Eilisiltana oli ensimmäinen kunnon nukutustaistelu. Peruskaava: nukahtaminen oli pelkkää käninää kunnes pääsi syliin, mikään tassuttelu tai hyssyttely ei auttanut. Aina kun laitoin sen koppaansa, alkoi käninä. Tätä jatkui kaksi perkeleen pitkää tuntia. Ilta päättyi vääryyden multihuipentumaan. Kun Koti-insinööri tuli vähän keikuttamaan koppaa, se kiittämätön potaatti pisti nahat silmille.
Vedin luonnollisesti aivan hirveät marat. Järjen valon palattua yllätyin, kuinka allerginen olen vauvavuodelle, edelleen. Vaikka koko välikohtaus oli yksittäinen ja näin retrospektiivisesti hyvinkin lievä.
Mutta kun. Olen päävastuuhenkilö projektissa, jossa asiantuntemukseni perustuu hatariin muistikuviin neljän vuoden takaa. Joudun jokaikiseen odotettuun ja odottamattomaan ongelmaan pieraisemaan ratkaisun päästäni, vaikka olen kaukana mukavuusalueeltani. Pitäisi osata, selvittää ja tietää, lukea ajatuksia, kokeilla kaikkea ja toivoa parasta. Ehkä jotkut osaavat repiä näistä haasteista motivaatiota, mutta minusta koko touhu on vain ja ainoastaan syvältä.
Voi kakka. Onneksi ollaan jo toisella puoliskolla.
mun edelliset kokemukset olivat 8 vuoden takaa... ratkaisu: 8kk iässä äidin paluu töihin, vahtivuoro isälle. 11kk iässä yövieroitus, isä hoitaa edelleen yöheräämiset.
VastaaPoistatulos: äidillä vauvakuume, isällä EI :D
Nahat silmille. 15 vuoden kuluttua ne on nakit ;) Ja silloin me saadaan valvoa. Ihanaa.
VastaaPoistaAhaah, siis näin päin! Minä sanoisin niin päin, että ensimmäinen vuosi on sikäli helppo, että lapsen ininät ja äninät ovat yleensä selitettävissä biologisilla tarpeilla, pystyn ne ymmärtämään, tai jos en ymmärrä ne on silti helpompi SIETÄÄ. Nyt kun meidän neiti ei ole enää vauva, alan ymmärtää todellisen haasteeni: sillähän on oma tahto, mieli ja mielenliikkeet. Niiden ymmärtäminen ja niiden sietäminen ovat meikäläiselle aivan oma juttunsa..! Mutta onnea vain teikäläisen vuoteen.. siis sehän on tosiaan jo kohta ohi.
VastaaPoistaTämä on kanssa allerginen vauvavuodelle. Niin allerginen, että kun parivuotias kuopus sai joululahjaksi nukenvaunut, minulla nousi pala kurkkuun ja tuli epämääräinen paha olo. Minä EN halua, että minun pieni tyttöni joutuu kokemaan jotain niin kamalaa, mitä hänen vauvavuotensa oli.
VastaaPoistaBarbiet on ok, mutta vauvanukkea en tytölleni osta. Se naiskuva, että naisen suurin onni on hoitaa omaa pienokaistaan on syvältä.
Nyt kun nuorempi on parivuotias, alkaa elämä tuntua taas elämisen arvoiselta. Onneksi vauvavuodne jälkeen on PALJON parempaa luvassa.
Ou Mama,
VastaaPoistaTänään kävimme pian 17v:n kanssa keskustelua aiheesta "kuinka hän ei kestä KETÄÄN muuta tässä perheessä" (perhe sisältää ammattimurkun lisäksi siis allekirjoittaneen äiti-ihmisen, isän ja maailman raivostuttavimman pikkuveljen).
Niin. Ongelmahan se tämäkin. Joskus ajattelen että kaksi pahinta (ja okei, on ne rakkaitakin) ongelmaani asustavat tuolla yläkerrassa. Nyt kun teinin pikkuvelikin harjoittelee ahkerasti jalon murkkuilun taitoa ajattelen oikeasti että multa lähtee järki. Meillä mennään aallon harjalta aallon pohjalle. Kukaan ei ymmärrä mitä toinen sanoo, tai se TULKITAAN VÄÄRIN. Saatan katsoa väärällä tavalla. Saatan sulkea auton oven väärällä tavalla. Voi vittu. Olen ahkerasti harjoitellut sitä, että en huuda napit kaakossa koko aikaa, volyymitasoni pitäisi siis pysyä suhteellisen matalana. Välillä onnistun, välillä en. Paskamutsifiiliksiä päivässä enää alle 50 kertaa. Huokaus.
Täti
Blogisi ja tekstisi ovat virkistäviä luettavia.Suoraa puhetta suorista aatoksista :)
VastaaPoistaTätin kommenttiin vähän niin kuin jatkoa...
Vauvavuoden ja pikkulapsivuosien jälkeen alkaa ihana murkkuaika. Ja vuosiahan tulee peräjälkeen, jos on enemmän lapsia. Minä toivoisin enemmän avointa keskustelua murkku- ja nuorisoikäisten perhe-elämän vaikeuksista, peloista, ahdistuksista. Vauvoina ja pieninä ne penskat on kuitenkin kotona ja huutoa maailmaan mahtuu, kuin myös sitten anteeksiantoa, syliä ja huolenpitoa. Mutta missään ei löydy / näe avointa keskustelua siitä, mitä vanhemmat kokee kun lapset on vaikkapa 12 - 16 vuotiaita. Nuoria kyllä syytetään yhdetä jos toisestakin kolttosesta ja huonostikäyttäytymisestä, mutta mitä silloin tapahtuu perheissä? Kamala huoli missä ne kullanmurut on, mistä niitä lähtee etsimään. Yö- tai iltakaudet kännykkä tyynyn alla, keittiön pöydän kulmalla, peläten pahinta, kuunnellen ambulanssseja, kuunnelleen uutisia... Pelko on niin jokapäiväistä sen jälkeen kun murut astuu maailmaan. Vaikka me aikuiset oltaisiin tehty kuinka hyvä pohjatyö tahansa ja vaikka kuinka oltaisiin hyvällä mallilla ja oikeilla teillä... Koskaan ei tiedä mitä kaikkea se nuori maailmassaan kohtaa.
Minä puolestani olen hiukan ... ihan hiukan ... allerginen vuosista toisiin jatkuville vauvavuosien voivotteluille - miten rankkaa ja kamalaa aikaa se on. On toki, mutta pahempaa on tiedossa :))))) Sitä on vanhemmuus.Vauvoina ne lapset on kuitenkin siinä, lähellä, kosketusetäisyydellä, murkkuina välttämättä ei... Ja kun katsoo sukupolvien ketjuja, aika monet kuitenkin selviytyy - vanhemmuudesta - perheestä... Ja mikään ei ole elämässä tärkeämpää kuin lapset, minun mielestäni (nyt kun aletaan olla voiton puolella meidän perheessä ... kaksi jo aikuista, yksi kotona).
Näin aamukahviaikaan mietin - julkaisenko kommenttini - no julkaisen. Herättääkö ajatuksia muille isompien lasten äideille...
I totally understand! Ja jollain kummallisella tavalla olin, olen ehkä vieläkin siinä luulossa, että emme todellakaan ole ainuita. Toisaalta on (todistettavasti) äitejä, jotka jotenkin luontevasti laskeutuvat vauvamaailmaan. Mutta kuinka ärsyttäviä tyyppejä sellaiset musta ovatkaan. Mistään muusta ei puhuta kuin vauvasta ja kaikki toimet 24h liittyvät vauvaan. Se tieto ei varmaan tällä hetkellä helpota, että tuo vaihe menee onneksi ohi. Muistan itse laskeneeni päiviä milloin eka vuosi on täynnä. Tottakai kaikenlaista vääntöä on ollut eka vuoden jälkeenkin, mutta lähtökohtaisesti olen ehdottomasti enemmän sopiva äiti uhmaikäiselle ja jo asioita tiedostamaan alkavalle nelivuotiaalle. Tai sitten olen vaan hitaasti lämpeävä tyyppi, jolta meni pari vuotta tajuta, että lapsi ja perhe on enemmän kuin jees. Hyvää alkanutta vuotta teidän perheelle! Kevät ja kesä kolkuttaa jo
VastaaPoistaToi on kyllä epäreilua että Koti-insinööri sai vauvan heti unten maille! Mutta ilman sun kahden tunnin esityötä se ei olisi onnistunut, mieti sitä! ;)
VastaaPoistaMulle sopii henk.koht. huomattavasti paremmin vauvavuosi kuin sen jälkeiset uhmavuodet. Kuten joku yllä mainitsikin, vauvan kitinät on helppo sietää ja itse pystyn huomattavasti helpommin ajattelemaan, että niille ei välttämättä tosiaan pysty tekemään mitään sen kummempaa kuin kokeilemaan ne perusjutut (ruoka, vaippa, hytkytys, syli). Isompien kanssa repertuaariaan pitää kasvattaa jos ei halua kuunnella huutoa ja katsoa kaaosta. Ja juu, en uskalla edes ajatella mitä on tulossa murkkuiässä, koska olen vasta jotenkin toipunut esikoisen uhmasta...
Wandabe, ymmärrän! Isi saa hoitaa yöheräämiset heti kun imetys loppuu. Kun kerran tuntuu sujuvan. ;)
VastaaPoistaSalamatkustaja, ainoa tapa selvitä lasten murrosiästä lienee kehittää joku oma kriisi. Kaikki valvoo. ;)
yhden äiti, ehkä tää vauvavuosiallergia johtuu siitä että mulle käninät on näyttäytyneet täysin sattumanvaraisina sumean logiikan tuotoksina. :D Puhuva lapsi for the win!
Riitta, joo, en tajua myöskään vauvanukkeja. Olen itse varustettu flunssaviruksen hoitovietillä joten en vaan käsitä miksi kukaan haluaisi leikkiä mitään ahdistavaa hoitamista. :)
Täti, no mutta, senhän voi täysi-ikäisenä heittää pois himasta. Problem solved, puoliksi. ;)
TiaNina, mä en ole kovin huolestuvaa tyyppiä, joten uskoisin pärjääväni sen ajatuksen kanssa, että noi ei ole mun käden ulottuvilla koko aikaa - jopa odotan sitä aikaa. Eihän tuo nelivuotiaskaan enää ole koko aikaa läsnä. Suon itselleni tämän vauvavuosivoivottelun, sillä en paremmasta tiedä. Suosittelen muuten omassa blogissa puhumista asioista jotka tuntuvat tabuilta, kohtalotovereita saattaa löytyä.
Henkka, hear hear. Mä aloin viihtyä kaksivuotiaan äitinä, nyt ehkä nopeammin. Kunhan vaan tää mikä sitä lanaa -arvonta päättyisi.
Anonyymi, uhmakin on kyllä ärsyttävää, mutta mua se ei haitannut kauheasti. Mulle toi mykkyys on se pahin allergian raaka-aine. Murrosiässä koittanee sitten uusi mykkyyden aika..
Hyvä postaus! Ja olen samaa mieltä TiaNinan kanssa, että vauvavuodesta valittaminen tuntuu tosiaan olevan sallittua, mutta murrosikäisen kanssa elämisen vaikeudesta valittaminen tuntuu johtavan siihen, että jos lapsi kapinoi ja on hankala, se johtuu kodista, lapsuudesta, vanhemmista... Itsellä oli aika hankala murkkuikä ja usein vanhempani saivat kuulla olevan syypäitä tähän, vaikka ei se nyt ihan niinkään ollut! ;)
VastaaPoistaSamaten huvittaa joskus pikkulapsiperheiden puheet, kun ovat muuttamassa ja kyselevät uudesta asuinalueesta, että eihän siellä ole mitään kamalia nuorisojengejä... niiden omista lapsistahaan ei varmaan kasva ikinä teinejä eikä ainakaan mitään kamalia haistattelevia, rasittavia pikkupahiksia. Ihan kuin ihanasta, kiltistä lapsesta ei voisi muodostua kamala teini ja sitten taas ihan fiksu aikuinen...
Amen!
VastaaPoistaMulla meni vauvavuodet kahden pera-peraa syntyneen kanssa niin sumussa, etten muista niista oikeastaan mitaan. Mitaan muuta kuin jatkuvan vasymykseni. Onneksi on valokuvat ja kotivideot. Niita katsellessa tulee haikea olo, voi kun saisi elaa edes yhden paivan uudelleen, antaisin taivaspaikkani heti kattelyssa. Masokisti ;-D
VastaaPoistaKiittämätön potaatti :)
VastaaPoistaHei Katja,
VastaaPoistameillä ei ole lapsia, mutta tykkään kovasti lukea blogiasi, jossa näppis on hallussa ja juttuja ei kaunistella (olen jo vuosia sitten tympääntynyt ihmisten lastenhankintakehoituksiin "kun se on niin iiiihaanaa" kun on vauva...). Hauskaa talven jatkoa täältä Sveitsistä!
Kyllä mulle omien lasten kanssa on ehdottomasti rankinta ollut puoltoista - nelivuotiaan kanssa! Vauvan ottaisin vieläkin milloin vain, mutta koska en saisi vain sitä ihanaa vauvaa vaan myös sen parivuotiaan "tahtoa löytyy vaan ei järkeä" -kiusankappaleen (sorry), niin en uskalla/jaksa enää leikkiin ryhtyä.
VastaaPoistaYleensä tosiaan toitotetaan vauvavuoden rankkuudesta, minä koen asian toisin, siitä se rankka aika vasta alkaa...
Meillä kipuillaan ajatusta/haavetta kolmannesta lapsesta. Toisen ekat pari vuotta olivat sellaista horroria koliikin, allergioiden, yöheräilyiden ja onnettoman syömisen kanssa, että ihme kun järjissämme siitä selvittiin. Nyt ei meinais millään uskaltaa yrittää kolmatta, vaikka ollaan sellaisesta periaatteessa aina haaveiltu ja nuo poijjat on jo eskarissa ja koulussa. Kun voisikin vaan ottaa suoraan sellaisen puolitoistavuotiaan...
VastaaPoistaMutta...viimeistään siinä vaiheessa, kun esikoinen meni kouluun ja alkoi liikkua kylillä enemmän itsekseen, tajusin kipeän tosiasian: pieni lapsi, pienet murheet - isompi lapsi, isommat murheet. Niin se vaan menee, jos nyt ei ole mitään vakavia sairauksia tms. Murrosikää odotellessa.
Minä olen aina pitänyt teineistä ja esiteineistä, kun heidän kanssaan olen harrastuksessani touhunnut, enkä osaa oikein pelätä omienikaan murrosikää. Useimmista teineistä tuntuu kasvavan ihan fiksuja nuoria aikuisia.
VastaaPoistaTähän saakka jokainen vuosi lasten kanssa on ollut edellistä parempi ja helpompi. Se, että pystyy keskustelemaan, että lapsi ainakin toisinaan uskoo puhetta ja osaa odottaa, helpottaa kummasti elämää.
Ainoa ongelma lasten kasvamisessa on siinä, että kohtahan ne ovat netissä ja näkevät, mitä heistä kirjoitan...
Meidän vauvavuosi oli aika rankka, mutta ei vauvan takia vaan siksi, että jouduin aloittamaan työt lapsen ollessa 3 kk -- tein duunia kotona ja mies auttoi "parhaansa mukaan" (mikä ei ehkä ollut samaa tasoa kuin mitä mun paras olisi parhaimmillaan).
VastaaPoistaMUTTA pakko sanoa että kuulun myös niihin, joista äitiysnäkökulmasta vauvavuosi oli helppo, ainakin tähän ekaan taaperovuoteen verrattuna.
Toka vuosi ja varsinkin toisen vuoden toinen puolisko, kun alettiin lopetella imettämistä oli kyllä ns. ihan täysin perseestä. Tietysti asiaa vaikeuttaa se, ettei poikamme nyt 2-vuotiaanakaan puhu kuin 20+ sanaa ja on yhtä intensiivinen (= räjähtelevä), sinnikäs (= itsepäinen) ja utelias (= kaikki kielletty kiinnostaa) kuin äitinsä...
Tosin tunne-elämää on helpottanut todella radikaalisti se, kun reilu viikko sitten pysähdyin miettimään mihin hermoni varsinaisesti palaa, ja tajusin sen johtuvan siitä, etten halunnut antaa lapselle huomiota, jota ilman jäin itse jääneeni lapsena (kun veljeni syntyi ollessani 1 v 10 kk). Sen jälkeen kun lopetin huomion pihtaamisen, meillä on ollut ihan hemmetin paljon hauskempaa keskenämme.
Siinä on ihminen, jonka *EI* olisi pitänyt tehdä toista lasta.
VastaaPoistaJos vedät herneet nenääsi siitä, että väsytettyäsi lastasi pari tuntia, se nukahtaa hetimiten, olet väärällä alalla. Sillä että paikalle tullut miehesi sattui olemaan sängyn vieressä sillä hetkellä, ei ole lopputuleman kannalta mitään merkitystä.
Lapsesi känisee sinulle siksi, että sinä olet se, jolta se saa ruokaa. Joka kerta kun vauvasi havaitsee sinun läsnäolosi, tämä seikka yksistään huolehtii siitä, ettei se nukahda. Isä on se toinen tuttu henkilö. Häneltä ei saa ruokaa, joten sen vaatimuksia ei vauvan alitajuntaan synny. Tuttuus ja turvallisuus sen sijaan saa vauvan rauhoittumaan ja nukahtamaan.
Olisit hyvä ihminen tyytyväinen että lapsi nukahti! Äläkä julkisuudessa marise kuin pahainen pikkukakara, että sen teki väärä ihminen.
Klassinen tapaus "Väärin sammutettu" -syndroomasta.
- Kolmen lapsen isä.
Edelliseen pakko kommentoida! Mä ainakin tiedän omakohtaisesti, miltä tuntuu nukuttaa puolivuotiasta pitkään ja hartaasti. Ja olen tullut monet kerrat nukutussessiosta pois epätoivoa kihisten, kun olisi sitä nyt esikoisen nukkuessa muutakin käyttöä niille klo 21-23 tunneille kuin olla vauvan nukuttajana, varsinkin kun se sitten kumminkaan ei nukahtanut (kuin vasta kahden tunnin jälkeen).
VastaaPoistaMulla ainakin ne ärsyyntymisen tunteet tulee siitä turhautumisesta, että pari tuntia taas vierähti kuunnellen kitinää, vaikka olisin halunnut sen jollain aivan toisella tavalla käyttää.
Enpä usko Katjankaan vetäneen niitä herneitä nenään siksi, että mies sai vauvan nukkumaan. Vaan siksi, että tulipa itse tehtyä pari tuntia maailman turhinta työtä.
Ja Jukalle terveisiä, että meidän tyttö ainakin huutaa tarvittaessa myös isälleen nukahtamisaikaan, että "Perkele! Nyt se ÄITI tänne ja vähän äkkiä! Haluan MAITOA!!" ja ei, ei me nälkäisenä yritetä sitä silti nukkumaan laittaa.
daalia, joku joskus jossain sanoi osuvasti, että teini-ikä on kuin tunneli, jonne lapsi katoaa, ja sitten voi vain toivoa että toisesta päästä tulee ulos ihan fiksu aikuinen.
VastaaPoistaTilitalitittan, sepä juuri. :)
Marianne, masokismin multihuipentuma! Mua ei tähän hommaan saa enää ikinä. :)
Arkitehti, eikö!
luimupupu, ihanaa, kiitos! :) Kiva, jos tätä jaksavat lapsettomatkin seurata.
Anonyymi, lapset voivat olla myös täysin erilaisia. Enhän minäkään tiedä millainen uhmaikä Snadille kehittyy. Varaan oikeuden valittaa siitäkin. ;)
Anni, totta tuo ongelmien koko. Kouluikäisellä voi todellakin jo olla ihan oikeita ongelmia, jos esiintyy kiusaamista tms. :(
Riitta, jes, heti kun koittaa lukutaitoaika, tämä blogi loppuu.
Katri Manninen, ehkä esikoisen tapauksessa helpotti kun se jo puolitoistavuotiaana puhui ihan hyvin. Ja tajusin että melkein kaikki huudot korjaantuvat sylissä.
Jukka, muahhaha, hyvä provo. Mutta korjaan sen verran että olen ihminen jonka ei olisi pitänyt tehdä ensimmäistäkään lasta.
Milla, kaksi sanaa: trolli-Finlandia. :)
Tsemiä Katja, enää 1½ vuotta ja sä heräät :). Minä en ole koskaan pitänyt vauvoista, edes omistani vauvoina, joten niin ymmärrän. Ja kuten mainittua, vuosia 1998-2002 ei mulle juuri ole olemassa. Sen jälkeen on ollut kivaa. Eka teini½-vuottakin ihan jees vaikka oumaigaadmäentajuuälälagaaäläskitsooäläragee. 8-10v. on vanhat on mun kokemuksen mukaan helpoimmat - ei uhmaa muttei vielä osaa tehdä mitään tuhmaa.
VastaaPoistaKuulostaa ihan meidän eilis iltaselta nukuttamiselta,vaikka ei meidän lapsia ole tarvinnu nukuttamalla nukuttaa..Noh,vähän erilainen kuitenkin oli meidän ilta..Pikku neiti suostui nukahtamaan vasta kun se sai äidin paidan nyysättäväksi=)
VastaaPoistaOlen aina välillä miettinyt, miksi jotkut reagoivat niin voimakkaan negatiivisesti, jos sanoo ettei pidä vauvavuodesta. Jos pelkästään tuon kuopuksen kahden ekan vuoden perusteella pitäisi arvioida, niin ei tosiaankaan olisi kannattanut toista lasta tehdä. Mutta nyt nuo leikkivät yhdessä ja ovat muutenkin tosi tärkeitä toisilleen.
VastaaPoistaEnemmän minä ole huolissani niistä, jotka tykkäävät vauvoista, mutteivät isommista lapsista. Sitä kun tiedetään tapahtuneen, että vauvaa tulee toisen perään ja isompi jää aina jotenkin syrjään ja toiselle sijalle.
Siis mä olen niiiiin kiitollinen että vauvavuosi on ensi kuussa ohi ja pienet poikani täyttävät vuoden! Vauvavuosiyliherkkyyttä siis täälläkin!
VastaaPoistaMä kyllä tykkäsin vauvavuodesta, kurjinta sen loppumisessa oli, että piti mennä töihin. Ja meidän lapsi ei kyllä nukkunut kuin max. tunnin päiväunia kerrallaan, mutta muuten oli varmaan ihan helpohko vauva. Mut kyllä mä tykkään tästä taaperoiästäkin. Kauheinta kai olisi, jos joku ikäkausi vain jatkuisi ja jatkuisi eikä koskaan päästäisi niihin seuraaviin haasteisiin...
VastaaPoistaHeippa,
VastaaPoistaTähän ja oikeastaan koko blogiin liittyen on pakko vinkata Äiti putosi avaruuteen-teatteriesityksestä (http://www.nic.fi/~hoyhen/#), jonka kävin taannoin katsastamassa. Vielä olis pari näytöstä. Siinä pohdittiin muun muassa järjetöntä väsymystä, äitien loputonta syyllisyyttä, ja tätä nykyistä "Luin yhdestä tutkimuksesta, että lapselle on parasta..."-keskustelutapaa. Ja ihan huumorilla siis, ei mistään superäitinäkökulmasta.
Näytelmä herätti meidän porukassa aika mielenkiintoisia keskusteluja, muun muassa siitä, onko sen syyllisyyden takana biologia vai yhteiskunta. Itse aloin pohtia, että mikä kumma siinä on, että äitiys (oma tai muiden) paitsi herättää muutamissa niin kovan halun arvostella toisia, myös sellaisen epävarmuuden/herkkyyden, että siitä arvostelusta pahastuu.
Näitä lapsettoman pohdintoja. En siis paheksu sitä herkkyyttä, en vain lapsettomana ymmärrä.
Mutta oikeastaan tulin kommentoimaan sen, että mun mielestä jokaisella on oikeus valittaa omasta elämästään, ja kokea vaikeimmaksi ihan mitä tahtoo. Mulla on ollut vakava sairaus (eli pitäisi "ymmärtää mikä on oikeasti tärkeää") ja silti mua ärsyttää hemmetisti pikkuasiat. Musta on täysin loogista, että toisille vauvan itku, joka sinänsä ei ole vaarallista, on vaikeampaa kestää kuin se että ne teinit on perjantai-iltana kaupungilla potentiaalisesti kovastikin vaarassa.
Mietinpä päivä pari sitten että vaihtaisin nuo näsäviisaat räkänokat hetkenä minä hyvänsä ynisevään imeväiseen ;)
VastaaPoistaOlipa taas suoraa puhetta ja analyysi ilmiön syistä pitää melko varmasti paikkansa.
VastaaPoistaJa Jukka, käypä ulkona katsomassa, joko olis tullut kevät!
Voi hyvä luoja. Jos en olisi löytänyt tätä blogia, olisin varmaan kuristanut itseni hengiltä tai vain lakannut hengittämästä kun niin kauheasti välillä ahdistaa 1,5v:n kanssa kotona. On vapauttavaa ja puhdistavaa kun saa lukea napakasti kirjoitettuja mielipiteitä jotka on kuin omasta päästä mutta itse saisin paperille suutuspäissäni vain mustaa suttua. Kiitoskiitoskiitos. Jospa sitä selviää tämän toisenkin ihmisenalun odottamisen ja vauvavuoden siihen päälle kunhan vain et lakkaa kirjoittamasta :)
VastaaPoistaToi on niiiin tuttua.... Kyllä ketuttaa! Tuntuu että ne tekee sen ihan tahallaan....
VastaaPoistaPs. ootko tutustunut tälläiseen blogiin? http://crappypictures.typepad.com/crappy-pictures/2012/01/the-uppers-downers-of-parenting-or-coffee-wine.html
Mä hymähtelen tän jutuille välillä melkein ihan ääneen... :) Jotenkin musta tuntuu että sä voisit ehkä tykätä tän tyylistä myös?
-Itelle ainakin tulee ihan hyvä fiilis kun lukee että muillekin sattuu ja tapahtuu. ja että En oo ainoa joka nauttii iltaisin mielellään lasin viiniä... ja jonka lapset nukahtaa isänsä kanssa helpommin kuin mun....
Toiseksi viimeinen anonyymi kommentti ennen tätä osoittaa, miksi Katjaa todella tarvitaan tässä maassa! Terveisin nimim. "Sen kolmen lapsen isän kommentti ärsyttää yhä, jos sattuu pulpahtamaan mieleen..."
VastaaPoistaLuin kerran hyvän aforismin, joka kaikkien olisi hyvä muistaa oman mielenrauhansa takia: "Se, että kokee ristiriitaisia tunteita rakkaitakin ihmisiä kohtaan, on viisauden merkki, koska kaikki ihmiset ovat ristiritaisia."
Nuo henkireikäkommentit ovat saaneet minut jatkamaan tätä blogia jo useamman vuoden. On hyvä fiilis tietää, että voi ihan konkreettisesti jeesata jotakuta siellä ruudun toisella puolella. :)
VastaaPoistaJa hei toi crappypictures on aivan loistava!! Kiitos! Nauroin kuollakseni! :D