastaaPoistaSe malli, johon itse on kasvanut, on epäilemättä aikansa elänyt ja vanhemmuudesta on jollain tasolla tulossa arvostelulaji. On ihan jumalattoman vaikeata suorittaa vanhemmuutta, jos ja kun täytyy ensin perehtyä jonkun nettikeskustelupalstan fanaatikoihin - puolesta vai vastaan - varsinkaan jos itsellä ei ole esikuvaa johon nojata. Vanhemmuus on kinkkistä, jos koko ajan joutuu mielessään pohtimaan sitä, montako terapiatuntia tarvitaan lapsen tokeennuttamiseksi siitä, että sitä on imetetty vain kolme kuukautta ja kaksikymmentäseitsemän päivää... (voi apua, jos se reppaa kirjoituksissa just sen takia, ajautuu huonoille teille ja tilittää sitä sitten julkisuudessa jossain tositeeveeohjelmassa?)
Tuki- ja vertaistukiverkostojen puute taitaa johtaa epävarmuuteen, mikä puolestaan johtaa siihen, että vanhemmuus tuntuu sudenkuoppaiselta salatieteeltä?
Joo noin se minustakin on, niin kuin kirjoitit. Maailmalla on paitsi synnytysdoulia, myös post-partum doulia (lapsivuodedoula? perhedoula?), joita perheet palkkaavat tai pyytävät vapaaehtoisia doulia avuksi kotiin. Doulan tarkoitus on nimenomaan paikata turvaverkkoa, olla seurana, jelppiä kotihommissa, kuunnella äidin (ja miksei isänkin) kuulumiset ja kunkin päivän ihmetyksen ja ärsytyksen aiheet ja tietää mistä ja keneltä lähdetään hakemaan lisää seuraa tai apua jos tarpeen on. Olen vankasti tämänkaltaisen palvelun kannalla Suomessakin. Luontevinta olisi toki, jos apu, tuki ja seura tulisi oman ystäväpiirin tai muun lähipiirin kautta, mutta kun se monesti ei tule...
VastaaPoistaNäin muutaman viikon äitinä olleena allekirjoitan joka kohdan. Sekä täällä kommenteissa esille tulleet asiat: ihmisillä on tarve kuulla hyviä uutisia (ja itsellä kertoa niitä) ja vanhemmuus tuntuu arvostelulajilta. Avun tarjoamisen lisäksi itse toivoisin nimenomaan kykyä kuunnella. Kysyttäisiin mitä apua tarvitaan eikä vähätellä, jos tuntuu ettei oikein jaksa kotona oloa ihan tavallisen terveen, toivotun ja rakastetun, ei-koliikkisen ja usein myös ihan hyväntuulisen vauvan kanssa.
VastaaPoistaItse huomaan omaksuneeni tuon "itse on pärjättävä" -asenteen. Jos olen jonkintason valitukseeni saanut yhtään vähättelevää kommenttia, toiste en valita vaan kerron sitten vain niistä hyvistä puolista. Ettei ne vaan luulisi ettenkö muka pärjää. Sama ihan hyvää tarkoittavien neuvojen kanssa, jotka oma pää kääntää arvosteluksi. Vauva tuntuu olevan tyytyväinen usein lähinnä vain sylissä ja/tai tissi suussa, mikä vähän rajoittaa omaa liikkuvuutta. Tästä puhuttuani vinkkinä tulee usein varsinkin vanhemmalta sukupolvelta "älä totuta sitä liikaa että aina pääsee rinnalle/syliin". Oma pää tulkitsee tämän siten: olen jo tehnyt virheen ja totuttanut vauvan liian hyvään ja näin ollen huono äiti, jonka lapsi ei edes osaa itsenäisesti kahden viikon iässä nukkua kuten vauvat 70-luvulla nukkuivat. Omana onnenani on ollut ihana neuvolantäti, joka on kannustanut että teen asiat oikein hyvin ja luonut uskoa, että jotenkin handlaan tämän äitinä olon. Silti huomaan, että sitä alkaa tulla enemmän varovaiseksi kenelle avautuu, koska ei kestä omaan äitiyteen kohdistuvaa "arvostelua" (vaikka arvostelu olisikin ollut tahatonta). Enkä tiedä miksi ei kestä, sillä normaalisti en edes ole mikään täydellisyyden tavoittelija. Kai sitä oma lapsi on niin tärkeä asia, että ottaa näissä asioissa normaalia enemmän itseensä.
Koko alku äitiydellehän on aika absurdi: on tyyppi joka on 9 kuukautta tottunut ettei itse tarvitse edes syödä tai hengittää sekä tyyppi, jonka pää ja kroppa käyvät lyhyessä ajassa valtavan muutoksen. Sitten niiden pitäisi yhtäkkiä osata elää harmonisesti symbioosissa ilman yhteistä kieltä. Ja sitten siinä lisäksi on isä, jolle koko lapsen tuleminen on tuntunut absurdilta ajatukselta raskauden ajan ja yhtäkkiä sylissä on pieni käärö ja omasta puolisosta on hormonihöyryissä paljastunut täysin uusia puolia. Tulkeille on tarvetta, tuo tukihenkilö on ihana ajatus!
Ihan kuin mun ajatukset olisit tähän kirjoittanut!
PoistaMä tunnistan myös itsestäni tuon, että ottaa ne neuvot arvosteluna. En oikein ymmärrä, että miksi sitä ottaa kaiken lapsiin liittyvän (siis ihan hyvälläkin) annetun neuvonnan niin helkkarin henkilökohtaisesti. Kyllähän tämäkin liittynee vahvasti Katjan mainitsemaan ja painottamaan äidin itsetuntoon, johon itselläni liittyvät vielä voimakkaat syyllisyyden ja häpeän tunteet siitä, että kaikki ei menekään niin kuin oppikirjoissa.
PoistaEnnen kaikkea sitä vaikeinta on se, että (uutena) vanhempana menee helposti suhteellisuudentaju. On hirveän vaikea niissä biologis-psykologisissa myrskyissä, täysin uusissa tilanteissa, uusien ihmisenalkujen kanssa pitää pää jotenkin paikallaan niin, että tajuaa, mikä on merkityksellistä ja mikä ei. Mistä pitää, saa, voi ja mistä ei tarvitse hermostua, huolestua tai vetää kilareita. MIKÄÄN opas ei voita yhteisöä, joka tuottaa sen turvallisen suhteellisuudentajun kuplan vanhemman ympärille. Kuplan, jossa poukkoilla rauhassa, kokeilla, tehdä virheitä ja sitten saada ymmärtävää palautetta toiminnastaan ja oppia olemaan äiti tai isä. Yksin jääminen tai jättäytyminen hämärryttää suhteellisuudentajun hyvin nopeasti.
VastaaPoistaMinä olen lukenut näitä tekstejä hämmentyneenä. Olenko ihan totta erittäin harvinainen tapaus, kun minulla oma äiti ja omat sisaret ovat ihan huikea tukiverkosto. Aina saa apua ja neuvoja jos haluaa (ja välillä pyytämättäkin, mutta pakkoko niitä on kaikkia noudattaa). Samoin meillä on uskomattoman ihania naapureita. En ole tainnut ymmärtää olla tarpeeksi kiitollinen.
VastaaPoistaEn mäkään usko, että kaikilla vanhemmuus on välttämättä niin kovin vaikeaa. Mun mielestä se menee vähän siten, että välillä on jotain haastetta ja sitten taas yhtäkkiä ei. Vähän kuin nyt elämässä yleensäkin. Välillä kaikki sujuu mitä parhaiten ja välillä tökkii työ/parisuhde/mikä nyt ikinä.
PoistaMietin, että onko se perustavanlaatuinen ongelma se, että ei osata nähdä näitä hankalia tilanteita elämään kuuluvina asioina. Että jotenkin meissä on sisäänrakennettu ajatusmalli siitä, että normaali ja onnellinen elämä on sitä kun mikään ei mene pieleen ja minkään asian kanssa ei ole haasteita.
Vanhemmuudessa on ainakin se hyvä puoli, että vuosien vieriessä tulee perspektiiviä - ei paljon imetysepäonnistumiset enää 4-vuotiaan vanhempana tunnu miltään, vaikka ne aikanaan katastrofi olikin.
En tiedä, miten harvinainen tilanteesi on, mutta minulla äiti asuu eri paikkakunnalla, siskoja ei ole ja naapureita en tunne. Joten tilanne on juuri tämä: yksin on pärjättävä. Ja jos tarvisinkin apua, en tiefä, mistä sitä saisi.
PoistaJos ei jäänyt kotipaikkakunnalle, turvaverkostot voi olla tosi kaukana. Meillä sukulaiset viiden tunnin matkan päässä, vanhemmat vielä työikäisiä ja sisaruksilla lapsia, eli kaikilla on kiire omien juttujensa kanssa. Apua saa lähinnä henkisellä tasolla puhelimitse. Kavereita asuinpaikkakunnalla on, mutta niillä on pienempiä/enemmän/sairaampia lapsia, eli ei kehtaa edes kysyäkään apua.
VastaaPoistaYleisesti ottaen, vanhemmuuteen valmistautumisessa on vähän sellainen bridezilla-meininki. Joka tuutissa valmennetaan synnytykseen (kuten jotkut valmistelee häitä), mutta sen jälkeiseen elämään opastetaan hyvin harvoin - tai yleismaailmallisilla käsitteillä kuten "lapsella tulisi olla rakastava koti". Se synnytyksen jälkeinen elämä - ja päivät kotona lapsen kanssa viettävän yksinäisyys ja maailmantuska on se, mihin pitäisi valmistautua paljon paremmin kuin synnytykseen. Se on aikamoinen kulttuurishokki. Useasti maata muuttaneena voin sanoa, että toiseen maahan muutto on pikkunakki siihen verrattuna, että sulta yhtäkkiä viedään kaikki mitä sä tunnet ja kaikki ihmiset, joiden kanssa yleensä juttelit päivittäin, sekä mahdollisuus tavata ihmisiä (muuten kuin tunti/kaksi päivässä silloin kun muille ei yleensä sovi). Itselleni oman työminän ja työyhteisön menetys on ottanut äitiydessä kovimmille. Tuntui, kuin aivoistani olisi leikattu 3/4 pois ja minulta olisi viety ääni (englannin 'ammatti' eli vocation tulee sanasta latinan voce, ääni!). Aluksi se oli ihan ok, koska olin väsynyt ja kipeä, mutta kuukausien saatossa ja lapsen kasvaessa ikävä omaa työtä, työyhteisöä ja työminää kohti on kasvanut kovastikin. Töissä olin pätevä, pidetty, tehokas ja arvostettu. Minä osasin työni ja olin hyvä siinä. Sitä tunnetta on usein ikävä leikkipuistossa hiekkalaatikon reunalla värjötellessä.
Se, mikä äitiydestä tekee niin vaikeaa: heräily. Sitä käytetään kidutusmuotona, koska se saa ihmisen sekoamaan. Puhumattakaan väsymyksestä.
VastaaPoistaItsetunto on varmaan ihan avainsana siinä kokeeko vanhemmuuden vaikeana. Toinen on musta vastuun otto. Lapsia on helppo tehdä, mutta kantaa vastuu ipanasta aika monta vuotta, tuli mitä tuli, onkin jo toinen juttu. Itse ymmärsin lopullisesti nuo kaksi asiaa vähän vaikeimman kautta, puolison äkillisen kuoleman jälkeen. Molemmat oli jotakuinkin hanskassa mielestäni jo aiemmin mutta kristallisoituivat totaalisesti jäätyäni yksinhuoltajaksi
VastaaPoistaNykyisin elämä on yhtä suorittamista ja tehokkuutta, joten ei ihme, että se usein seuraa myös vanhemmuuteen. Omasta ajasta puhutaan paljon enkä itse oikein ymmärtänyt sen merkitystä ennen kuin nyt, kun olen vuoden nukkunut pienissä pätkissä ja ollut tissitakiaisen saatavilla 24h. Ainakin minut on kasvatettu niin, että itse pitää pärjätä ja heikko ei saa olla. Olen myös huomannut, että lähipiirissäni kavahdetaan "heikkouksien" näyttämistä. Paljoakaan ymmärrystä en ole heiltä saanut, jos on tullut väsymyksestä ja omasta jaksamisesta puhetta. Onneksi neuvolassa ovat ottaneet asian vakavasti ja apua on tarjottu. En tiedä vielä, miten saisi oman lapsen kasvatettua niin, että on hän ihan hyvä omana itsenään eikä koko ajan tarvitse suorittaa. Voipi olla, että sukulaisilta menee kahvit väärään kurkkuun, kun lasten menestyksestä ja kehityksestä keskustellessa kerronkin minulle olevan tärkeintä se, että oma lapseni on onnellinen ja muuten kunnollinen kansalainen ilman valtavia suorituspaineita. Kunhan ei nyt sosiaalipummiksi ala ja omaa terveelliset elämäntavat niin on hyvä.
VastaaPoistaOlen myös huomannut, että vanhempien keskuudessa suoritetaan vertailua. Kenellä on rankinta ja kenen lapsi on kehittynyt nopeasti ja sitä tuota tätä. Jos sinulla on kaksi lasta, sinulla varmasti on rankempaa kuin naapurin Pirkolla, jolla on vain yksi lapsi. Kuka meistä oikeasti tietää toisten vanhempien elämästä? Oletteko oikeasti olleet läsnä keskusteluissa ja halunnut tietää, mitä toiselle kuuluu? Mieluummin tosiaan kuulee niitä positiivisia kommentteja kuin haluaa kuulla toisen elämän syviä syntyjä. Sitten, kun eletään tässä suorituskeskeisessä maailmassa, voidaan helposti nähdä vain pintaa tietämättä, missä oikeasti mennään. Mitä jos huolehdittaisiin itsestämme ja välitettäisiin toisesta. Ollaan oikeasti läsnä hetkessä niin lapsillemme, puolisoille, ystävillemme kuin lähipiirille. Toivottavasti jokaiselle on jossain joku, jolta saa tarvittaessa kannustusta ja tukea sekä jonka kanssa voi jakaa elämän iloisia hetkiä.
Omalta osalta yksi hiton vaikeaksi tekevä asia vanhemmuudessa on ollut se että vanhemmuuden määritelmä ei tule itseltä vaan muilta. Muut ihmiset (taviksista asiantuntijoihin) kertovat, millaista on hyvä vanhemmuus ja sitten yrität laittaa itseäsi siihen muottiin ja stressaat päivästä toiseen kun mikään ei tule luonnostaan. Ts. vanhemmuus on mennyt suorittamiseksi.
VastaaPoistaToisekseen lapset ilmeisesti traumatisoituvat ihan kaikesta nykyään eli kasvatit miten tahansa, pieleen menee kuitenkin. Ei voi käyttää minkään valtakunnan rankaisumetodeja mutta missään ei konkreettisesti kukaan näytä tai tule kotiin opastamaan, mitä sitten kuuluu tehdä. Eikä kukaan koskaan kerro että vaikka löytäisit toimivan ja sallitun keinon kolmivuotiaan tavaroiden heittelyn estämiseen mutta jos väsyneenä jätät kerrankin käyttämättä kyseistä keinoa voit aloittaa koko homman ihan alusta. Aina. Siinä sekoaa pää.
Ja vielä lopuksi että kun sitä hyvää vanhemmuutta joka paikassa vaaditaan niin kysyn että millä veen työkaluilla sitä pitäisi tarjota? Ainakaan tällaisen 80-lukulaisen, joka on kasvanut tukistuksilla (en traumatisoitunut, sivuhuom.) ja jauhelihakastikkeella ja perunoilla, salaattia vain ehkä erikoisempina päivinä, kasviksia ei koskaan.
Ei mua ole opetettu hyväksi vanhemmaksi.
Ps. Olen myös muiden kommentoineiden tavoin huomattavasti parempi vanhempi, kun en ole yksin lapsien kanssa. Kun hoitovastuun jakaa vähintään joku toinenkin henkilö. Kun voin käydä paskalla (anteeksi kirjaintenkäyttöni) ihan rauhassa, olen vähemmän stressaantuneempi.
T: Seija
Mulla ei ole tainnut olla kovin kummoisia itsetunto- tai syyllistymisongelmia vanhemmuuteen liittyen. Ei, vaikka olin melko nuori, kun ensimmäinen lapsi syntyi. (Osaan kyllä tuntea äitiyssyyllisyyttä, mutta ne tunteet eivät kumpua oikeastaan mistään ulkoapäin tulevasta. http://www.lily.fi/blogit/karuselli/tunnustuksia )
VastaaPoistaOlen ollut aina melko itsevarma ja rento kasvattaja. Veikkaan, että tämä on pitkälti oman lapsuudenkotini peruja. Olen aina tykännyt käydä neuvoloissa, päiväkodin vasukeskusteluissa ja koululaisten arviointikeskusteluissa. En ole koskaan osannut ottaa paineita suosituksista (tai ehkä oma linjani on ollut suht lähellä niitä, joten ristiriitoja ei ole syntynyt) enkä toisten ihmisten valinnoista. "Meillä tehdään näin, toisessa perheessä ehkä eri tavoin. Kaikki ok." Lisäksi olen jotenkin täysin immuuni kaikenlaiselle vertailulle ja suorittamiselle. Jotenkin mikään sellainen ei tunnu liikauttavan minua. "Vedän tässä tätä omaa settiäni vain ja alittelen rimoja letkeästi, jos siltä tuntuu."
Mutta onhan se vanhemmuus nyt välillä ihan hiton vaikeaa. Minusta ehdottomasti vaikeimpia juttuja ovat olleet:
- Pikkulapsiaikojen järkyttävä, vuosia kestänyt rankka heräily ja siitä johtuva masennustilaa lähentelevä väsymys. Oli aika uuvuttavaa vetää nuo vuodet pääasiassa yksin. Puoliso oli pahasti kiinni vuoro- ja reissutöissään eikä ollut juuri jakamassa vastuuta öistä taikka aamuheräämisistä.
Noina aikoina en todellakaan ollut aina kovin hyvä äiti (enkä hyvä puoliso enkä hyvä työntekijä enkä varmaan muutenkaan hyvä ihminen). Tuolloin koin kieltämättä myös sellaista, että kun oikeasti uin aika syvissä vesissä ja avauduin asiasta, minun annettiin ymmärtää, että ei pitäisi valittaa niin paljon. Nämä kommentoijat olivat kyllä poikkeuksetta lapsettomia nuoria naisia. Nykyään viittaisin nauraen kintaalla heidän viisasteluilleen, mutta silloin se satutti.
- Ei säännöllisiä tukiverkostoja arjessa. Isovanhemmat kaukana, naapureilla ja ystävillä omat kiireensä. Kunnan kevyet tukipalvelut olivat heikosti saatavilla niinä vuosina kun lapset olivat pieniä.
Vaikeimpina aikoina olisin varmastikin hyötynyt jonkinlaisesta matalan kynnyksen kotiavusta. Tai enpä tiedä. Suurin ongelma olivat yöt, eikä niitä hoitamaan tule kovin helpolla pyydettyä ketään oman perheen ulkopuolista - eikä ainakaan noihin aikoihin sellaista apua ollut "virallisia teitä" pitkin oikein saatavillakaan. Joten pyristelin yksin.
- Sellaiset kasvatukseen liittyvät haasteet, kun joku lapsista on oikeasti käyttäytynyt toistuvasti huonosti (esim. päiväkodissa), enkä oikein ole tiennyt, että mitä ihmettä asialle pitäisi tehdä. Noissa tilanteissa jopa mun superitsetuntoni kasvattajana meinaa vähän murentua ja tulee tosi voimaton olo.
Onneksi kyse on ollut ainakin toistaiseksi vain ohimenevistä vaiheista, ja vaikkapa lapsen levottomuuteen on auttanut nettiaikojen pistäminen jäähylle hetkeksi aikaa. Mutta voin hyvin kuvitella, että jos esim. lapsen käytöshäiriöt ovat jatkuvia ja niistä tulee joka suunnalta kielteistä palautetta - ja jos omat pelimerkit ovat vähän vähissä, niin romahduspiste saattaa tulla vanhemmille aika nopeasti.
Voimia ja rohkeaa mieltä kaikille vanhemmille. Olen itse ihan vasta viime vuosina (ehkä pahimman väsymyksen hellitettyä) huomannut, että kun vetää vanhemmuuteen liittyvät kuviot ilon ja huumorin kautta, niin kaikki tuntuu jotenkin paljon helpommalta. Myös omanhenkisestä vertaistuesta - siis äiti- ja isäkavereista - on hirmu paljon apua. Ja se on kanssa plussaa, jos oma parisuhde on kunnossa. Jos ei ole, niin se kyllä heijastuu kovasti ihan kaikkeen näinä vuosina.
Näin ei-suomalaisen näkökulmasta voin kyllä vahvistaa nuo perusluonteen solmut. Alussa luulin, että vain oma ukko on sellainen tyyppi, joka hampaat irvissä pyrkii pärjäämään kaikissa ongelmatilanteissa itse ja yksin ja avun pyytäminen jopa omalta puolisoltakin on mahdotonta. Mutta täällä asuneena jo lähes 10 vuotta voin todeta, että se on tämän kulttuurin ominaisuus. Olen siihen itsekin hiljattain oppinut: en odotakaan kenenkään auttavan kun tuskailen rattaiden kanssa ovien välissä tai rappussissa. Pitää pärjätä itse. Mutta oma mies on ihan kärkitapaus: avun pyytäminen häntä suorastaan hävettää. Kun olen työmatkoilla ja isä kotona 3 vuotiaan kanssa, mua jännittää, mitä jos sattuu jotain tai tulee hätätilanne, osaako se pyytää apua. Ennen matkaa teen aina salaliikkeitä: soitan varamummullemme, kysyn, onko maisemissa ja pyydän, että pitäisi silmät auki. Vaikka oma perhe kaukana, onneksi ystäväverkko kantaa ja apua aina löytyy, kun sitä tarvitsee.
VastaaPoistaVaikeaksi sen tekee tämä viivottimella vedetty elämä Suomessa. Etelän reissuilla tuntee aina elävänsä sen kuukauden verran sitä "oikeaa" elämää ja sitten taas palataan tänne Suomeen, jossa koko elämä on kuin yhtä työssäkäyntiä.
VastaaPoistaTerveiset etelanmaalta missa apua ei tarvitse pyytaa kun sita saa ja tuputetaan ja jokainen on valmiina neuvomaan ja auttamaan. Kylla se helpottaa, yksi helpotus on se etta taalla on ihan ok sanoa puistossa etta ma vihaan imetysta ja en vaan jaksa enaa yhtaan koko sirkusta. Toisaalta ulkosuomalaisena vaikeaa on ollut se, etta tukiverkko on paikallinen ja kaikki on paikallista, oman suomalaisen intuition kayttamiseksi on joutunut siis valilla kavelemaan lapi harmaiden kivien.
VastaaPoistaVanhemmuus on vaikeaa siksi, että nykyisin on niin korkeat standardit sen suhteen, millaista on hyvä vanhemmuus. Aiemmin riitti huomattavasti vähempi. Nyt on tieteellistä tutkimusta vähän joka asiasta, ja jos kaikessa pyrkii siihen optimaaliseen suoritukseen niin käyhän se rankaksi. Ja sitten tulee syyllisyys jne. kun ei pystykään.
VastaaPoistaRatkaisu tähän olisi suhteellisuudentaju. Mikä on oikeasti tärkeää ja mikä ei. Sitten valitaan ne jutut, joiden suhteen omat resurssit haluaa jakaa, kaikkea ei kukaan pysty kuitenkaan. Ja se on ihan okei.
Ja tuosta itsetuntokysymyksestä olen aivan samaa mieltä kanssasi. Minusta vanhemmuus ei ole kovin vaikeaa, vaikka onkin työlästä ajoittain. Tai ehkä se on vähän sama asia. Tarkoitan että harvoin olen täysin ymmällä, mutta usein kyllä vähän väsynyt siihen loputtomaan toistoon, mitä vanhemmuus pitää sisällään. Mutta minulla onkin hyvä itsetunto (tämä siis toteamuksena, ei itsekehuna). Siksi en syyllisty, ahdistu tai stressaa siitä, mitä muut tästä mun tyylistä ajattelee.
Ajattelin juri samaa! Ja luulen että suhteellisuuden taju ja hyvä itsetunto ovat tässä asiassa aika lailla toisiinsa liittyviä - kun on hyvä itsetunto, uskaltaa luottaa suhteellisuudentajuunsa.
PoistaUskallan todeta itsestäni samaa; minulla on ainakin vanhemmuuden suhteen hyvä itsetunto. Ehkäpä siitä johtuen en suoraan samottuna kertaakaan ole ollut tilanteessa, jossa olisin kokenut vanhemmuuttani arvosteltavan. Olen paljon keskustellut eri ihmisten kanssa vanhemmuuteen liittyvistä isoista ja pienistä valinnoista, eikä keskustelukumppani aina ole ollut kanssani samaa mieltä, mutta arvosteluna en ole eriäviä mielipiteitä ottanut. En siis lainkaan tunnista sitä usein näissä keskusteluissa esiintyvää ilmiötä, että äidit vain mollaisivat toistensa ratkaisuja ja olisivat toistensa kärkkäimpiä arvostelujoita. Olen saanut paljon neuvoja vanhemmuuden eri pulmiin ja kiitollisuudella ottanut ne vastaan -itse arvioiden ovatko ne meille sopivia vai ei. Kukaan ei mielestäni ole antanut neuvoja sillä asenteella etten itse osaisi vaan silkkaa ystävällisyyttään. Ehkä olisin kuitenkin samat neuvot tulkinnut yritykseksi osoittaa kyvyttömyyteni vanhempana, jos itsetuntoni olisi huono.
En usko olevani täydellinen äiti mutta tiedän olevani hyvä äiti. Joskus tuskastun lasten käytökseen, joskus olen ymmälläni, koen myös työn ja perheen yhdistämisenraskaaksi ja todella olen ollut fyysisesti väsynyt molempien lasten valvotettua minua ensimmäiset vuotensa. Silti yhdyn edelliseen - en ole koskaan kokenut vanhemmuutta vaikeaksi - siis oikeasti vaikeaksi niin että se uuvuttaisi, masentaisi tms.
Tiedostan kyllä että mulla on varmasti helpompaa kuin monella, on apuverkostoja käytettävissä, vertaistukea ja kohtuulisesti turvallinen taloustilanne. Nämä kaikki helpottavat kummasti. Silti uskon että itsetunto on merkittävä tekijä siinä miten palkitsevana vanhemmuuden koen. Sitä toivoisin kaikille!
-terhi
Nyt on pakko kysyä täältä, kun päivän hesarissa kerrottiin, että Espoon kaupunginjohtaja esittää yli 1,5 vuotiaiden kotihoidontuen kuntalisän poistamista 3/2015 alkaen. Säästöjä tällä haetaan 1 milj.eur. Meillä tämä ainakin tarkoittaa sitä, että lapselle on haettava päiväkotipaikkaa, koska taloustilanne on jo nyt tiukilla. Siis mitä v****a? Eikö siitä tule lisäkuluja ja riittääkö paikat edes? Oi Katja, selitä mitä tässä haetaan.
VastaaPoistaTässä haetaan sitä, ettei vaan tarttis nostaa veroprosenttia. Ja tähän hashtag kokoomus.
PoistaVielä pieni huomio ihan eri kokoluokan kaupungista: on epäselvää, minkä verran todellisuudessa kotihoidontuen kuntalisä vaikuttaa lasten kotihoitoon. Tuntuu tietenkin ihan loogiselta ja suorastaan itsestään selvältä, että moni joutuu menemään töihin mikäli tuki poistuu. Mutta tilastojen mukaan onkin usein niin, että suurin osa silti hoitaa kotona. Miten se on taloudellisesti perheille mahdollista, on mysteeri, mutta niinpä vain näyttää olevan. Siksi on siis mahdollista, että kaupunki todellisuudessa poistolla tosiaan säästää, vaikka todellakin lapsen päivähoito maksaa enemmän kuin kuntalisä.
PoistaKiitos taas kokemusten jakamisesta ja perusteellisista analyyseistä. Uskallan vetää sen johtopäätöksen, että minun lisäkseni aika monen muunkin mielestä meidän vanhemmuuskulttuurissamme olisi viilattavaa yhteisöllisempään ja henkisesti vahvempaan suuntaan.
VastaaPoistaKulttuurihan on siitä hieno asia, että sitä voi ryhtyä muuttamaan itse per heti. :) Mistähän olisi helpoin aloittaa? Ehkä ihan siitä "mitä sulle kuuluu" -aloituksesta.
Mä oon nyt vähän tylsä, kun en vastaa sun kysymyksees.. totean vain, että se Janna R on raskas, enkä aina ymmärrä mitä se höpäjää! Puhuu välillä niin puuta heinää että..
VastaaPoista